Kymmenen vuotta sitten oli ehkä siihenastisen elämäni surullisin päivä. Tai oikeastaan ilta. Sinä päivänä olin äitini kanssa alpakkanäyttelyssä Joensuu Areenalla tietämättä, mitä illalla olisi edessä. Vieläkin jossain on varmaan tallessa sieltä ostettu alpakkamaskotti.
Ensimmäisellä koirallamme Suskulla oli tuolloin reilut viisitoista vuotta ikää. Se oli kuulunut elämääni aina. Olihan se ollut perheessä jo ennen minun syntymääni. Se oli arka, mutta kovin kiltti ja nöyrä koira. Vilkun tulo oli virkistänyt Suskua, vaikka se aluksi viettikin kaksi viikkoa toisella puolella taloa. Nyt Vilkun tulosta oli kulunut jo yli vuosi.
Sinä iltana Susku meni Vilkku perässään minun huoneeseeni. Yhtäkkiä se ei enää päässytkään ylös. Ilmeisesti se halvaantui. Oli selvää, ettei ollut kuin yksi vaihtoehto. Onneksi saimme kiinni tutun eläinlääkärin, joka pystyi tulemaan luoksemme. Silloin nimittäin oli sunnuntai-ilta.
Seuraavana päivänä Susku haudattiin. Samana päivänä aloin kuunnella CD-soittimeltani musiikkia. Siellä oli sisällä Tiktakin Myrskyn edellä -levy. Siitä päivästä alkaen Tiktakin Siivet on ollut Suskun kappale. Siksi kyseinen kappale myös aikanaan saattoi saada kyynelkanavat auki.
Suskun kuolema oli minulle äärimmäisen kova paikka ja surin sitä todella pitkään. Kyllähän ensimmäisen lemmikin poismeno koskettaa. Niin kuin muidenkin lemmikkien poismeno. Se ei ole "vain koira", vaikka joku niin voisi ehkä ajatella.
Niin aika on vain kulunut ja saanut parantaa haavat. En ole pitkään aikaan ajatellut Suskua. Mutta se oli niin kiltti. Muistan, kuinka Vilkku roikkui sen hännässä kiinni. Muistan, kun yritin opettaa sille agilityä pihalla. Muistan, kun käytin sitä kävelyllä. Tietyt asiat muistaa aina vain.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti