Blogi muuttaa

Ajat muuttuvat ja asiat muuttuvat sen mukana. Soopelisirkus muuttaa osoitteeseen http://soopelisirkus.blogspot.fi. Vaikka tämä ei olekaan blogin loppu, haluan kiittää blogimme lukijoita. Soopelisirkus ja koiraharrastus itsessään ovat antaneet minulle paljon. Nyt vain on aika jatkaa kohti uusia tuulia blogin uudessa osoitteessa.

Koirattomuudesta ja koiraharrastuksesta

Olen kirjoittanut koirattomuudesta näiden reilun kolmen vuoden aikana niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissani. Välillä tuntuu, että kun palaan takaisin koirattomuuden tuomiin tunteisiin, kierrän aina samaa kehää. Kehä alkaa loppuvuodesta 2015, kun Netta muutti vanhempieni luokse. Se kiertää ajatukset koirattomuuden hyvistä ja huonoista puolista, Netan hyvinvoinnista ja siitä, ettei elämä aina mene suunnitelmien mukaan.

Vielä viisi vuotta sitten en osannut kuvitella koiratonta elämää. Oli päivänselvää, että Netta lähtisi mukaani, kun muuttaisin opiskelemaan. Elämäni oli kietoutunut koiraharrastuspuuhailun ympärille. Oli treenailua ja muuta mukavaa. Oli mukavia lenkkejä ja retkiä. 

Eihän se harrastuspuolikaan aina ollut pelkkää auringonpaistetta. Välillä oli hankalampaa. Viisi vuotta sitten kesällä kadotin jonkinlaisen koiraharrastuskipinän. Ei aikomukseni ollut luovuttaa, pitää vain taukoa. Kirjoitin seuraavanlaisesti 29.7.2014: "Ehkä elämässä voi olla muutakin kun koirat. Ehkä minä voin tehdä muutakin kuin ajatella koirajuttuja 24/7. Ehkä minä oikeasti voin keskittyä johonkin muuhun. Eikä siinä pitäisi todellakaan olla mitään väärää. Joten ehkäpä minä sitten voin kääntää katseeni muuallekin kuin vain koirajuttuihin."

Samassa postauksessa kirjoitin näköjään myös, ettei minusta saa koiratonta. Olisinpa tiennyt... Muttei elämää voi käsikirjoittaa valmiiksi. Kaikki ei aina voi mennä suunnitelmien mukaan. Se, mitä silloin ajattelin Netan mukaan ottamisesta, oli se, minkä silloin koin parhaaksi. En tiennyt vielä silloin, ettei Netta sopeutuisi kaupunkielämään. 

Kirjoitin myös, että haluan Netan kuuluvan elämääni niin kauan kuin meillä on yhteistä aikaa jäljellä. Siitä olen edelleen samaa mieltä. Kuuluuhan Netta edelleen elämääni, vaikkei se luonani asukaan. Tuntuu myös niin oudolta, että oma rakas pikkukoirani on täyttänyt jo yhdeksän vuotta. Vastahan se oli pieni pörröinen pentu ja minäkin olin vasta viisitoistavuotias teinityttö. Nyt Netta on aikuinen ja minäkin olen parikymppinen opiskelija.

Aina tätä koirattomuusaihetta pyöritellessäni putoan samoihin ajatuksiin. Mutta ehkä tekee hyvää käsitellä näitä asioita, vaikken niitä aktiivisesti mietikään. Välillä on myös hauska muistella, miten eri tavalla asiat joitakin vuosia sitten olivat. Elämä on itse asiassa muuttunut monellakin tapaa, vaikken sitä aina osaakaan samalla tavalla ajatella.

Netta on nyt kokonaiset kolme kertaa ollut Helsingissä minun ja poikaystäväni ilona. Se on muistuttanut niistä hyvistä puolista, joita koiran omistaminen tuo mukanaan. Netta on aina ollut niin iloinen, vaikka olisin ollut vain viemässä roskia. Ulkona se on tohkeissaan haistellut kaikkea (vähän liikaakin). Jos nyt sitten kätevästi unohdetaan kaikki se hiekka ja turkissa kulkeutuneet risut...

Samalla Netta on muistuttanut jostain muustakin. Nimittäin siitä, että sydämessäni palaa edelleen liekki shetlanninlammaskoirille ja koiraharrastusmaailmalle. Vaikka olen ajautunut kauas koiraharrastusten parista, olen valmis vielä joskus sinne palaamaan. Enkä aio jäädä koirattomaksi koko loppuelämäni ajaksi.

Elämässä sortuu helposti ajattelemaan kaikesta kaavalla "sitten kun". Sitten kun on aikaa, sitten kun en enää opiskele, sitten kun, sitten kun, sitten kun... Sitten kun on oikea aika. Mutta mistä sen tunnistaa? Missä hetkessä tietää, että aika on täysin kypsä uudelle koiralle? Vai ajavatko kaikki mahdollisuudet ohi, jos jää odottamaan sitä täydellistä hetkeä?

Se, että koiraharrastus jäi fuksivuonna taakse, on avannut minulle muita ovia ja johdattanut minut muun muassa ainejärjestötoiminnan pariin. En kuitenkaan edelleenkään usko, että koiraharrastus ja opiskelijaelämä sulkisivat toisiaan pois. Jos Netta olisi jäänyt luokseni syksyllä 2015, olisi kaikki voinut mennä eri tavalla.

Mene ja tiedä. On turha jossitella. Sitä paitsi olen kiitollinen niistä mahdollisuuksista, jotka olen opintojeni aikana saanut. Ehkä on totta, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa. Voiko kliseisemmäksi enää mennäkään? Enkä lähde tällä hetkellä ottamaan siihen, onko olemassa kohtaloa ja onko kaikelle tarkoitus. 

Rakas koiraharrastus. Kun alan miettiä asioita, alan kaivata tiettyjä asioita. Juuri niitä mainitsemiani retkiä. Joensuun collieporukan treenejä. Jollain tapaa nostalgiselta tuntuu jopa ajatus mätsäristä, jossa satoi, tuuli ja oli kylmä, ja josta poistuimme vain sinisen nauhan siivittämänä. Kultaako aika todella muistot?

Nirsoileva Netta pääkaupungissa

Netta on ollut täällä Helsingissä nyt kahden viikon ajan täällä Helsingissä. Asunto on kuitenkin eri, sillä muutin vuoden alussa poikaystäväni kanssa yhteen. Netta on kuitenkin suhtautunut asuntoon samalla tavalla kuin vanhaankin; ja onhan kaikki muutenkin ennallaan sen näkökulmasta.

Koska Netan Jahti & Vahti -ruoka loppui, päätin ostaa sille uutta ruokaa. Ruoaksi valikoitu Hau-Hau Championin kana-riisi-ruoka. Netta on kuitenkin löytänyt täällä nirsomman puolensa, eivätkä nappulat jostain syystä maistu. Sekoittamalla mukaan märkäruokaa ongelma on saatu ratkaistua. Eihän tämä mikään ihanteellinen vaihtoehto ole, mutta kaipa se väliaikaisena menettelee. 

Olemme päässeet nauttimaan vaihtelevasta kevätsäästä, lukuisista koiranpesukerroista ja lattialle kertyvistä pienistä hiekkakasoista. Netta on tapansa mukaan kuljettanut turkissaan mukana puolta metsää. Tarttuipa sen korvan taakse pari päivää sitten takiaisia...

Netan vanhat Hurtan valjaat myös hajosivat (Netta hajotti ne) ja se on nyt saanut uudet valjaat, mutta ajattelin esitellä ne eri postauksessa. Ehkä alkaisi olla aika herätellä tätä blogia henkiin, vaikka hankalaahan se etäkoiranomistajana onkin.

Voiko luopumiseen valmistautua?

Elämä on aina väliaikaista, eikä kukaan meistä elä ikuisesti. Senhän me jo tiedämmekin. Se on kuitenkin helppoa unohtaa, kun oma ihana pieni koiranpentu pyörii jaloissa. Eihän siinä ole mitään huolta. Aikaa on jäljellä vaikka kuinka paljon. Tulevaisuus on avoinna ja vain taivas on rajana.

Aika kuluu niin nopeasti, että pentuaika humahtaa ohi. Pieni pentu muuttuu ensin pitkäkoipiseksi. Ja kuin huomaamatta se onkin jo kaksivuotias. Mutta aikaa on edelleen jäljellä. Ei ole mitään syytä huoleen. Edessä on vielä paljon.

Elämä jatkuu. Nuoresta koirasta kasvaa aikuinen koira. Ja aikuisesta koirasta kasvaa lopulta vanha koira. Mieleen voi hiipiä kysymyksiä. Milloin on aika päästää irti? Milloin koittaa se hetki, kun oman rakkaan lemmikin aika on täynnä? Voiko luopumiseen valmistautua?

Haluaisin sanoa, että totta kai luopumiseen voi valmistautua, mutta se ei olisi totta. Tietysti tietyissä määrin vanhan koiran kohdalla osaa odottaa, että joskus aika on täynnä, mutta se sattuu silti. Ei se hetki kai koskaan ole helppo. 

Kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se vaikuttaa. Kaikki koirat eivät saa elää vanhaksi. Meidän koiristamme Piri kuoli ennen kuin se oli ehtinyt täyttää edes kolmea vuotta. Sillä olisi vielä ollut koko elämä edessä, mutta sen elämä päättyi aamulenkillä, kun se jäi auton alle. 

Piri olisi tänä vuonna täyttänyt 12 vuotta, mutta emme koskaan saaneet nähdä sen vanhenevan. Emme koskaan saaneet edes nähdä, millainen se olisi ollut aikuisena koirana. Se lähti niin yllättäen. Ei kukaan olisi osannut odottaa sitä.

Mutta jos Piri eläisi, ei meillä olisi Mirua. Mirun äiti on Pirin sisko. Ei Miru tietenkään Piriä korvaa, mutta se saa uskomaan, että ehkä niillä kaikkein huonoimmillakin asioilla on tarkoituksensa. Nyt olisi mahdotonta kuvitella, millaiset nämä yhdeksän vuotta olisivat olleet ilman Mirua.

Ensimmäinen koiramme Susku kuoli syksyllä 2006, kun olin yksitoistavuotias. Se oli minulle kova paikka. Vaikka Susku olikin jo vanha, melkein 16-vuotias, en ollut osannut valmistautua siihen, että olisi sen aika lähteä. Kai ensimmäisen lemmikin menettäminen on aina erityisen paha paikka. 

Laumamme jättäneistä koirista Vilkku oli Suskun lisäksi ainoa, joka saavutti vanhuuden. Viime kesänä huomasimme, miten Vilkku tuntui vanhentuneen. Silitin sitä ja sanoin sille hyvästit siltä varalta, että en enää näkisi sitä. Syksyllä Vilkun aika tuli täyteen.

Tuntui oudolta mennä käymään kotona ensimmäistä kertaa Vilkun kuoleman jälkeen. Niin suuri koirapersoona oli poissa. Jäljelle jäi vain aukko, jota kukaan muu ei koskaan voi paikata. Ei kukaan ole niin kuin Vilkku oli. 

Netta ja Miru täyttävät tänä vuonna yhdeksän vuotta. Mirusta iän näkee selkeästi, Netasta tuskin ollenkaan. Tuntuu pahalta ajatella, että jonain päivänä niitäkään ei enää ole. Enkä edes halua tietää, milloin on aika. Toivottavasti ei vielä moneen vuoteen.

Joten ei, ainakaan minä en loppujen lopuksi osaa valmistautua luopumiseen. Ja aina jossain vaiheessa suru tulee kylään. Se täytyy vain yrittää hyväksyä. Ja samoin pitää yrittää hyväksyä se, että kun ottaa lemmikin, koittaa luopumisenkin aika vielä joskus.