torstai 29. lokakuuta 2015

Kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten tämänkin kuvan värität

Väistämätöntä on se, että koiraharrastuksessa tai koiran omistamisessa ärsyttää jokin asia. En ainakaan usko, että mikään asia voi jatkuvasti olla pelkästään ihanaa ja mahtavaa. Olen itse pannut tässä viime aikoina merkille yhden ainoan ärsyttävän asian. Kyllä, vain yhden.

Mikä se sitten on? Mikä koiran omistamisessa ärsyttää eniten opiskelijaa, joka on itse valinnut tämän tilanteen? Aikaisemmat aamuherätyksetkö? Kuka nyt haluaisi herätä aamulla aiemmin! Mokoma menemisiä rajoittava karvakasa? Eihän opiskelija tahdo antaa minkään rajoittaa vapauttaan, ainahan niiden on käytävä ryypiskelemässä tapahtumissa!

Vaan ei. Ei sinnepäinkään. Minua henkilökohtaisesti nimittäin ärsyttävät tällä hetkellä eniten ne iki-ihanat koirankarvat, jotka tarttuvat vaatteisiin ja joita villakangastakkiin jää sitkeästä teippitarraharjan käytöstä huolimatta. Näin vähäisestä ärsytyksen aiheesta olen vetänyt sen johtopäätöksen, että asiat voivat olla vain hyvin.


Elämän sanotaan olevan täynnä valintoja. Minun valintaani kuuluvat nurkissa pyörivät karvatupot, vaatehuoneen hyllyllä korissa oleva puruluupussi ja lattialla lojuva aktivointilelu. Minun valintaani kuuluu se, etten voi pyöriä koko päivää missä sattuu ja tulla ja mennä miten huvittaa.

Pitäisikö sen sitten haitata? Se on siitä kiinni, miten jokainen sen kokee. Minä en koe, että vapauteni on jotenkin erityisen rajoitettu. Se tuntuisi omalla kohdallani täysin typerältä. Minähän olen itse valinnut, että minusta on tullut koiranomistaja. Samaten minä olen itse valinnut eri vaihtoehdoista sen, että haluan Netan mukaani tänne.

Koira tuo velvollisuuksia ja vastuuta. Minä en miellä niitä velvollisuuksia miksikään nilkassa kiinni roikkuvaksi palloksi. Ja velvollisuuksien vastapainoksi on vapaavalintaisia asioita. Jopa siinä koiran omistamisessa. Koiraa tulee esimerkiksi kouluttaa, mutta kaikenlainen harrastustoiminta on vapaaehtoista.


En osaa sanoa, miksi koen koiran omistamisen sellaiseksi kuin sen koen. Ehkä siksi, että perheessäni on koko elämäni ajan ollut aina ainakin yksi koira. Ehkä siksi, että minussa asuu vieläkin se koiraharrastaja, joka ei vielä ole tosin noussut pintaan. Tai ehkä siksi, että se vain tuntuu siltä. Ehkä ei olekaan olemassa mitään loogista syytä.

Minusta tuntuu, että joka toisessa postauksessa mainitsen sen, ettei treenaaminen ole huvittanut. Että muutamaa hassua minimalistisen pientä harjoitteluhetkeä lukuun ottamatta emme ole treenanneet mitään. En ole ehtinyt odottaa sen koiraharrastajaminän uutta nousua. Treenaaminenhan taas olisi vain järjestelykysymys.

Vannon edelleen sen nimeen, että jos ei huvita treenata, niin sitten ei treenata. En halua lähteä kaivelemaan motivaatiota esiin väkisin. Tai pikemmin en halua lähteä treenaamaan sillä mielellä, että treenataan nyt kun on kerran pakko. Voihan pakko joskus toki olla motivaattori, mutta jos se toimii motivaattorina aina, onko treenaaminen enää mielekästä?


Niin, sellaista se vähän on. En muista, onko tällaista pidempää treenaamattomuuden kautta ollut ihan hetkeen. Kun harrastusten osalta matkan varrella on ollut kaksi agilityvuotta ja tänä vuonna olleet tokotreenit, voin todeta, etten ole oikeasti hetkeen ollut Netan kanssa treenaamatta mitään näin kauan. Ja olen sen verran huono ihminen, etten tunne huonoa omaatuntoa.

Ja vaikka treenaaminen ei viime aikoina ole ollut kuvioissa mukana, olen silti koiraharrastaja. Samaten olen koiranomistaja. Ja yhä edelleen minä olen opiskelija. Eikä opiskelijalla ole aikaa koiran omistamiseen. Vai mitenkäs se menikään..? Tästähän voisi kirjoittaa oman erillisen postauksensa.

Palataanpa takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Paljon todellakin on asenteesta ja suhtautumisesta kiinni. Jos ajatus koiran omistamisesta on kuin vankila, lienee parasta olla hankkimatta koiraa. Sellaisen omistamiseen kun kuuluu niin paljon. Kuten sateessa kadulle suuntaaminen. Kuten ilo, jota ne omistajilleen tuottavat. Niin, ja ne vaatteissa olevat karvat.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Seuraavaan elämään

Jannika B - Seuraavaan elämään
San. Heidi Maria Paalanen

Mun sydäntäni aina joskus särkee
Kun joku pieni asia mua muistuttaa
Sä tulit niin lähelle mun henkee
Ja nyt mä en voi sua unohtaa


Kun ilma nousee höyryten
Ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan
Sä oot niin kuin pakkanen
Sinun kuulen sen taas sanovan
Että oon sun kohtalosi
Meidän pitää odottaa
Vain seuravaan elämään
Seuraavaan elämään


Mä kulkenut kauan olin luokses
Ja viimein kun toisemme löydettiin
Oli molemmilla elämä jo valmis
Mutta tarinamme silmistä luettiin


Mä elän varmaan väärää aikaa
Väärää aikaa


Kun ilma nousee höyryten
Ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan
Sä oot niin kuin pakkanen
Sinun kuulen sen taas sanovan
Että oon sun kohtalosi
Meidän pitää odottaa
Vain seuravaan elämään
Seuraavaan elämään

Täällä kuljen niin kuin unessa
Mä kahden ajan välissä kun oon
Mun maailmasta puuttuu palanen
Kun sinä et siinä oo


Sinun kuulen sen taas sanovan
Että oon sun kohtalosi
Meidän pitää odottaa


Kun mä kohtaan öisen lakeuden
Nään tähtitaivaan joka kappaleen
Mä teen sulle tilaa viereen teen
Tunnen sun taas mua koskevan
Ehkä aika taittuu ja kurkotan
Mä meihin kurkotan
Ja seuraavaan elämään
Seuraavaan elämään

maanantai 12. lokakuuta 2015

Tuntuu että toinen aina toisesta pois

On lokakuu ja minä olen jo tässä vaiheessa valmis kiroamaan kaikki koirankarvat, jotka sitkeästä teippiharjan käytöstä huolimatta uskaltavat takertua kiinni villakangastakkiini. Ilman villakangastakkia ei enää oikein pärjää. Toisaalta... Ainakaan ei ole satanut pitkään aikaan. Toisaalta aurinko laskee aina vain aiemmin.

Olen nyt kolmisen viikkoa viettänyt koirallista opiskelijaelämää. Jos joku kysyisi, miten opiskelija oikein pärjää koiran kanssa, en silti osaisi vastata. Miten minä voisin vasta sellaiseen kysymykseen näin pienellä kokemuksella? Minulla on ollut vahva tahto saada tämä yhdistelmä (opiskelu ja koiran omistaminen) toimimaan, mutta ei näin lyhyellä aikavälillä voi vielä luoda selkeitä käsityksiä.

Opintojen ohessa on ollut muutakin toimintaa. Näistä fuksiaiset tosin sattuivat koirattomalle ajanjaksolle. On ollut fuksiseikkailu ja fuksisitsit. Olisi ollut tarjolla muutakin, mutta kaikki ei ole kiinnostanut. Niihin tapahtumiin en olisi koirattomanakaan jaksanut enää lähteä.

© Minna
Taisin vastikään kirjoittaa, etten ole treenannut Netan kanssa täällä vielä kertaakaan. Se on totta. Tähän tuskin lasketaan paria hassua pikkupätkää. Mistä voisi kaivaa treenimotivaatiota? Siitähän kaikessa kai pohjimmiltaan on kyse. Ei kai siinä olisi muuta kuin että täyttää treeniliivin taskun nameilla, nappaa koiran hihnaan ja lähtee treenaamaan. Mutta mutta.

Minussa on pitkään ollut se koiraharrastajapuoli. Joskus se on ollut vahvempi. Olen intoillut koirajutuista ja aktiivisesti etsinyt tapahtumia, joihin voisimme mennä. Sitten on ollut viime vuoden heinäkuu ja kipinän tilapäinen menettäminen. On ollut se aika, kun koko koirailu on tuntunut elämäntavalta. Enää en ole niin varma. 

Tuntuu jotenkin karulta kirjoittaa tuo äskeinen ja nähdä se tässä. Ei siinä muuten olisi mitään, mutta se on kuitenkin totuus. Tämänhetkinen totuus. Tällä hetkellä minä en ole se elämäntapakoirailija, jonka elämä on jakautunut koiraelämän ja muun välillä. Tällä hetkellä minä en vain näe koiraharrastusta samassa valossa kuin ennen.

© Minna
Mikään ei silti kumoa sitä tosiasiaa, että minä olen koiranomistaja. Minä olen ollut koiraharrastaja. Minä olen sitä vieläkin, vaikka elämäntapaosuus on horjumassa. Olen koiraharrastaja, joka ei tällä hetkellä saa kaivettua mistään suurta motivaatiota. Olen aina ajatellut, että jos harrastaminen alkaa joskus maistaa puulta, on aika pitää tauko. Nyt taitaa olla meneillään se vaihe. Minä olen hetkellisesti kadottanut koiraharrastajaminäni.

Vielä minä kaivan jostain sen harrastusinnon ja alan treenata. Joskus. Sitten minä alan etsiä treeniseuraa ja yrittää juurruttaa itseäni koiraharrastuspuolelle tänne. En sitten tiedä, tuntuuko koko harrastuspuoli tavallaan jääneen Pohjois-Karjalaan. Siellähän kaikki alkoi. Ja on vaikea kuvitella, että mikään olisi täysin samanlaista kuin siellä.

Koiraharrastuspuolen lisäksi on se toinen puoli. Ei-koirallinen elämä. Siihen kuuluu kaikki, mitä ei voi koiraharrastuksen piiriin laskea. Jos ennen koiraharrastus näkyi merkittävämmässä valossa, on tilanne nyt tasapainoisempi. Olen päätoiminen opiskelija, jonka elämä ei ole mitenkään erikoinen. Mutta kuten mainittu, ei myöskään tiukasti kahteen osaan erotettu.

© Minna
On totta, että koiran omistaminen tuo tiettyjä rajoitteita. Silloin ei voi jäädä roikkumaan päämäärättömästi kaupungille päivän päätteeksi tai juosta kaikissa mahdollisissa tapahtumissa suunnitelmattomasti. Koiraa ei vain voi jättää liian pitkäksi aikaa yksin. Fuksiseikkailupäivänä ihana kaverini kävi käyttämässä Netan ulkona. 

Onneksi ne tapahtumat, joiden myötä koiran kanssa vietettävä aika jää hetkellisesti vähäisemmäksi, ovat harvassa. Niin on ollut ainakin omalla kohdallani. Jos sellaista joskus satunnaisesti on, ei se kaada maailmaa, kunhan muistaa hoitaa koiran asianomaisen hoitamisen. Eri asia onkin sitten se, jos jatkuvasti olisi tarve ravata jossain. Mutta niin ei ole minun kohdallani ollut.

Koiraton elämä olisi siis ehkä huolettomampaa, mutta siinä olisi varjopuolensa. Minulla ehkä olisi aikaa käydä UniSportilla useammin, mutta minä en taatusti lähtisi kolmea kertaa päivässä kävelemään ulos yksikseni. En varsinkaan fuksisitsien jälkeen kahdelta yöllä. Tai sitten aamulla heräämisen jälkeen. Kaikessa on puolensa.

torstai 8. lokakuuta 2015

Vantaata

Huhhuh, johan tässä on Netallakin vierähtänyt tovi Vantaa-elämää. Mitä postauksiin tulee, niin täällä saa käydä heittämässä kysymyksiä. Yleinen bloggaamisinto on kovasti ollut kateissa varsinkin kun ei ole mitään mistä kirjoittaa. Treenaamassa emme ole käyneet vielä kertaakaan, koska ei ole huvittanut. Ja jos ei huvita, ei silloin myöskään treenata väkisin. Onhan tässä aikaa vaikka kuinka.

Jaloja suunnitelmiahan voisi kehitellä vaikka kuinka, mutta toteuttaminen voi olla toinen asia. Olen kyllä ensi vuodelle katsonut rally-tokokisoja. Eiköhän me siihen mennessä saada jotain aikaan. Ja keväällä haluaisin Mirun Liperin kisoihin ja vielä myöhemmin jonnekin muihin kisoihin. Josko sekin sitten saisi koulutustunnuksen...

Sorruin eilen Mustin ja Mirrin tarjouksiin ja ostin uuden ohuen Rukan hihnan. Ja kuivattuja poron kylkiluita, joskaan en eivät olleet tarjouksessa. Syyskuun puolella taas tilasin Netalle Peten koiratarvikkeesta Kongin ja siihen täyttötahnaa. Nyt alkaa olla oikeat härpäkkeet. Perinteiset puruluut kun eivät Netasta ole selvästikään niin kiinnostavia. Ainakaan silloin kun omistaja ei ole kotona. Ja omistajan kotona ollessahan niitä voi jemmata sänkyyn.

Joskus syyskuussa

lauantai 3. lokakuuta 2015

Kysyä saa (ja pitää)

Nytpä on sitten aika kysymyspostauksen. Kysymyksiä saa laittaa kommentteihin ja vastaan kunhan kysymyksiä on kertynyt sen verran, että saa aikaan järkevän vastauspostauksen. Myös postausideoita otetaan vastaan.