Ja jos kyselet minkä vuoksi, se on elämän tarkoitus

Kun katson taaksepäin, tajuan eläneeni vuosi sitten loppujen lopuksi mielenkiintoisia aikoja. Fuksivuoteni oli alkanut ja olin vielä koirallinen. Ja aivan yhtäkkiä tuli marraskuu, jolloin Netta lähti lomalle kotikotiin. Tein vaikean päätöksen, jonka myötä Netan loma muuttuikin kokonaisvaltaiseksi kotikotona asumiseksi.

Olin poistunut koiraharrastuskuplasta oikeasti jo aiemmin, mutta nyt oli aika jättää koko koiranomistajuus. Tammikuussa kirjoitin asiaan liittyvistä fiiliksistä ja ajatuksista, kesällä taas pohdin koko muutosta. Se oli minulle iso muutos, mutta valinta oli oikea. Kaksikymmentä vuotta koirallista elämää muuttui kertaheitolla johonkin muuhun.

Kahdeksan vuotta sitten koitti se hohdokas aika, kun shelttikuume syttyi. Kuusi vuotta sitten sain ensimmäisen oman koirani. Viisi vuotta sitten olin aivan syvällä jossain koiraharrastuskuplassa. Kolme vuotta sitten olin vähän syvemmällä siellä harrastusmaailmassa agilityn myötä. Kaksi vuotta sitten tiesin, että agilityn treenaaminen oli loppumassa sen vuoden lopussa. Ja vuosi sitten kaikki muuttui.

Olisi luontevaa sanoa, etten koe menettäneeni mitään sen koiraharrastushulinan kohdalla. Mutta en ainoastaan koe etten ole menettänyt mitään, vaan myös tiedän sen olevan niin. Se oli oma ajanjaksonsa. En osaisi enää edes kuvitella yläasteen loppua ja lukiota millään muulla tavalla. Miten muuten se olisi sitten pitänyt viettää?

Ei koiraharrastus aina ollut helppoa. Välillä olisi tehnyt mieli vain heittää hanskat tiskiin. Niihin vuosiin mahtui vähän kaikenlaisia fiiliksiä. On jotain mitä tekisin toisin, mutta kokonaisuudessaan en varsinaisesti kadu mitään. En näyttelykokeiluja enkä agilityvuosia. Kaikki se kuului siihen kokonaisuuteen.

En kadu sitä, miten isossa osassa koiraharrastus oli elämässäni. Se toi mukanaan paljon hyvää ja sen myötä myös opin paljon myös itsestäni. Miten voisin edes katua sitä, että ne vuodet menivät niin kuin menivät? Elämä olisi ollut kovin paljon tyhjempää ilman koirakuvioita.

En myöskään kadu koiraharrastuskuplasta ulos hyppäämistä ja koirallisuuden loppumista. Kuten olen aiemmin todennut, se avasi uusia mahdollisuuksia. Uudenlaisen elämän. Kaiken sen mikä tapahtui sen jälkeen kun en ollut enää varsinaisesti koiranomistaja. Koiranomistajanakin istuisin täällä Itävallassa (tai jossain muualla) kirjoittamassa tätä postausta. Itse asiassa alun perin mietin, miten blogin kävisi vaihtovuoden aikana. Ei sitä sitten tarvinnutkaan miettiä, kun täytyi tehdä valintoja.

Viime marraskuussa pelkäsin vähän, tullaanko minut tuomitsemaan sen valinnan takia. Että nyt se vaan luovuttaa. Että nyt se menee vain helpoimman kautta. Että no näinhän tässä tietysti kävi. Mutta jälleen.. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Valinnat täytyy tehdä myös koiran parhaaksi. Ja Netalle on parasta olla kotikotona.

Uskon edelleen, että koiran ja opiskelun yhdistäminen on mahdollista, vaikka omassa elämässäni ei ole sijaa omalle koiralle tällä hetkellä. Tarkoitan tällä siis sitä, että luultavasti vielä hyvin pitkään koirattomuus on se parempi vaihtoehto omalla kohdallani. Aika saa sitten näyttää, onko minulla joskus tulevaisuudessa taas koira.

Jotenkin hullua ajatella ajanjaksoa 2010-2015. Ikävuosia 15-20. Niin paljon siihen mahtuikin sitä koirapuolta. Ja nyt todellakin voin sanoa, että sillä oli tarkoituksensa. En koskaan edes kyseenalaistanut sitä. Ja aivan samalla tavalla silläkin on tarkoituksensa, että olen tällä hetkellä koiraton.

Vielä nytkin pää meinaa mennä pyörälle, kun miettii tätä koko asiaa. Kai sen sitten sisäistää vasta joskus vuosien päästä paremmin. Tai jos ei paremmin, niin ainakin eri tavalla. Sillä tavalla kuin asiat aina pidemmän ajan kuluttua tajuaa. Sitten kun pöly on laskeutunut.

Nyt olen tosiaan Itävallassa vaihdossa. Soopelisirkus pyörii edelleen, eikä loppua näy. On hyvä olla paikka, johon voi kirjoittaa niitä koirajuttuja. Ja miksi lopettaa näin monen vuoden jälkeen? Tänne on kertynyt niin paljon muistoja. Kiitos 15-vuotias minä, joka aloitit tämän blogin kirjoittamisen.