Koiraharrastus voi varmaan vaikuttaa todella helpolta. Kai helposti voisi luulla, että koira tekee mitä vain namin eteen. Ja yhtä helposti voisi ajatella, että esimerkiksi agility olisi naurettavan yksinkertaista. Että koiraharrastuksessa kaikki olisi kiinni vain ja ainoastaan koirasta, eikä kouluttajalla olisi osaa eikä arpaa koko jutussa.
Voi kun se olisikin niin. Kun kaikki vain olisi niin, että kaikki sujuisi kuin tanssi. Kaikki olisi helppoa, vaivatonta ja ratkiriemukasta. Treenit olisivat vain kevyt lisä päivään ja samana iltana tehtäisiin vielä monta muuta asiaa. Samalla vain mentäisi eteenpäin.
Mutta kun ei. Ei tässä ole kyse vain koirasta. Moni muu asia vaikuttaa. Koirat voivat reagoida jännitykseen ja muihin asioihin. Olosuhteet voivat olla mitä tahansa. Ei koira ole robotti, joka suorittaa omistajansa määräämät tehtävät joka kerta samalla tavalla.
Yksi asia meidän (minun ja Netan) sekä yleisen koiraharrastuksen välissä on yllättäen minun oma mieleni. Järki kyllä sanoo, ettei tarvitse jännittää, mutta ei kroppa sitä kuuntele. Kisa-aamuna ruoka ei meinaa mennä alas ja kisapaikalla sydän lyö tiheämmin.
Jos omiin aivoihinsa saisi asennettua on-off-napin, asentaisin sen heti. Silloin kaikki ajatukset eivät voisi edes alitajuisesti vaikuttaa minuun. Silloin ei tarvitsisi miettiä, mitä muut ajattelevat tai nolaanko itseni. Järjellä ajateltuna se olisi ihan sama, mutta... ihmismieli ei ole niin yksinkertainen.
Inhoan sitä, kun sanotaan "Älä stressaa!" tai "Älä jännitä!". Se ei auta yhtään mitään ainakaan minun kohdallani. Tiedän itsekin, miten turhaa stressaaminen tai jännittäminen on, mutta en minä vain voi painaa mitään nappia, joka lopettaisi stressin tai jännityksen.
Esiintymisjännitys taatusti vaikuttaa tähän koiraharrastusongelmaani, vaikka koskaan en ole koulussa esitelmiä skipannut. Olen aina pitänyt ne, vaikken kertaakaan ole siitä nauttinut. Olen nimittäin tajunnut, etten voi juosta tätä asiaa pakoonkaan. Se on kohdattava.
Tiedän miettiväni liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tämä ei ole etenkään agilityssä kovin hyvä juttu, koska se rajoittaa omaa heittäytymistäni. Tulee vain niin tyhmä olo, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Ihan kuin kukaan oikeasti jälkikäteen miettisi, mitä minä olen agilityssä tehnyt. Minä olen loppupeleissä ainoa, joka sen muistaa.
Ehkä asiat eivät miettimällä selviä. Ehkä täytyy vain hyväksyä tämä kaikki ja oppia elämään sen kanssa. Netta reagoi jännitykseeni ja piste. En voi mitään sille, miten Netta siihen reagoi. Ja Netta on oikeastaan ainoa syy, miksi jännityksen pois haluaisin. Eihän siitä minulle haittaa ole.
Ympäri mennään, yhteen tullaan. Aina edessä on oma mieli. Olen haudannut tokon miljoona kertaa, koska olen aina kyllästynyt. En vain oikein osaa saada siihen sellaista asennetta, että se olisi huippukivaa ja hauskaa hommaa. Se vaikuttaa edelleen liian tarkalta. Minua ja Nettaa ei siis tulla tokokokeissa koskaan näkemään.
Koiratanssiohjelman suunnittelunkin hylkäsin, koska se alkoi ahdistaa liikaa. Tavoitteellinen treenaaminen tuntuu hetkittäin erittäin vaikealta. Varsinkin, jos treenaa vaan pihalla. Ihmeellistä, miten pitkään oma motivaatio on agilityn suhteen pysynyt pystyssä.
Tällaista tämä teksti nyt oli. Vähän tajunnanvirtaa ja sitä sun tätä, mutta joskus on syytä selkeyttää omia ajatuksiaan. En varsinaisesti koe olevani tässä blogissa millekään asioille tilivelvollinen, mutta saan järjesteltyä kaikki ajatukset parhaiten kirjoittamalla.
Voi kun se olisikin niin. Kun kaikki vain olisi niin, että kaikki sujuisi kuin tanssi. Kaikki olisi helppoa, vaivatonta ja ratkiriemukasta. Treenit olisivat vain kevyt lisä päivään ja samana iltana tehtäisiin vielä monta muuta asiaa. Samalla vain mentäisi eteenpäin.
Mutta kun ei. Ei tässä ole kyse vain koirasta. Moni muu asia vaikuttaa. Koirat voivat reagoida jännitykseen ja muihin asioihin. Olosuhteet voivat olla mitä tahansa. Ei koira ole robotti, joka suorittaa omistajansa määräämät tehtävät joka kerta samalla tavalla.
Yksi asia meidän (minun ja Netan) sekä yleisen koiraharrastuksen välissä on yllättäen minun oma mieleni. Järki kyllä sanoo, ettei tarvitse jännittää, mutta ei kroppa sitä kuuntele. Kisa-aamuna ruoka ei meinaa mennä alas ja kisapaikalla sydän lyö tiheämmin.
Jos omiin aivoihinsa saisi asennettua on-off-napin, asentaisin sen heti. Silloin kaikki ajatukset eivät voisi edes alitajuisesti vaikuttaa minuun. Silloin ei tarvitsisi miettiä, mitä muut ajattelevat tai nolaanko itseni. Järjellä ajateltuna se olisi ihan sama, mutta... ihmismieli ei ole niin yksinkertainen.
Inhoan sitä, kun sanotaan "Älä stressaa!" tai "Älä jännitä!". Se ei auta yhtään mitään ainakaan minun kohdallani. Tiedän itsekin, miten turhaa stressaaminen tai jännittäminen on, mutta en minä vain voi painaa mitään nappia, joka lopettaisi stressin tai jännityksen.
Esiintymisjännitys taatusti vaikuttaa tähän koiraharrastusongelmaani, vaikka koskaan en ole koulussa esitelmiä skipannut. Olen aina pitänyt ne, vaikken kertaakaan ole siitä nauttinut. Olen nimittäin tajunnut, etten voi juosta tätä asiaa pakoonkaan. Se on kohdattava.
Tiedän miettiväni liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tämä ei ole etenkään agilityssä kovin hyvä juttu, koska se rajoittaa omaa heittäytymistäni. Tulee vain niin tyhmä olo, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Ihan kuin kukaan oikeasti jälkikäteen miettisi, mitä minä olen agilityssä tehnyt. Minä olen loppupeleissä ainoa, joka sen muistaa.
Ehkä asiat eivät miettimällä selviä. Ehkä täytyy vain hyväksyä tämä kaikki ja oppia elämään sen kanssa. Netta reagoi jännitykseeni ja piste. En voi mitään sille, miten Netta siihen reagoi. Ja Netta on oikeastaan ainoa syy, miksi jännityksen pois haluaisin. Eihän siitä minulle haittaa ole.
Ympäri mennään, yhteen tullaan. Aina edessä on oma mieli. Olen haudannut tokon miljoona kertaa, koska olen aina kyllästynyt. En vain oikein osaa saada siihen sellaista asennetta, että se olisi huippukivaa ja hauskaa hommaa. Se vaikuttaa edelleen liian tarkalta. Minua ja Nettaa ei siis tulla tokokokeissa koskaan näkemään.
Koiratanssiohjelman suunnittelunkin hylkäsin, koska se alkoi ahdistaa liikaa. Tavoitteellinen treenaaminen tuntuu hetkittäin erittäin vaikealta. Varsinkin, jos treenaa vaan pihalla. Ihmeellistä, miten pitkään oma motivaatio on agilityn suhteen pysynyt pystyssä.
Tällaista tämä teksti nyt oli. Vähän tajunnanvirtaa ja sitä sun tätä, mutta joskus on syytä selkeyttää omia ajatuksiaan. En varsinaisesti koe olevani tässä blogissa millekään asioille tilivelvollinen, mutta saan järjesteltyä kaikki ajatukset parhaiten kirjoittamalla.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti