Jännitys. Se hyvin läheinen aihe tässä blogissa esimerkiksi agilityn suhteen. Ai, eikö siitä olekaan vähään aikaan tullut kirjoitettua? Tai muustakaan siihen liittyvästä? Hyvänen aika, sittenhän täytyy korjata tilanne ja nopeasti.
Agilityn suhteen jännityksen enin kärki tuntuu taittuneen. Ennen ensimmäisiä möllejä ei aamupala meinannut maistua. Ennen ensimmäisiä virallisia kisoja jännittäminen alkoi muistaakseni noin viikkoa ennen kisoja. Ja niistä kisoista muistikuvani ovat hatarat. Minusta tuntuu, etten muista siltä radalta käytännössä mitään.
Oikeastaan jännitys alkoi siirtyä enemmän kisakentille varmaan viime syksynä. Viimeistään tänä keväänä. Toisaalta ennen ensimmäisiä rallykisoja alko tuntua, että alkaisi jotenkin oksettaa. Siltä on joskus tuntunut myös agilityratojen jälkeen. Hengittäminen, miten olisi? Juokse, ohjaa, hengitä.
Vuoden ensimmäiset möllit muistan positiivisesta jännityksestä. Se oli ehdottomasti positiivista jännitystä. Hyvin meni, vaikka kisaavien rata olikin melkoista säätämistä. En sitten tiedä, mistä se "hyvä jännitys" johtui. Oliko se vain monen asian summa? Sillä sittemmin sitä ei ole näkynyt. Sääli. Se olisi ihan kiva juttu.
Viimeisimmissä mölleissä taas jännitys ei tuntunut tulevan niin nopeasti kuin yleensä. Helposti voisi ajatella, että on vain hyvä juttu, jos ei jännitä, mutta ei. Jokin siinä sitten vain mättää. Kyllä sen jännityksen vain tarvitsee. Pystyn hyvin ymmärtämään sen, kun Haloo Helsingin Elli jossain haastattelussa sanoi, että jos häntä ei ennen keikkaa jännitä, niin jännityksen puute alkaa häiritä. Kyllä se vain taitaa mennä niin.
En sitten tiedä, vaikuttaako tähän kaikkeen treenaamattomuus. Kun ei treenaa, ei voi tietää mikä kaikki voi mennä pieleen. Paitsi että tuo on valhetta. Totta kai sen voi tietää. Mutta en usko treenaamisen tai treenaamattomuuden vaikuttavan tähän jännitysasiaan. Kaiken järjen mukaanhan pitäisi jännittää ultimaattisen paljon, jos ei ole treenannut yhtään.
Ehkä se on se tottuminen. Kaksikymmentä virallista starttia myöhemmin ja niin päin pois. Totta kai matkan varrelle on mahtunut paljon virheitä. Ei sitä voi kieltääkään. Mutta en aio myöskään katua yhtään agilityn suhteen tekemääni valintaa. Eikös ole se sanontakin, että ihminen, joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee mitään? Pääasia on, että oppii. Ja oppimista tuskin tapahtuu, jos ei koskaan tee mitään väärin.
En siis ole juossut karkuun. Olen mennyt mölleihin ja kisoihin, vaikka on jännittänyt. En ole päästänyt jännitystä nousemaan esteeksi. Tiedän, ettei sitä voi paeta. Miksi yrittäisinkään? Johan tuossa aiemmin totesin, että jännitys taitaa aina lopulta olla välttämätöntä. Ainakin meidän kohdalla.
Miksi minä sitten jännitän? Jaa-a. Paha sanoa. Kaipa jännitys koostuu monesta asiasta. Tai no, tulostavoitteita siinä ei ole mukana. Tuntuu, että ainakin meidän kohdalla tulostavoitteiden asettaminen olisi sama kuin ampuisi itseään jalkaan. Tai jotain. Ainahan sitä voi haaveilla mistä tahansa, mutta realistisuus on eri asia. En silti moiti muita, jos heillä on tulostavoitteita, mutta meille ne eivät sopisi.
Agilityn suhteen jännityksen enin kärki tuntuu taittuneen. Ennen ensimmäisiä möllejä ei aamupala meinannut maistua. Ennen ensimmäisiä virallisia kisoja jännittäminen alkoi muistaakseni noin viikkoa ennen kisoja. Ja niistä kisoista muistikuvani ovat hatarat. Minusta tuntuu, etten muista siltä radalta käytännössä mitään.
Oikeastaan jännitys alkoi siirtyä enemmän kisakentille varmaan viime syksynä. Viimeistään tänä keväänä. Toisaalta ennen ensimmäisiä rallykisoja alko tuntua, että alkaisi jotenkin oksettaa. Siltä on joskus tuntunut myös agilityratojen jälkeen. Hengittäminen, miten olisi? Juokse, ohjaa, hengitä.
Vuoden ensimmäiset möllit muistan positiivisesta jännityksestä. Se oli ehdottomasti positiivista jännitystä. Hyvin meni, vaikka kisaavien rata olikin melkoista säätämistä. En sitten tiedä, mistä se "hyvä jännitys" johtui. Oliko se vain monen asian summa? Sillä sittemmin sitä ei ole näkynyt. Sääli. Se olisi ihan kiva juttu.
Viimeisimmissä mölleissä taas jännitys ei tuntunut tulevan niin nopeasti kuin yleensä. Helposti voisi ajatella, että on vain hyvä juttu, jos ei jännitä, mutta ei. Jokin siinä sitten vain mättää. Kyllä sen jännityksen vain tarvitsee. Pystyn hyvin ymmärtämään sen, kun Haloo Helsingin Elli jossain haastattelussa sanoi, että jos häntä ei ennen keikkaa jännitä, niin jännityksen puute alkaa häiritä. Kyllä se vain taitaa mennä niin.
En sitten tiedä, vaikuttaako tähän kaikkeen treenaamattomuus. Kun ei treenaa, ei voi tietää mikä kaikki voi mennä pieleen. Paitsi että tuo on valhetta. Totta kai sen voi tietää. Mutta en usko treenaamisen tai treenaamattomuuden vaikuttavan tähän jännitysasiaan. Kaiken järjen mukaanhan pitäisi jännittää ultimaattisen paljon, jos ei ole treenannut yhtään.
Ehkä se on se tottuminen. Kaksikymmentä virallista starttia myöhemmin ja niin päin pois. Totta kai matkan varrelle on mahtunut paljon virheitä. Ei sitä voi kieltääkään. Mutta en aio myöskään katua yhtään agilityn suhteen tekemääni valintaa. Eikös ole se sanontakin, että ihminen, joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee mitään? Pääasia on, että oppii. Ja oppimista tuskin tapahtuu, jos ei koskaan tee mitään väärin.
En siis ole juossut karkuun. Olen mennyt mölleihin ja kisoihin, vaikka on jännittänyt. En ole päästänyt jännitystä nousemaan esteeksi. Tiedän, ettei sitä voi paeta. Miksi yrittäisinkään? Johan tuossa aiemmin totesin, että jännitys taitaa aina lopulta olla välttämätöntä. Ainakin meidän kohdalla.
Miksi minä sitten jännitän? Jaa-a. Paha sanoa. Kaipa jännitys koostuu monesta asiasta. Tai no, tulostavoitteita siinä ei ole mukana. Tuntuu, että ainakin meidän kohdalla tulostavoitteiden asettaminen olisi sama kuin ampuisi itseään jalkaan. Tai jotain. Ainahan sitä voi haaveilla mistä tahansa, mutta realistisuus on eri asia. En silti moiti muita, jos heillä on tulostavoitteita, mutta meille ne eivät sopisi.
En haluaisi koskaan joutua siihen tilanteeseen, että pitäisi kisata veren maku suussa ja että jos tavoite jäisi saavuttamatta, olisi jäljellä vain karvas pettymys. Ainakin agilityssä kaikki on vielä niin pienestä kiinni. Ja vaikka joskus jostain tulisikin pieni pettymys, ei se jää minun mieltäni pitkäksi aikaa kalvamaan. Vähän sama kuin mätsäreiden suhteen. Joskus niissä voi tulla pieni harmistuksen pilkahdus, jos ei sijoitu, mutta se fiilis ei ole koskaan matkannut mukana mätsäripaikalta kotiin.
Tulostavoitteista (tai -haaveista) jännitys ei siis koostu. Ehkä se on vain sitä vanhaa peruskauraa, että apua apua täällä ollaan kaikkien silmien alla. Jotain sellaista sen täytyy olla... Vaikka väliäkö sillä, jos se ei koskaan selviäkään.
Siispä me ainakin tänä vuonna jatkamme satunnaista kisailuamme. Ei sen kummempaa. Oma lukunsa on myös rally-toko, mutta jostain kumman syystä jännitysaiheiset postaukset on helpointa kirjoittaa agilityyn liittyen. Että hei, kiitos agility kaikesta, mitä olet opettanut. Ei minulla muuta asiaa ollutkaan.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti