Muistan sen kuin eilisen, huomasin mä enää en tunne samaa kipinää

Hetken verran mietin, otanko tätä aihetta ollenkaan esille blogissa. En ole ainakaan lukemissani koirablogeissa vastaavaan aiheeseen törmännyt ja minua hieman mietitytti, aiheuttaako tämä postaus väärinkäsityksiä. No, aiheuttakoon, jos on aiheuttaakseen.

Kesätöissä mansikoita poimiessani ja musiikkia kuunnellessani minulla oli paljon aikaa ajatella eri asioita. Koska Maailman Voittajaan ei nettikaupasta saa kolmen päivän lippuja, päädyin lopulta siihen, että menenkin sinne vain sunnuntaina, enkä kuluta koko aikaani Helsingissä koirien parissa. Ehkä tämä olikin vain kimmoke uusille ajatuksille.

Jollain tapaa tajusin, että minun kohdallani koiraharrastuksesta oli kadonnut se kipinä, joka piti kaikkea yllä. Päätin skipata agilitytreenit niin kauan kuin minulla olisi töitä. Emme Netan kanssa ole käyneet agilityssä tämän kuun alun jälkeen. Emmekä liioin ole treenanneet muutakaan kuin vähän tokoa ja temppuja tässä parin viime päivän aikana.

Jos jokin alkaa maistua puulta, on aika pitää tauko. Sen olen jo aiemmin muun muassa mätsäreiden suhteen päättänyt. En vain tiedä, minne suurin into koiraharrastuksestani on kadonnut. Vastahan minä seisoin agilitykisoissa katsomassa muiden suorituksia ja kävin Netan kanssa ohjaustekniikkakurssilla.

Totta kai koiraharrastuksen kanssa on välillä ollut hetkiä, kun oma motivaatio on ollut hukassa. Tokointo on tullut ja mennyt, samoin koiratanssi-intoilu... Alkuvuodesta emme treenanneet agilityä neljään viikkoon. Näistä kolmen viikon selitys oli koulun aiheuttamassa stressissä.

Nytkin oma agilityinnostus on hukassa, mutta ehkä se vielä jostain kaivetaan esille. Tauko on jatkunut, mutta jotain olisi saatava aikaan. Ken tietää, jos tämä pieni tauko onkin ollut meille vain hyväksi. Ehkä innostus jatkuu, jos pääsen taas hallille.

Jotenkin mielessäni alkoi myös kypsyä ajatus koiraharrastustauosta. Silloin emme treenaisi agilityä, tokoa, emme mitään. Korkeintaan kävisimme mätsäreissä, jos siihen olisi sopiva fiilis. Kotikoiraelämää. Eikä mikään estä meitä pitämästä tätä taukoa, vaikka ajankohta on avoin. Voihan se olla vasta ensi vuonna, kun silloin joka tapauksessa edessä on muutoksia.

Ehkä elämässä voi olla muutakin kun koirat. Ehkä minä voin tehdä muutakin kuin ajatella koirajuttuja 24/7. Ehkä minä oikeasti voin keskittyä johonkin muuhun. Eikä siinä pitäisi todellakaan olla mitään väärää. Joten ehkäpä minä sitten voin kääntää katseeni muuallekin kuin vain koirajuttuihin.

En silti ole kokonaan lyömässä hanskoja tiskiin. Ei koiraharrastusmaailma meistä täysin tule eroon pääsemään. Eiköhän me taas tulevaisuudessa jossain muodossa jatketa, kun jotain keksitään. Mitäpä elämä enää olisi, jos päättäisin kokonaan jättää koiraharrastuksen?

On vain muitakin vaihtoehtoja. En ole koskaan liiemmin miettinyt, että koirattomana voisin käydä useammin keikoilla. Tai matkustella. Mutta ei minusta silti koiratonta saa - eikä koira ole mikään pallo nilkassa. Se on valinta, johon tulee sitoutua; jonka ehdoilla tietyllä tapaa elän, vaikka koira ei tahtia tietenkään kokonaan määrää.

Netta on edelleen minun, enkä ole sitä hylkäämässä. Se, että tilanteet elävät, ei vaikuta siihen. Haluan Netan mukaani kun menen opiskelemaan. Haluan Netan kuuluvani elämään niin kauan, kuin yhteistä aikaamme suinkin kestää.

Jos tuli on sammunut, on minun mielestäni sitä turha väkisin sytyttää. Minun on ehkä parempi hiljalleen odotella aikaa, jolloin innostus alkaa uudestaan. Tauko tulee varmasti sitten joskus tarpeeseen, koska silloin saa myös oikeasti aikaa omille ajatuksilleen. Sitten tietää, mikä on oikea suunta. 

Se polskii sittenkin

Eilen mentiin äidin ja koirien kanssa järven rantaan. Ensimmäisenä sai uida Vilkku ja sitten alkoi Netan houkuttelu, vaikka alun perin oli tarkoitus, että vain Vilkku uisi. Netta tulikin namien voimalla nätisti veteen ja sain ohjattua sitä lempeästi valjaiden avulla hieman syvemmälle, kun se ei vaikuttanut vastahakoiselta.

Netta sitten vain ui rantaan. Toistettiin sama muutaman kerran. Verrattuna aiempiin uintikertoihin Netta ui rauhallisesti ja nätisti, eikä vain kauhonut pakokauhun vallassa kohti rantaa. Hyvähyvä! Uinnin jälkeen Netta vain sai hepulin ja kävi kierimässä epäilyttävän vessapaperimytyn päällä, mistä seurasi kylpyreissu... 

Tänään Netta pääsi omalle uintireissulle. Mukaan otin pitkän uintitarkoitukseen tekemäni hihnan. Sen kanssa tosin olen tarkkana, ettei se osu Netan reitille. Mutta pitkä hihna mahdollistaa sen, ettei tarvitse välittömästi koiran perässä kävellä rantaan ja Netan hepulikohtauksilta vältytään (kastumisen jälkeinen hepuli = Netan korvat tuntuvat katoavan).

Meininki oli samanlaista kuin eilen ja otin tällä kertaa jopa videon. Koitetaan nyt ainakin välillä käydä rannalla, että Netta pääsee uimaan. Vaikka eiväthän matkat vielä pitkiä ole.. Ja ranta on sen verran matala, että Netan tassut taitavat melko nopeasti yltää pohjaan. Mutta tästä se lähtee, tästä se lähtee!

Olin tänään tokomölleissä talkoilemassa (koska olin luvannut leipoa sinne suolaista purtavaa) ja samalla oli tilaisuus seurata tokosuorituksia. Oma tokoinnostus on edelleen hyvin paljon hukassa, mutta siitä huolimatta tehtiin tänä iltana pihalla pieni tokotreeni. 

Seuraaminen ei ollutkaan ihan kamalaa. Liikkeestä seisominen meni yllättävän kivasti, paitsi jos itse onnistuin pysähtymään - mene ja tiedä, tehtiin tämä liike kerran. Muutama kerta kokeiltiin myös hyppyä, jota olin aiemmin onnistunut sotkemaan muistellessani, että koiran pitää istuutua hypättyään. Eihän se alokasluokassa mennytkään niin... Mutta aloiteltu on! Ja perusasentoa naksuteltiin vähän lisää. 

Hyvä me ja nelivuotias blogimme!

Netta's Stage täyttää tänään jo neljä vuotta! Blogin ensimmäinen postaus on siis kirjoitettu 25.7.2010 ja sinne pääsee klikkaamalla tästä. Vuosina 2012 ja 2013 ei tullut koko blogisynttäreitä edes huomioitua, joten olkoon nyt sen vuoro. Mitään isompaa ei kuitenkaan vielä ole tiedossa; katsotaan sitten vuoden kuluttua, saadaanko pidettyä arvonta.

Ilmeisesti on aika perinteistä tässä vaiheessa katsoa blogin tilastoja, joten tehdään sitten niin. Tällä hetkellä blogilla on lukijoita 72 Bloggerin kautta ja kolme Bloglovinin kautta, kaksi tilaajaa Blogilistalla sekä 18 tykkääjää Facebookissa ja 56 seuraajaa Instagramissa. Kiitos kaikille, jotka tätä blogia jaksavat seurata. 

TOP 5 katsotuimmat postaukset koko ajalta 

(Blogi on ollut Bloggerissa suunnilleen kahden vuoden ajan, sitä ennen bloggasimme Vuodatuksessa.)

1. Ohje: näin teet näyttelyhihnan

2. Hurtta Lifeguard -treeniliivi vs. Berra Pro Light -treeniliivi

3. Ohje: puolikuristava panta ketjukurralla

4. On aika kysymysten

5. MUSH B.A.R.F. Vaisto - ilmainen ateria

Blogin katselukertoja en tarkemmin seuraa, koska en ole ottanut pois omia katsomiskertojani ja aika usein tulee kuitenkin vilkuiltua blogin etusivua. Suomen lisäksi blogilla on ollut katselijoita mm. Yhdysvalloista, Venäjältä ja Saksasta, mutta luulen, että suurin osa on vain eksynyt tänne vahingossa.

Tämä on blogimme 815. postaus. Ihan näin tiedoksi! Huhhuh, melkoinen määrähän näitä on neljässä vuodessa tullut rustailtua ja lisää tulee, kunhan saan taas ideoita ja inspiraation. Sitä ennen Arkistojen aarteita -sivulta voi selailla luettavaa, jos kiinnostaa. 

Ja nyt pyydämme rukoilemme postausideoita, koska inspiraationi on oikeasti hieman hukassa. 

Hei, nyt mennään mätsäriin!

Päivän kuumasta lämpötilasta huolimatta lähdettiin Netan kanssa Suomen villakoirakerhon mätsäriin, joka oli Pilkon Citymarketin parkkipaikalla. Kehiä oli kolme ja luokkia kai viisi. Kehäketut oli meidän luokkamme nimi ja luokkamme alkoikin heti. Ihanaa, kun aina ei tarvitse odotella paljoa.

Parinamme oli kaanaankoira. Netan esiintyminen oli vähän velttoa, mutta siihen todennäköisin syy oli lämpötila, vaikka Netta joi ja vaikka kastelin sen mahakarvoja. Pöydällä Netta oli ihan ok:sti varmaan siksi, että ehdin rauhassa asetella sen sinne. Yksilöliikkeissä oli edestakainen ja ympäri. Hyvä, että muistin taas kävellä edestakaisessa liikkeessä. 

Saatiin sininen nauha ja jäätiin odottelemaan, kunnes oli nauhakehien vuoro. Siellä tuttuun tapaan ensin juoksivat isommat koirat ja sitten pienemmät. Seisotuksen aikana Netta vähän venkoili ja minä onnistuin tiputtamaan namin maahan, mutta lopulta seisotus alkoi sujua. 

Päästiin neljän sijoittujan joukkoon. Siinä oli seisotusta vielä hetki ja sitten oli sijoitusten vuoro. Meidän sijamme oli tällä kertaa kolmas. Pitkästä aikaa pokaali, kivaa! Palkintohyllystä piti jo poistaa Netan albumi ja kuva, jotta pokaali mahtui sinne.

Oli myös kiva, että mätsäri sujui todella jouhevasti. Monesti menee helposti parikin tuntia, mutta nyt meni suunnilleen tunti, vaikka kehät alkoivat hivenen myöhässä (vähän kello kuuden jälkeen). Toisaalta ei koiriakaan ollut järjetöntä määrää varmaan juuri helteiden vuoksi.

Kännykkäräpsy

And I believe that your head is the only thing in your way

Koiraharrastus voi varmaan vaikuttaa todella helpolta. Kai helposti voisi luulla, että koira tekee mitä vain namin eteen. Ja yhtä helposti voisi ajatella, että esimerkiksi agility olisi naurettavan yksinkertaista. Että koiraharrastuksessa kaikki olisi kiinni vain ja ainoastaan koirasta, eikä kouluttajalla olisi osaa eikä arpaa koko jutussa.

Voi kun se olisikin niin. Kun kaikki vain olisi niin, että kaikki sujuisi kuin tanssi. Kaikki olisi helppoa, vaivatonta ja ratkiriemukasta. Treenit olisivat vain kevyt lisä päivään ja samana iltana tehtäisiin vielä monta muuta asiaa. Samalla vain mentäisi eteenpäin.

Mutta kun ei. Ei tässä ole kyse vain koirasta. Moni muu asia vaikuttaa. Koirat voivat reagoida jännitykseen ja muihin asioihin. Olosuhteet voivat olla mitä tahansa. Ei koira ole robotti, joka suorittaa omistajansa määräämät tehtävät joka kerta samalla tavalla.

Yksi asia meidän (minun ja Netan) sekä yleisen koiraharrastuksen välissä on yllättäen minun oma mieleni. Järki kyllä sanoo, ettei tarvitse jännittää, mutta ei kroppa sitä kuuntele. Kisa-aamuna ruoka ei meinaa mennä alas ja kisapaikalla sydän lyö tiheämmin.

Jos omiin aivoihinsa saisi asennettua on-off-napin, asentaisin sen heti. Silloin kaikki ajatukset eivät voisi edes alitajuisesti vaikuttaa minuun. Silloin ei tarvitsisi miettiä, mitä muut ajattelevat tai nolaanko itseni. Järjellä ajateltuna se olisi ihan sama, mutta... ihmismieli ei ole niin yksinkertainen.

Inhoan sitä, kun sanotaan "Älä stressaa!" tai "Älä jännitä!". Se ei auta yhtään mitään ainakaan minun kohdallani. Tiedän itsekin, miten turhaa stressaaminen tai jännittäminen on, mutta en minä vain voi painaa mitään nappia, joka lopettaisi stressin tai jännityksen.

Esiintymisjännitys taatusti vaikuttaa tähän koiraharrastusongelmaani, vaikka koskaan en ole koulussa esitelmiä skipannut. Olen aina pitänyt ne, vaikken kertaakaan ole siitä nauttinut. Olen nimittäin tajunnut, etten voi juosta tätä asiaa pakoonkaan. Se on kohdattava.

Tiedän miettiväni liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tämä ei ole etenkään agilityssä kovin hyvä juttu, koska se rajoittaa omaa heittäytymistäni. Tulee vain niin tyhmä olo, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Ihan kuin kukaan oikeasti jälkikäteen miettisi, mitä minä olen agilityssä tehnyt. Minä olen loppupeleissä ainoa, joka sen muistaa.

Ehkä asiat eivät miettimällä selviä. Ehkä täytyy vain hyväksyä tämä kaikki ja oppia elämään sen kanssa. Netta reagoi jännitykseeni ja piste. En voi mitään sille, miten Netta siihen reagoi. Ja Netta on oikeastaan ainoa syy, miksi jännityksen pois haluaisin. Eihän siitä minulle haittaa ole.

Ympäri mennään, yhteen tullaan. Aina edessä on oma mieli. Olen haudannut tokon miljoona kertaa, koska olen aina kyllästynyt. En vain oikein osaa saada siihen sellaista asennetta, että se olisi huippukivaa ja hauskaa hommaa. Se vaikuttaa edelleen liian tarkalta. Minua ja Nettaa ei siis tulla tokokokeissa koskaan näkemään.

Koiratanssiohjelman suunnittelunkin hylkäsin, koska se alkoi ahdistaa liikaa. Tavoitteellinen treenaaminen tuntuu hetkittäin erittäin vaikealta. Varsinkin, jos treenaa vaan pihalla. Ihmeellistä, miten pitkään oma motivaatio on agilityn suhteen pysynyt pystyssä.

Tällaista tämä teksti nyt oli. Vähän tajunnanvirtaa ja sitä sun tätä, mutta joskus on syytä selkeyttää omia ajatuksiaan. En varsinaisesti koe olevani tässä blogissa millekään asioille tilivelvollinen, mutta saan järjesteltyä kaikki ajatukset parhaiten kirjoittamalla.

Kyy ei kulje kello kaulassa

Tästä tapauksesta on nyt jo reilu viikko, mutta kaipa siitä pitää täälläkin kertoa. Torstaina 10.7. Miru joutui lähtemään äidin kanssa eläinlääkäriin, koska sitä puri kyy aamulenkillä (tai keski-/iltapäivälenkillä, miten sen nyt ottaa). Tuolloin tulin kesätöistäni kotiin varmaan joskus ennen kuin kello oli yksi ja kuulin veljeltäni äidin ja Mirun olevan eläinlääkärissä. Olin ensin ajatellut äidin olevan kaupassa, vaikka vain Netta ja Vilkku tulivat minua tervehtimään - mutta eihän Miru aina tulekaan tervehtimään.

Lenkillä pellolla koirat olivat kuulemma haistelleet jotain mätästä tmv. ja äiti oli nähnyt siellä kyyn. Onneksi kyy oli tullut nähdyksi, sillä siten äiti oli osannut yhdistää Mirun oireet puremaan. Miru kun varsin taitavasti peittää kipunsa, joten jos kyy olisi jäänyt näkemättä, ei koko juttua olisi ehkä heti tajuttu. Äiti oli jonkin matkaa joutunut vielä koirien kanssa kävelemään ja sitten soittanut veljeni hakemaan Vilkun ja Netan. Mirun äiti oli kantanut autoon. 

Puremakohta oli kuonon sivussa ja se kohta alkoikin turvota. Mirun kuonon muoto näytti myös sivuprofiilista katsottuna hieman erilaiselta, aivan kuin leukalinja olisi vähän valahtanut. Eläinlääkärissä Miru oli laitettu nesteytykseen ja siellä se oli äidin kanssa ollut useamman tunnin. Kyytablettejahan ei suositella koirille annettavaksi. Tässä linkissä on lisätietoa asiasta. 

Kotona Mirua piti juottaa ja se ei ollutkaan niin helppo operaatio. Veteen sekoitettu koiran säilykeruoka kyllä kelpasi, mutta lihaliemellä ja maustamattomalla jukurtilla maustettu vesi oli lähinnä epäilyttävää. Turvotetut nappulatkaan eivät herättäneet kiinnostusta Mirussa.

Mirun kunto lähti onneksi kohenemaan. Ensimmäisenä iltana se lähinnä makoili ja se vaikutti olevan vähän pönttö sekaisin kipulääkkeiden takia. Onni onnettomuudessa, että puremakohta osui Mirun poskeen, eikä hengitysteiden kohdalle tai jalkaan. 

Tämän viikon torstaina Mirulla oli vielä kontrollikäynti Kivuttomalla (sinne se meni äidin kanssa viikkoa aiemminkin). Siellä Miru sai terveen paperit; munuaisvaurioita ei ollut tullut. Fiilis peltolenkkejä kohtaan vain on nyt lähtenyt. Sinne ei kamalammin tee mieli mennä ennen kuin on taas viileämpää...

Miru eläinlääkärissä, äidin ottama kuva

Pikainen tiedotus

Hoi kaikki lukijamme! Edellisestä postauksesta on jo hetki aikaa, enkä tiedä vielä, milloin seuraavan kerran kirjoitan tänne varsinaisen kunnollisen postauksen. Ehkä seuraavien treenien jälkeen. Ehkä, ehkä, ehkä. Blogihiljaisuus tulee siis jatkumaan jonkin aikaa kesätyöni vuoksi. Vähäiset yöunet nimittäin syövät postausintoa ja aikaa pitää alkaa käyttää myös syksyn kirjoituksiin lukemiseen. 

Ja jos teillä on postausideoita, laittakaa niitä vaikka tämän postauksen kommenttiboksiin!

Koiramme bilepersoonina

Joku saattaa muistaa Jos Netta, Miru ja Vilkku olisivat ihmisiä -postauksen viime vuoden tammikuulta. Nyt on vuorossa eräänlainen jatko-osa - koiriemme bilepersoonat!

Vilkku

Vilkku tietenkin löytyy jokaisesta mahdollisesta juhlasta. Usein on syytä epäillä, että sillä on maailman tarkin bilevainu, koska se ei missaa yhtäkään tilaisuutta juhlia. Jos se jää kutsutta, tunkee se itsensä kuokkavieraana paikalle. Juhlapaikassa se myös viihtyy niin pitkään, kuin juhlat kestävät.

Vilkulle ei myöskään riitä vain se, että se on juhlissa. Se on aina siellä, missä tapahtuu. Jos jostain kuuluu särkyvän lasin ääni tai jos jossain tippuu ruokaa lautaselle, on Vilkku takuuvarmasti paikalle selittelemässä tilannetta tai näennäisesti korvaamassa vahinkoja.

Miru

Miru valitsee tarkasti juhlat, joihin osallistuu, koska se ei halua tuhlata aikaansa turhanpäiväisiin lettukesteihin. Se ei koskaan kysele kutsujen perään tai kerjää mahdollisuutta päästä paikalle; se tulee vain, jos se on kutsuttu. Juhlissa se on juuri sopivan ajan ja yleensä tekee myös näyttävän sisääntulon.

Juhlien ruokapuoli on Mirulle tärkeä ja silloin se saattaa unohtaa sivistyneisyytensä. Näin ollen Mirun saattaakin löytää keittiöstä pyörimästä herkkuja nauttimassa ellei se paistattele päivää juhlien keskeisimmällä paikalla ja odota, että joku tarjoilisi sillekin. Onhan se sentään juhlien kiistaton kuningatar.

Netta

Netta ei mene minnekään, minne sitä ei ole kutsuttu ellei Vilkku yllytä. Se ei myöskään uskalla kerjätä kutsua, mutta vastapainoksi tälle se osallistuukin kaikkiin juhliin, joihin se on kutsuttu. Aivan sama, onko kyseessä jotain muodollista tai epämuodollista - Netta on siellä. Parhaimmillaan se kiitää juhlasta toiseen viettäen vain lyhyen ajan yhdessä paikassa.

Juhlissa Netta arvostaa ruokaa aivan yhtä paljon kuin rakkaat ystävänsä, joten on luonnollista, että se käy aina maistelemassa kaikkia ruokia. Tanssilattialla Nettaa harvemmin näkee; mieluummin se nojailee seinään, jos sillä ei ole jo kiire seuraavaan paikkaan.