Kahdeksan vuotta sitten elettiin vielä niitä aikoja, jolloin etsin tietoa shelteissä. Piti vakuuttaa vanhemmat siitä, että haluan sen koiran. Ja piti jotenkin uskotella kaikille, että haluan sheltin sen luonteen vuoksi. Nyt jälkikäteen voi vain miettiä, ketä luulin huijaavani. Aivan kuin en oikeasti olisi alun perin innostunut shelteistä, koska ne ovat söpöjä. Mutta 13-vuotiaana piti olevinaan tietää kaikki.
Viisi vuotta sitten syttyi suurin kipinä koiraharrastukseen. Silloin kuvioissa olivat vielä mätsärit. Sittemmin mukaan tuli muun muassa agilityä ja rally-tokoa. Varsinainen koiraharrastuksen kultakausi oli kolme vuotta sitten, kun Netta alkoi yhtäkkiä pärjätä enemmän mätsäreissä. Muistelen vieläkin lämmöllä sitä vuotta. Työ kantoi hedelmää.
Kaksi vuotta sitten kesällä tunsin ehkä ensimmäisen kerran koiraharrastuksen kipinän sammuvan jollain tasolla. Saman vuoden joulukuussa kävimme viimeisen kerran treenaamassa agilityä. Se vaihe oli aika jättää taakse, koska hyvällä tuurilla olisin kotimaisemissa enää puolisen vuotta. Agilityn parissa vietetyt pari vuotta opettivat minulle paljon Netasta ja myös minusta itsestäni.
Vuosi sitten kesällä otin vastaan opiskelupaikan Helsingin yliopistosta. Netta asui syksyllä luonani kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen se muutti vanhempieni luokse asumaan. Vaikka olinkin katsonut harrastusmahdollisuuksia, emme ehtineet luoda pääkaupunkiseudulle minkäänlaista koiraharrastuselämää. Ja tämän kaiken jälkeen olen käynyt jossain satunnaisissa koirakisoissa.
Yhteen aikaan mietin jatkuvasti postausideoita tähän blogiin ja toisessa välilehdessä oli aina auki Petsie. Mietin harrastuskuvioita ja kaikkea muuta sellaista. Koirien nimiä ja koiratarvikkeita. Olin myös mukana Joensuun 4H-yhdistyksen koiratoiminnassa. Elämän keskeinen sana oli koira. Koirat koirat koirat koirat koirat.
Tulevaisuuskin vaikutti koirantäyteiseltä. Haaveissa olivat myös sitten joskus tuleva toinen koira, jolle oli nimi-ideoita. Netta tulisi mukaan kun lähtisin opiskelemaan ja niin edelleen. Suuri osa suunnitelmista liittyi koiriin. Mutta koskaan en ollut mikään HC-koiraharrastaja.
Ajatus koirattomasta elämästä oli täysin vieras. Perheessäni oli koko elämäni ajan ollut aina ainakin yksi koira. Pohdin jopa tässä samaisessa blogissa, millaista elämä olisi lman koiraa. "Yksi asia on ainakin varma. Jos minulla ei olisi koiraa, en olisi tallonut pellolla polkua auki tai lenkkeillyt pimeässä metsässä. En todennäköisesti olisi nähnyt metsään seikkailulenkille kamera kourassa. En todennäköisesti haluaisi käydä kävelemässä viittä kilometriä", kirjoitin.
Kirjoittaessani tuon lainauksissa olevan kohdan olin 18-vuotias. Nyt tuo kohta tuntuu huvittavalta. Se on osittain totta. Koirattomana ei kauheasti tee mieli lähteä ulos esimerkiksi sateeseen enkä lähtisi pimeässä metsään, mutta kyllä minä tuonne ulos pimeään voin lähteä kävlemään. Ja kyllä muuten tasan voisin lähteä kävelemään viisi kilometria.
Minua ei haitannut se, että koiranomistajuus jossain määrin rajoitti elämää. Niinhän se meni. Silti en ole koskaan katunut sitä. Enkä nyt kaiken tämän jälkeenkään pysty katumaan. Se oli osa minun elämääni. Ja kaikesta huolimatta se oli myös hienoa aikaa. Miksi katua jotain, joka toi niin paljon iloa elämään?
Nyt olen kauempana koiraharrastuksesta kuin koskaan ennen. Ainoa harrastustavoite tai -haave olisi saada Mirulle joskus rally-tokosta alokasluokan koulutustunnus ja käyttää soopeleita sitten joskus taas ehkä mätsärissä. Ja ehkä joskus mennä mölliagilityyn, jos siltä tuntuu. Mikään suunnitelma ei kuitenkaan ole kiveen hakattu.
Viime syksynä tapahtuneet muutokset muuttivat elämääni. Aluksi koirattomuus oli outoa. Sitten kuvioihin tuli ainejärjestötoiminta. Tarvitsin jotain tekemistä. Tiedän kirjoittaneeni tästä aiemminkin, mutta silti tuntuu oleelliselta mainita se vielä kerran. Niin kliseistä kuin se onkin, jostain asiasta luopuminen voi tuoda muita mahdollisuuksia.
Jos Netta olisi sopeutunut kaupunkielämään, asuisi se silti vanhempieni luona tällä hetkellä, sillä olisin joka tapauksessa lähtenyt vaihtoon. Olisin suunnitellut menoni eri tavalla ja jättänyt ehkä jotain väliin. Ja tiedän, että silti en olisi kokenut koiraa rajoitteena. Se olisi voinut ehkä tehdä joistain asioista hankalampia, jos olisi pitänyt vaikkapa etsiä töitä opiskelun ohelle, mutta uskon edelleen vahvasti siihen, että monissa asioissa koiran ja opiskelun yhdistäminen olisi ollut priorisointikysymys,
Kun katson tulevaisuuteen, en enää näe itseäni siellä kilpailukentillä. En ole pitkään aikaan nähnyt. Olen oikeastaan lopettanut koirablogien lukemisen. Petsien lakkauttaminen oli kuin yhden aikakauden loppu, vaikka en ollut enää pyörinyt siellä aktiivisesti. Hiljalleen koko se koirapuoli sai jäädä taakse.
Ennen saattoi iskeä pentukuume. Olivat ne koirahaaveet, joista kirjoittelin. Nyt en enää osaa sanoa mitään niistäkään. Kun mietin tulevaa, en tiedä onko minulla enää koskaan koiraa. Tämänhetkisessä elämässäni ei ole sijaa omalle koiralle. Ei olisi, vaikka olisin Suomessa. Ei nyt, kun olen tottunut nykyiseen elämääni. Ja valmistumiseen on vielä aikaa.
Tämä kuulostaa ristiriitaiselta sen priorisoinnin kannalta, mutta se oli sitä aikaa kuin koira oli vielä luonteva osa elämää, eikä siihen tarvitsisi totuttautua uudelleen. Uskon, että jos joskus päädyn takaisin koirakuvioihin, se ei tunnu rajoitteelta. Tässäkin asiassa on muitakin sävyjä kuin ne ääripäät, jotka ovat musta ja valkoinen.
Onko minusta enää koiraharrastajaksi? En olisi joskus voinut kuvitellakaan kirjoittavani tämän. Nyt se on ajatus, joka ei tunnu oudolta. Nyt on tämän vuosi sitten alkaneen uuden elämän aika. Ja nyt on uudet ajatukset ja tavoitteet.
