keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Tiedän, että elämää ei voi hallita

Tänä aamuna herätyskello herätti minut kesken unen, jossa olin viemässä kynttilää Netan haudalle.  Unohdin unen melko pian aamun jälkeen, mutta nyt muistin sen taas. Haudan luona oli iso pöllökynttilä ja jokin toinen juttu, joiden ympärille oli kiedottu jotkin violetit kangasjutut. Samoin oli tehty vielä yhdelle isolle pöllöasialle, joka paljastui pöllöksi vasta kun käärin kangasta pois sen päältä. Haudalla oli myös heikosti palava led-kynttilä.

Unen syy on mysteeri. Netta ei ole kuollut. Se on oma eloisa itsensä, joka elelee kotikotona neljänsadan kilometrin päässä täältä. Eihän siitä edes uskoisi, että sillä tulee ikää mittariin kahdeksan vuotta. Samoin kuin Mirulla. Vilkulla ikää tulee taas huimat 13 vuotta. Kun Netta ja Miru ylittävät kahdeksan vuoden rajan, ovat nekin veteraani-ikäisiä. Sitä mitä Vilkku oli jo viisi vuotta aiemmin, vaikkei siitäkään olisi uskonut sitä.

Jokainen koiranomistaja tietää, että vielä joskus vastaan tulee se hetki, kun oman koiran on aika siirtyä ajasta ikuisuuteen. Koirat elävät niin paljon lyhyemmän ajan kuin me ihmiset, sen me tiedämme itsekin. Tiedämme myös sen, ettei meille voi koiran kuoleman jälkeen sanoa, että kyseessä oli "vain koira". Ei se ole vain koira

Minä ja edesmennyt Susku vuonna kivi ja keppi
Mutta vaikka tiedämme meistä jokaisen ajan täällä olevan rajallista, on siihen hankala valmistautua. On vaikea ajatella sitä hetkeä, kun oma koira ei enää ole täällä. Siihen voi tietenkin valmistautua jossain määrin henkisesti, jos koira on esimerkiksi vanha, mutta ei se silti ole se mieluisin ajatus. 

Susku oli melkein 16-vuotias, kun sen aika päättyi. Pirin matka puolestaan loppui ennen kuin se oli täyttänyt edes kolmea vuotta. Ei meistä kukaan voi tietää, kuinka paljon aikaa on jäljellä. Lähtö voi tulla tänään tai joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, mutta sitä ei auta jäädä pelkäämäänkään. Tietysti täytyy tiedostaa se tosiasia, ettei aikaa ole loputtomiin, mutta pelkokaan ei estä mitään. Pelko ei estä sitä, että jonain päivänä sitä koiraa ei enää olekaan. 

Siksi tärkeää olisi nauttia niistä hetkistä, joita meillä on, niin kliseistä kuin se onkin. Tärkeää on myös se, että koria saa elää arvoistaan ja itselleen parasta elämää. Netalle paras elämä ei ole täällä kaupungissa, vaan kotikotona muun lauman kanssa. Sinne se kuuluu.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Elämä kulkee mut se kulkee liian nopeasti

Jälleen kerran voin vain miettiä, minne aika on valunut. Tämäkin blogi on unohtunut, eikä siihen ole mitään selitystä. Selvää oli jo Netan muutettua pari vuotta sitten takaisin kotikotiin, että tämän blogin postausmäärä tulisi laskemaan. No, postausmäärähän laski kuin lehmän häntä. Omia kuulumisiani kirjoitan omaan blogiini.

Viimeisin tavoitepostaus taitaa olla vuodelta 2016 ja lienee turhaa enää edes tehdä sellaista. Viime vuoden tavoitteena oli terveys ja Mirun RTK1. Se koulutustunnus jäi kuitenkin saamatta ja katsotaan nyt päädytäänkö Mirun kanssa enää kisakentille. Olen myös aika pahasti pudonnut koiraharrastuksen kelkasta, joten jos koskaan kisaamaan mielin, pitäisi varmaan ottaa selvää aika monesta asiasta.

Netta ja Miru täyttävät tänä vuonna jo kahdeksan vuotta. Mitä ihmettä? Vastahan ne olivat nuoria, nyt niiden muka pitäisi kolkutella veteraaniluokkien ovia. Netasta sitä ei voisi edes uskoa. Miru taas on jo viimeisen parin vuoden aikana harmaantunut naamastaan, ja sitä olisi jo aiemmin luullut ikäistään vanhemmaksi. Mutta että ne oikeasti täyttävät kahdeksan vuotta, voiko se olla tottakaan? 

Vilkku puolestaan täyttää kunnioitettavat 13 vuotta. Henkisesti se ei vieläkään ole vanhus, mutta kyllä siitä näkee jo, ettei se enää nuori ole. Muistaakseni sen viiksikarvoista melkein kaikki ovat jo valkoiset, ja onhan se muutenkin viime vuosien aikana harmaantunut. Voi Vilkku. 

Tuntuu niin oudolta selata tätä blogia. Joskus tämä oli se blogi, jota päivitin eniten ja jonka eteen näin enemmän vaivaa. Niin ne asiat muuttuvat. Tämä blogi on kuin matka menneisyyteen. Niin kaukaiselta koko koiraharrastus tuntuu.