torstai 28. helmikuuta 2019

Voiko luopumiseen valmistautua?

Elämä on aina väliaikaista, eikä kukaan meistä elä ikuisesti. Senhän me jo tiedämmekin. Se on kuitenkin helppoa unohtaa, kun oma ihana pieni koiranpentu pyörii jaloissa. Eihän siinä ole mitään huolta. Aikaa on jäljellä vaikka kuinka paljon. Tulevaisuus on avoinna ja vain taivas on rajana.

Aika kuluu niin nopeasti, että pentuaika humahtaa ohi. Pieni pentu muuttuu ensin pitkäkoipiseksi. Ja kuin huomaamatta se onkin jo kaksivuotias. Mutta aikaa on edelleen jäljellä. Ei ole mitään syytä huoleen. Edessä on vielä paljon.

Elämä jatkuu. Nuoresta koirasta kasvaa aikuinen koira. Ja aikuisesta koirasta kasvaa lopulta vanha koira. Mieleen voi hiipiä kysymyksiä. Milloin on aika päästää irti? Milloin koittaa se hetki, kun oman rakkaan lemmikin aika on täynnä? Voiko luopumiseen valmistautua?


Haluaisin sanoa, että totta kai luopumiseen voi valmistautua, mutta se ei olisi totta. Tietysti tietyissä määrin vanhan koiran kohdalla osaa odottaa, että joskus aika on täynnä, mutta se sattuu silti. Ei se hetki kai koskaan ole helppo. 

Kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se vaikuttaa. Kaikki koirat eivät saa elää vanhaksi. Meidän koiristamme Piri kuoli ennen kuin se oli ehtinyt täyttää edes kolmea vuotta. Sillä olisi vielä ollut koko elämä edessä, mutta sen elämä päättyi aamulenkillä, kun se jäi auton alle. 

Piri olisi tänä vuonna täyttänyt 12 vuotta, mutta emme koskaan saaneet nähdä sen vanhenevan. Emme koskaan saaneet edes nähdä, millainen se olisi ollut aikuisena koirana. Se lähti niin yllättäen. Ei kukaan olisi osannut odottaa sitä.


Mutta jos Piri eläisi, ei meillä olisi Mirua. Mirun äiti on Pirin sisko. Ei Miru tietenkään Piriä korvaa, mutta se saa uskomaan, että ehkä niillä kaikkein huonoimmillakin asioilla on tarkoituksensa. Nyt olisi mahdotonta kuvitella, millaiset nämä yhdeksän vuotta olisivat olleet ilman Mirua.

Ensimmäinen koiramme Susku kuoli syksyllä 2006, kun olin yksitoistavuotias. Se oli minulle kova paikka. Vaikka Susku olikin jo vanha, melkein 16-vuotias, en ollut osannut valmistautua siihen, että olisi sen aika lähteä. Kai ensimmäisen lemmikin menettäminen on aina erityisen paha paikka. 

Laumamme jättäneistä koirista Vilkku oli Suskun lisäksi ainoa, joka saavutti vanhuuden. Viime kesänä huomasimme, miten Vilkku tuntui vanhentuneen. Silitin sitä ja sanoin sille hyvästit siltä varalta, että en enää näkisi sitä. Syksyllä Vilkun aika tuli täyteen.


Tuntui oudolta mennä käymään kotona ensimmäistä kertaa Vilkun kuoleman jälkeen. Niin suuri koirapersoona oli poissa. Jäljelle jäi vain aukko, jota kukaan muu ei koskaan voi paikata. Ei kukaan ole niin kuin Vilkku oli. 

Netta ja Miru täyttävät tänä vuonna yhdeksän vuotta. Mirusta iän näkee selkeästi, Netasta tuskin ollenkaan. Tuntuu pahalta ajatella, että jonain päivänä niitäkään ei enää ole. Enkä edes halua tietää, milloin on aika. Toivottavasti ei vielä moneen vuoteen.

Joten ei, ainakaan minä en loppujen lopuksi osaa valmistautua luopumiseen. Ja aina jossain vaiheessa suru tulee kylään. Se täytyy vain yrittää hyväksyä. Ja samoin pitää yrittää hyväksyä se, että kun ottaa lemmikin, koittaa luopumisenkin aika vielä joskus.

Ei kommentteja

Lähetä kommentti