keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Kauas on tultu siitä, mihin piti tän tien johtaa

Taas on se aika vuodesta, kun kootaan yhteen vuoden tapahtumat, kerrataan vanhat tavoitteet ja luodaan tavoitteet tulevalle vuodelle. Nyt ollaan vielä jonkinlaisessa taitekohdassa. On varsin selvää, että meno ei enää jatku samanlaisena, kun Netta ei asu luonani.

Tämä vuosi on ollut niin erilainen aiempiin vuosiin verrattuna. Minä muutin. Koiraharrastusinto koki melkoisen mahalaskun. Viime vuonna loppuvuodesta haikeutta aiheutti päätös agilityn lopettamisesta, mutta agilityttömät tiistait eivät aiheuttaneet minkäänlaisia vieroitusoireita. Se ajanjakso jäi taakse viime vuoden loppuessa. Ja kuten silloin kirjoitin, ei se ollut mikään agilityn loppu.

Tämä on ollut hyvä vuosi. Miru on saanut enemmän näkyvyyttä blogissa. Se on päässyt myös kisamaailmaan. Netan kanssa on saavutettu jotain. On tehty asioita, joita en vielä vuosi sitten olisi uskonut meidän tänä vuonna tekevän. Että mekö muka viralliseen tokokokeeseen, ei ikinä. Ja mitäs me heinäkuussa tehtiinkään?

Tämä on myös jossain määrin ollut luopumisen vuosi. Minä luovuin koirallisesta elämästä ja on selvää, että Netta kuuluu vanhempieni luokse. Muuttaessani luovuin tutusta ja turvallisesta Joensuun koiraharrastuspuolesta ja maailman parhaista koiraihmisistä.

Haluan vielä kiittää kaikkia, jotka ovat tavalla tai toisella olleet menossa mukana. Ilman teitä tämä vuosi ei olisi ollut juuri tällainen. Sitten onkin jo aika siirtyä postauksen muihin osiin ja käydä läpi vuosi sekä asetetut tavoitteet.

Tammikuu


Tammikuu on aina se kuukausi, josta ei meinaa muistaa mitään. Eikä mitään erikoista ilmeisesti tapahtunutkaan. Ilmeisesti lähinnä tokoiltiin molempien soopeleiden kanssa.

Helmikuu


Treenailtiin tokoa ja temppuja. Netta pääsi Mirun sijasta hallitokoon. Avattiin Netan kanssa mätsärikausi Rauta-Prisman Eläinmaailman avajaisissa. Miru pääsi collielenkille. Arki rullasi normaaliin tapaansa.

Maaliskuu


Tokoiltiin ja aloitetettiin rally-tokon harjoitteleminen. Netta aloitti agilityn möllikauden. Päästiin hankiaislenkeille ja otettiin kuvia. Miru täytti viisi vuotta ja Vilkku kymmenen.

Huhtikuu


Netta täytti viisi vuotta ja synttäreitä juhlistettiin perinteisesti yhteissynttäreillä Axun kanssa. Netta leikki mölli- ja mätsärikoiraa. Molemmat soopelit ajautuivat avaamaan tokouransa ja rally-tokouransa möllien merkeissä. Netta aloitti agilitykisavuoden ja jatkoi hakutreenejä.

Toukokuu


Netta liiteli niin virallsiten kuin epävirallistenkin kisojen merkeissä. Se myös kisasi rally-tokossa kaksi kertaa. Miru jatkoi elokuussa 2013 korkkaamaansa mätsäriuraa kaksissa mätsäreistä ja pääsipä Nettakin yhteen mätsäriin.

Kesäkuu


Ei kisatoimintaa, ei mitään spesiaalia. Omistajakin pakeni Berliiniin kielikurssille. Oli vain kesälle luotuja tavoitteita, joista suurin osa jäi toteuttamatta.

Heinäkuu


Miru yllätti kahdessa mätsärissä, Netta taas kävi yhdessä. Mirun kohdalla alkoi elokuun rallykisoihin valmistautuminen. Netan kanssa taas eksyttiin viralliseen tokokokeeseen.

Elokuu


Mätsäröitiin yksien mätsäreiden verran ja Netta kävi taas agiliitoon. Rally-tokokisoissa Miru pääsi korkkaamaan viralliset kisat. Muutokset olivat edessä.

Syyskuu


Omistaja muutti Vantaalle. Netta seurasi perässä. Alkoi kerrostaloelämään totuttelu. Harrastusrintamalla ei tapahtunut mitään. Netta tosin pääsi mukaan Mirun kasvattajan järjestämälle yhteislenkille.

Loka-, marras- ja joulukuu


Ei mitään uutta miltään rintamalta lokakuussa. Marraskuussa käytiin Joensuussa agilitymölleissä. Marraskuussa muodostui päätös antaa Netan jäädä asumaan vanhempieni luokse. Siinä kaikki loppuvuoden kannalta oleellinen.

Viime vuoden tavoitteet (Netta)

Terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen edelleen

Netta pysyi terveenä ja paino kurissa.

Hieman mätsäreitä (jos huvittaa), agilitymöllit jossain vaiheessa, löytää innostusta koiratanssiin (ja saada siinä jotain aikaiseksi), yrittää saada tokon saralla jotain aikaan (ehkä mölleihin)

Mätsäreissä käytiin jonkin verran. Agilityssä käytiin mölleissä joo. Eksyttiin kummasti taas kisakentille asti. Koiratanssi-intoa ei löytynyt, eikä mitään saatu aikaan. Tokossa ei suuremmin saatu mitään aikaan, mutta käytiin mölleissä ja jopa virallisessa kokeessa.

Matkustaminen ja kerrostaloelämään sopeutuminen (jos hyvin käy), julkisilla kulkuneuvoilla matkustamiseen sopeutuminen, turhan haukkumisen vähentäminen

Niinhän se sopeutuminen jotenkin sujui. Julkisilla kulkuneuvoilla kulkemisessa ei ollut ongelmaa. Tässä kohtaa tuntuu hölmöltä enää kommentoida mitään, kun Netta ei asu enää täällä. Turhan haukkumisen vähentäminen ei ikävä kyllä onnistunut mainittavammin.

Mirun ja Vilkun tavoitteet

Terveenä pysyminen

Yksi eläinlääkärikäynti molemmilla, muuten ei mitään.

Mirulle enemmän tokoa

No joo, miten sen nyt ottaa...


Tavoitteet 2016

Netta: terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen, parit agilitymöllit ja -kisat, joitain mätsäreitä, suurella kysymysmerkillä RTK2
Miru: terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen, RTK1
Vilkku: terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen

Vuoden biisiksi valikoitui tällä kertaa Irinan Filmi. Kyseinen kappale on kyllä ennestään tärkeä muista yhteyksistä, mutta se sopii hyvin tähän vuoteen.

Irina - Filmi
San. Toni Wirtanen / Irina

Kauas on tultu siitä
Mihin piti tän tien johtaa
Se kaikki minkä varaan me laskettiin
Siruina jalkojen alla
On jotain mitä tekisin toisin jos voisin
Palata alkuun
Mut pidinkö mä kiinni liian tiukasti
Vai enkö tarpeeksi

Enemmän kuin mitään mä tahdon filmin tään kelata alkuun
Tahdon sitä vaikken mä siihen pystykään
Jotenkin on helpompi uskoo kohtaloon, et näin pitikin käydä
Kuin hyväksyy että meistä ei ollut enempään

Matkalla oppii paljon
Etenkin itsestään
Mä huomaan nyt mun virheitä monta
Ne näyttää niin itsestään selviltä
Mut jos olisit ees puhunut kerran oikeesti
Ja katsonut silmiin
Ja antanut mun nähdä sun tunteet kaikessaan
Se ois ollut paljon

Enemmän kuin mitään mä tahdon filmin tään
Kelata alkuun
Tahdon sitä vaikken mä siihen pystykään
Jotenkin on helpompi uskoo kohtaloon
Et näin pitikin käydä
Kuin hyväksyy että meistä ei ollut enempään

tiistai 22. joulukuuta 2015

Tokoa me tarkkailemme

Ensi vuonna olisi tiedossa yhdet tokomöllit, joten ehkä on aika tehdä pienimuotoinen tokotarkastelu.

Paikalla makaaminen 1 min

Netta pysyi paikallaan viime vuonna tokomölleissä ja oikeassa kokeessakin. Molemmissa aika oli kaksi minuuttia. Minuutti siis on varsin lyhyt aika, eikä sen pitäisi tuottaa ongelmia.

Seuraaminen

Voi olla mitä tahansa motivaatiosta riippuen.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä

Tätä harjoiteltiin tänään ja hyvin sujui. Mahdollista tosin on, että Netta maahanmenon sijasta jäisi seisomaan.

Luoksetulo

Suurempia ongelmia ei pitäisi olla.

Noutoesineen pitäminen

Meidän suurin murheenkryyni. Yritetään työstää tätä.

Kauko-ohjaus

Pitää vielä treenata. Etäisyyttä täytyy saada. Niin, ja suoritusten pitäisi olla sellaisia, ettei niissä nähdä orava-asentoa tai kyljelleen heittäytymistä.

Estehyppy

Näillä uusilla säännöillä tämä ei muistaakseni ole ongelmaa aiheuttanut, enkä usko aiheuttavankaan.

Näillä mennään siis. Möllit ovat ensi viikon lauantaina, joten tässä on aikaa harjoitella jonkin verran. Varsinaista tehotreeniä.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Jos koiramme olisivat Facebookissa, osa 1

Millainen Vilkku olisi Facebookissa?

Vilkku

On henkilöiden Netta ja 10 muun kaveri
Kävi koulua Liperin Kennelkerhon pentukurssi
Syntynyt 11. maaliskuuta 2005

Profiilikuva


Netta ja Miru tykkäävät tästä

Netta: Hyvä kuva! Mutta eiks tää oo aika vanha?
Vilkku: Ei sillä nyt niin ole väliä.
Netta: Sitä paitsi rajasit mut pois??
Vilkku: Ei tää antanut laittaa kuin neliön muotosen profiilikuvan.

Kansikuva


Netta tykkää tästä

Miru: Hei mikä kuva tää nyt on? Kai sä tajuut että tää näkyy kaikille?
Vilkku: Tässä ei oo mitään vikaa.
Netta: Just hyvä kuva!!

Vilkun tilapäivityksiä

Tietääkö kukaan, mistä voisi halvalla saada tosi paljon makkaraa?
Miru: Epäilen ettei kukaan kertoisi, vaikka tietäisikin.

Tiedättekös mitä? Minä se vasta tykkään talvesta. Ja kesästä. Ja syksystä. Ja keväästä. Tykkänä auringosta. Ja vesisateesta. Ja tuulesta. Elämä on ihanaa!
Miru: Rohkenen olla kanssasi eri mieltä.
Vilkku: Kuinka niin?
Miru: En juurikaan pidä mainitsemistasi asioista.
Vilkku: Mokoma pessimisti!

Paaaljon onneaaa vaan, paaaaljon onneaaaaa vaan, paljon onneaaaa miinäää, paljon oonneeaa vaaan!
Netta: Ai niin sulla on tänään synttärit! Onnea!!

Nyt lähtee kuulutus koko kansakunnalle. Voisiko joku mitenkään lahjoa minua herkkuruualla?
Netta: Öh... Miksi?
Vilkku: Koska minua on loukattu pesun muodossa.
Netta: Se on oma syysi.
Vilkku: Eihän?? Et itsekään pidä pesusta.

Kysynpähän vaan, miksi mulla ei ole ajokorttia tai äänioikeutta??
Netta: Koska me ollaan koiria. Siksi.
Miru: Etkä sä ikinä saisi sitä korttia. Sä vain ajaisit ojaan.

Kuulkaas, minä se en ymmärrä tuota politiikkaa ollenkaan.
Netta: Ei sitä ymmärrä kukaan muukaan.

En pidä jääkiekosta. Voisiko joku vaihtaa kanavaa?
Netta: Sori, en osaa käyttää telkkaria.

En kyllä ollenkaan ymmärrä, miksi olisi väärin syödä pöydälle unohdetut ruuat.
Netta: Ei siinä ole mitään väärää. Sitä paitsi... Syöty mikä syöty.

Nyt tarvittaisiin apua ja pikaiseen. Voisiko joku kertoa, millä ihmeen perusteella Miru johtaa laumaa?
Netta: En lähtisi kyseenalaistamaan.
Miru: Tässä ei ole mitään kyseenalaistettavaa.

Mun ansiosta tässä talossa ei ammuta rahaa taivaalle.
Netta: Täh?
Vilkku: Raketteja. Niihin menee rahaa. Ja ne on pelottavia, suorastaan vaarallisia.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Mirun harrastusvuosi 2015

Ajattelin Mirun ansaitsevan oman harrastuspostauksensa. Onhan se tänä vuonna ehtinyt pyöriä enemmän harrastusten parissa kuin aiemmin. Kotikoirasta löytyikin uusia ulottuvuuksia. Mitäs me sitten ehdittiinkään tehdä?

Toko

Käytiin jonkin verran collietokossa. Käytiin tokomölleissä nakkiluokassa kokeilemassa, mutta mitään muuta ei tehty. Toisaalta toko nyt ei olekaan minulle ollut mitenkään kaikkein kiinnostavin laji.

© Josefina L.
Rally-toko

Rallya treenailtiin collietokossakin. Keväällä käytiin mölleissä ja elokuussa kisoissa, joista napattiin hyväksytty tulos. Onneksi älysin uusia yhden liikkeen, muuten ei olisi hyväksyttyä saatu. Möllit taas olivat Mirulle ensimmäinen kerta minkäänlaisissa epävirallisissa kisoissa sitten elokuun 2013 mätsärin.


Mätsärit

Miru pääsi viiteen mätsäriin. Kaksi sijoitusta punaisten kolmansiksi ja yksi sinisten kolmansiksi. Varsin yllättävää, jos minulta kysytään. Varsinkin se kerta, kun Miru Liperin Kennelkerhon mätsärissä sijoittui todella monen koiran joukosta. Punaisten kolmanneksi. Miru, joka ei ole näyttelyjuttuja pahemmin harjoitellut. Huhhuh.


Varsin positiivinen vuosi siis! Miru pääsi yllättämään toden teolla. Intoa ja motivaatiotakin löytyi. Toki kaikki ei aina ollut ruusuilla tanssimista, mutta päällimmäisenä mieleen jäi positiivisuus. Oli ilo treenata ja vähän kisaillakin Mirun kanssa. Ensi vuonna sitten pyritäänkin hakemaan rallysta alokasluokan koulutustunnusta.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Koiran omistaminen: oletukset vs. todellisuus

Jokaisella on varmasti tietynlainen käsitys koiran omistamisesta, mutta millaista se todellisuudessa on? Kuinka käy, kun oletukset kohtaavat todellisuuden?

Oletus
Koira syö lattialle tippuneen ruokasi, eikä sinun tarvitse näin ollen vaivautua noukkimaan sitä itse pois lattialta.

Todellisuus
Syöksyt salamaakin nopeammin sieppaamaan pudonneen ruuan, jotta koirasi ei ehtisi ensin. Toinen vaihtoehto on, ettei koiraa kiinnosta syödä esimerkiksi tomaattia.

Oletus
Koiraharrastus on maailman siistein asia ja kaikki sujuu kuin tanssi.

Todellisuus
Niin, onhan koiraharrastus toki parhaimmillaan maailman siistein asia. Toisaalta vapaaehtoinen sateessa seisominen ja pään hakkaaminen seinään saavat hohdokkuuden välillä katoamaan.

Oletus
Teippitarraharjalla saa kaikki karvat irti vaatteista.

Todellisuus
Etenkin mustissa vaatteissa on aina karvoja, halusit tai et.

© äiti
Oletus
Koira ei tarvitse mitään muuta kuin perustarvikkeet.

Todellisuus
Sorrut ostamaan koirallesi esimerkiksi lukuisia pantoja, joita se ei oikeasti koskaan käytä.

Oletus
Koira oppii kaiken salamannopeasti.

Todellisuus
Koirasi on ehkä nopea oppimaan, mutta loppujen lopuksi juutut opettamaan yhtä temppua epätoivoisesti ties kuinka kauan.

© äiti

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Hullujen hommaa

Kuvitellaanpas, että olet iät ja ajat halunnut koiran. Olet todellakin kuluneena aikana lukenut kymmeniä kertoja kannesta kanteen joka ikisen koirakirjan, jonka vain olet käsiisi saanut. Olet pesusienen tavoin imenyt tietoja netistä ja haikaillut kadulla näkemiesi koirien perään. Päivä toisensa perään olet ajatellut, että olisipa sinullakin vielä joskus mahdollisuus ottaa koira.

Jossain vaiheeessa haaveesi toteutuu. Vihdoin on sinun vuorosi kärrätä rahaa kauppaan, jotta tuleva pentu saa varmasti parhaat mahdolliset eväät elämäänsä saavuttuaan kasvattajalta sinun luoksesi. Kupit, ruokaa, panta, hihna, herkkuja, leluja... Ostat kaiken tarpeellisen, mutta et voi välttyä hankinnoilta, jotka eivät ole niin tärkeitä. Kyllähän koira nyt tarvitsee kaksikymmentä erilaista pantaa, vaikka niistä yli puolet ehtii käydä pieneksi ennen kuin ehdit ottaa niitä käyttöön.


Penturalli alkakoon. Tunnollisesti juoksutat pentua ulkona aina kun se on syönyt, juonut tai juuri herännyt uniltaan. Siivoat kaikki sisälle sattuneet vahingot, etkä unohda tarkkailla pentua. Pidät huolen siitä, ettei pentu pääse tuhoamaan mitään. Suojaat sähköjohdot ja opit nostamaan tavaroita korkeammalle. Jos pentu nyt menee jotain tuhoamaan, se on täysin omaa syytäsi. Kuka käski jättää tavarat pennun ulottuville?

Alkaa koulutushärdelli. Tietoa pursuaa joka paikasta. Mikä koulutusmenetelmä onkaan oikea? On pentukoulua ja ties minkälaisia kursseja. Koirasta on saatava yhteiskuntakelpoinen, joten kaiken muun kustannuksella juoksutat sitä kaikissa kissanristiäisissä, joihin vain saat ottaa sen mukaan. Totutat pennun kaikkee mahdolliseen, jotta loppuelämästäsi tulisi helpompaa.


Käytät pennun rokotuksilla ja ostat sille ruokaa. Ostat herkkuja. Kun muut vetäytyvät sadeiltoina koteihinsa katsomaan televisiota, sinä menet koirasi kanssa lenkille. Saman teet myös silloin kun pakkasta on yli kolmekymmentä astetta. Ja kun sinulla on kamala kiire jonnekin. Ja kun tiskit ovat altaassa, pesukone odottaa täyttäjäänsä ja tehtävät ovat tekijäänsä vailla.

Auta armias, jos tässä vaiheessa erehdyt vielä koiraharrastuksen maailmaan. Yhtäkkiä lenkkien lisäksi seisot kentän laidalla sateessa ja tuulessa palellen ja miettien, miksi edes olet siellä. Parhaimmillaan maksat tästä huvista saadaksesi pienen vettyneen paperilapun. Niin, ja pesua odottavan koiran.


Koiraharrastuksen maailmasta ei ole paluuta. Sieltä ei enää pääse pois. Maksat kilpailuita ja kursseja. Seisot edelleen kentän laidalla, eikä kukaan muita koiraharrastajia lukuun ottamatta pysty ymmärtämään sitä. Opit paljon, mutta samalla huomaat miten vähän tiedät. Istut tuntikausia autossa päästäksesi juoksemaan yhden ainoan agilityradan.

Tätä toistuu vuodesta toiseen. Sinähän olet jo koukussa. Harrastus ei tunnu enää ihmeelliseltä. Muut eivät vain voi ymmärtää. Koirasi ollessa sopivan ikäinen toteat, että on aika hankkia toinen. Penturumba alkaa alusta. Mutta eihän kaksi koiraa vielä mitään ole, ehkä sinulla tulevaisuudessa on jo kolmaskin.


Koiraharrastus ja koiran omistaminen on järjettömyyden huippu. Rahaa kuluu uskomattomia määriä jo pennun ottamisesta lähtien. Kuka nyt oikeasti haluaisi lenkkeillä säällä kuin säällä? Kuka oikeasti haluaa seistä kentän laidalla tuntitolkulla? Eihän tässä ole mitään järkeä. Ei ole koskaan ollutkaan. Silkkaa hullujen hommaa tällainen.

Onneksi me kaikki ollaan yhtä hulluja.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Haastetta pukkaa

Saimme Shetlandiasta haasteen. Tällä kertaa en jaksa haastaa itse ketään, mutta mennään nyt niihin kysymyksiin.

1. Miksi harrastat niitä lajeja, joita harrastat?

Tällä hetkellähän me ei harrasteta mitään, mutta mietitään nyt vaikka rallya. Harrastetaan sitä, koska se on mukavaa, eikä tässä vaiheessa mitenkään hirveän haastavaa.

2. Millainen on huono koiranomistaja?


Yksinkertaisesti sanottuna sellainen, joka ei hoida koiraansa asianmukaisesti.

3. Kuka/ketkä ovat koiramaailmassa idoleitasi ja miksi?

Ei minulla oikeastaan ole koiramaailmassa idoleita.

4. Minkä rotuisesta koirasta olet haaveillut?


Viime vuosien aikana sheltistä ja sileäkarvaisesta colliesta. Ala-asteella olisin halunnut kultaisennoutajan.

5. Mitä mieltä olet koirabloggaajista?


Monenkirjava joukko, niin kuin kaikki bloggaajat ylipäätään. En oikein osaa olla muutakaan mieltä, kun itse kuitenkin tähän ryhmään myös kuulun.



6. Onko mielestäsi koiraharrastuksissa (kilpailut) hyvä ilmapiiri vai näkyykö esim. kateutta tms.?


Omien kokemusten mukaan ilmapiiri on hyvä, mutten rehellisesti sanottuna usko sen olevan aina kaikissa lajeissa täysin hyvä.

7. Millainen on koiriesi tavallinen päivä?


Ömm, mitähän ne siellä kotona nyt puuhaavat? 

8. Miksi sinulla on uros/narttu/molemmat?


Jostain syystä nykyisessä laumassa kaikki ovat narttuja, mutta syytä siihen en tiedä.

9. Onko koirallasi ollut terveydellisiä ongelmia? Jos on, mitä?


Meidän koirista kaikki ovat olleet hyvin terveitä. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt parin vuoden takainen silmätulehdus. Ja neljä vuotta sitten ollut nenäpunkkitapaus. Ja Mirun kohtutulehdus. Ja se, kun Vilkulla oli nyt syksyllä patti, joka eläinlääkärin piti tyhjentää. Mitään isompaa ei onneksi ole ollut. Netalla ehkä isoin juttu on ollut se, että kaksi vuotta sitten kesäloman kynnyksellä se piti käyttää eläinlääkärissä tutkimuksissa, kun sen maha oli sekaisin eikä ruokakaan enää maistunut. Vilkulla taisi itse asiassa olla sama viisi vuotta sitten.

10.  Mitä ominaisuuksia koirassa arvostat?


Luonnetta ja terveyttä varmaan eniten.

11.  Mikä on harrastamassasi lajissa suurin epäkohta?

Ai kamala. Rallyn parissa olen ollut sen verran vähän, etten osaa sanoa mitään.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Silloin mä tajusin, ettei kaikki mee niin kuin etukäteen huomista suunniteltiin

Viime viikolla valmistui päätös jättää Netta vanhempieni luokse asumaan. Torstain ja perjantain välisenä yönä kotiin tullessani poistin ilmoitustaululta lapun, jossa pyysin ilmoittamaan, mikäli Netta aiheuttaa jonkinlaista häiriötä. Viikonloppuna myös tyhjensin blogin kalenteria.

Eipä mennyt kaikki niin kuin suunniteltiin. Ajattelin, että ensi vuotta varten treenattaisiin rally-tokoa ja käytäisiin hakemassa avoimen luokan koulutustunnus. Olin katsonut kalenteriin kisatkin valmiiksi. Eihän sen sen vaikeampaa olisi pitänyt olla. Samaten suunnitelmissa oli tutustua korkeampien luokkien liikkeisiin - eikä me todellisuudessa saatu treenattua edes sitä avointa luokkaa.


Myönnän, että minulla on ollut vähän liiallisuuksiin asti taipumusta suunnitella ja välillä vähän vähemmän pyrkimystä toteuttaa näitä suunnitelmia. Se taas ei taida olla yhdellekään blogin lukijalle epäselvyys. Vai miksi muuten koiratanssi on roikkunut joulukuusta 2012 joka ikisessä tavoitepostauksessa?

Nyt suunnitelmien toteuttaminen hankaloituu. Tuntuu hankalalta edes suunnitella. Uskallanko edes ajatella koko rally-tokon avointa luokkaa? Siis siinä tapauksessa, jos oma treeni-into sattuisi palaamaan. Näin kaukaa on vähän vaikea lähteä treenaamaan mitään. 


Ainahan sitä voi vanhempien luona käydessä treenata. Samoin jos Netta tulee joskus luokseni kyläilemään. Mutta... Minä en tiedä. Näin vähäisellä treenimäärällä avoimeen luokkaan ei ainakaan ole vielä mitään asiaa. Ei meillä. Saas nähdä, startataanko siellä koskaan.

Tuntuu jotenkin hankalalta miettiä ensi vuoden tavoitteita harrastusrintamalle. Kuinka luoda tavoitteita, kun niiden toteuttaminen on tosiaan aivan toinen juttu? Ja toisaalta... Onko enää mahdollista olla luomatta yhtään minkäänlaisia tavoitteita.


Ensi vuoden vahvin tavoite on käydä hakemassa Mirulle rallysta alokasluokan koulutustunnus. Ja katsotaan nyt mitä ideoita tässä tulee vuoden loppuun mennessä. Tavoitepostaus kun on perinteisesti vuoden viimeisenä päivänä julkaistu postaus. Katsotaan sitten tarkemmin.

Mutta sellaista se vähän on. Ehkä välillä on terveellistäkin muistaa, ettei kaikki mene aina alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Ei, vaikka nyt kyse ei olekaan mistään suurista suunnitelmista. Kyse on jälleen kerran vain elämästä.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Pikkujoulumöllisheltti

Lähdin perjantaina käymään kotona Pohjois-Karjalassa ja eilen osallistuttiin Netan kanssa PoKSin pikkujoulumölleihin. Edellisestä "kotihalli"möllikerrasta viisastuneena päätin kisata Netan kanssa vain kaksi rataa - mölliradan ja kisaavien radan. Tarjollahan olisi ollut myös supermöllirata, mutta kolme rataa olisi ehkä ollut hieman liikaa. Ainakin viimeksi oli.

Mölliradalla Netta starttasi toisena. Komea loikka yli kontaktipinnan ja meno olisi jatkunut hieman pidemmällekin näemmä. Jokin hyvänhajuinen kohta löytyi, mutta matka jatkui ja Nettakin kipitteli mukavasti. Tällä radalla Netta sijoittui toiseksi, virhepisteitä oli tosiaan viisi.

Kisaavien radalla olimmekin medeissä ensimmäisenä lähtövuorossa. Jostain syystä ennen tätä rataa jännitti enemmän kuin ennen möllirataa, jota ennen ilmassa oli vähän mutta positiivista jännitystä. Tällä radalla haistelua olikin sitten enemmän ja koettiin sekin ilmiö, kun en itse meinannut muistaa, että mitenkäs tämä rata nyt meni. Saatiin nolla ajalla 63,45 sekuntia ja tultiin toisiksi jälleen. Palkintolelut pääsivätkin möllien jälkeen kotona käyttöön.



keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kaikki yhteiset muistot on voitto, jota lunastaa en vielä tahdo

Aina Netan kanssa vietettyjen vuosien ajan sanoin, että Netta tulee mukaani kun menen opiskelemaan. Uskoin Netan sopeutuvan. Halusin näyttää, että on mahdollista yhdistää opiskelu ja koiran omistaminen. Voisiko koiratonta elämää enää ollakaan? Olihan meillä aina koko elämäni ajan ollut vähintään yksi koira talossa.

En koe koiran ja opiskelun yhdistämistä mitenkään ongelmaksi. Ei siitä tule ongelmaa, jos ei siitä itse sellaista tee. Tällä tarkoitan lähinnä ajankäyttöä ja niin kutsuttua rajoitettua vapautta, sillä totta kai koiran hoitoon täytyy sitoutua. En vain itse pysty näkemään sitä ongelmana. Se on vain valinta, joka on tehtävä.

Nyt Netta on sunnuntaista asti ollut vanhempieni luona. Se on päässyt juoksentelemaan vapaana. Se on saanut viettää aikaa Mirun ja Vilkun kanssa. Se on saanut olla paikassa, jossa se on elämäänsä aiemminkin elänyt. Paikassa, jonka se tuntee läpikotaisin. Ja ennen kaikkea paikassa, jossa sen on hyvä olla. Siellä se on onnellinen. Sinnehän se kuuluu.

© Minna
Aloin tässä miettiä asiaa ja olen tullut siihen tulokseen, että Netan on parempi jäädä kokonaan vanhempieni luokse. Tiedän, että vaikka kuinka pyörittelisin tätä asiaa mielessäni, ei se enää muuta mitään. Uskon, että vaikka kuinka paljon ajattelisin asiaa, on jäljellä vain yksi oikea ratkaisu. Yksi oikea tapa toimia.

Netta on onnellisempi vanhassa kodissa ja tutuissa paikoissa. Se on koko ikänsä elänyt Mirun ja Vilkun kanssa. Se on tottunut juoksemaan paljon vapaana. Se ei ole tottunut kerrostaloon, rappukäytävän ääniin tai hihnalenkkeihin. Vaikka kuinka olemme pyörineet koiraharrastuksissa, ei se silti ole tottunut kaupunkielämään.

Onhan Netta tietysti minun kanssani, mutta nyt kyse on siitä, mikä sille on parasta. Missä se on onnellisempi. Sehän sille pitää tarjota. Eikä minulla ole tarjota sille sitä, minkä se saa ollessaan vanhempieni luona. Ei varsinkaan Vilkun ja Mirun seuraa. Ja Miruunhan Netta on melkein kasvanut kiinni.

© Minna
Voin sanoa, ettei tämä ajatus ole minulle helppo. Kuinka se voisi ollakaan? Suoraan sanottuna mietin vain liikaa sitä, mitä muut tästä ajattelevat. Että ajatteleeko joku, että tuo nyt vain on vastuuton ja laiska opiskelija, joka hylkää koiransa vanhemmilleen saadakseen vapaamman, helpomman ja mukavamman elämän. Koska siitä tässä ei ole kyse.

Toisaalta olen puhunut asiasta vanhempieni lisäksi muutaman kaverin kanssa. Kaikki ovat olleet sitä mieltä, että päätös on järkevä ja Netan kannalta oikea. Ja tässä kohtaa päätökset totisesti tehdään sern mukaan, mikä on Netalle parhaaksi. Turha tässä on miettiä sitä, mitä minä menetän, kun Netta ei asuakan enää luonani.

Ensin olin hetken koiraton. Nyt olen taas. Tai enpäs olekaan. Minulla on koira, mutta se ei ole täällä. Ja siinäkin on jo tarpeeksi totuttelemista koko koirallisen elämän jälkeen. Voin sanoa, että se kuulostaa äkkiseltään hyvin oudolta. Niin tiukasti siihen on kahdenkymmenen vuoden aikana tottua.

© Minna
Totta kai Netta voi tulla käymään, mutta se ei ole sama asia. Nyt minun on myönnettävä, että ehkä olin vähän turhan huoleton ajatellessani ennen Netan tänne muuttoa kaiken aikaa, että totta kai Netta tulee mukaani ja totta kai se sopeutuu. Mutta loppujen lopuksi mitään ei voi tietää kokeilematta. Aina pitää yrittää.

Olen Netan kanssa vietettyjen vuosien ajan todella vahvasti määrittänyt itseäni koiraharrastuksen kautta. Onhan tilanne jo tämän syksyn aikana hieman horjunut, mutta nyt sen on jo muututtavan. Niin iso osa identiteettiäni taitaa olla muutoksen alla. Ehkä on parempi olla edes ajattelematta koko asiaa liikaa. Tai ainakin yrittää olla ajattelematta.

Miten harrastuspuolen sitten käy? Siihen en tiedä vastausta. Koko harrastuspuoli on antanut älyttömän paljon ja olen Netan kanssa kokenut niin paljon. Ehkä juuri siksi tämä päätös tuntuu miltä se tuntuu. Mutta nyt ei mennä harrastuspuoli edellä. Nyt on tehtävä näin.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Mutta se alku on itsestä kii

Netan sopeutumisesta en vielä ole kirjoittanut. Syynä siihen on ollut se, että koko blogi on ollut enemmän tai vähemmän poissa mielestä. Ja kuten syyskuun lopulla kirjoitin, olisi ollut hölmöä kirjoittaa sopeutumisesta parin viikon jälkeen. Nyt Netta taas on lähtenyt joululomalle kotiin Pohjois-Karjalaan, joten eiköhän tässä ole aika summata asioita kuluneen kahden kuukauden ajalta.

Netta tuli tänne juuri silloin kun olin saanut flunssan. Ensimmäinen arkiviikko meni siis flunssassa lenkkeillen. Yksi päivä oli tavanomaista pidempi kiitos pakollisen luennon. Ollessani vielä luennolla sain naapurilta viestin, että Netta oli haukkunut ajan x. Kiitin ilmoituksesta ja olenkin siitä kiitollinen. Ilmoitus oli myös sävyltään ystävällinen. Olin siis laittanut ala-aulan ilmoitustaululle lapun, johon olin laittanut puhelinnumeroni.

Kun tulin kotiin, Netta oli keittiön pöydällä haukkumassa. Se oli ilmeisesti kytännyt siitä ulos ikkunasta. Pöytä sai vaihtaa paikkaa (ja myöhemmin piti muistaa laittaa tuolit sen alle, ettei muuan koira hyppäisi pöydälle syömään puruluutaan). Iltalenkillä itketti. Oliko tämä nyt tässä? Joutuisinko nielemään ylpeyteni ja myöntämään, ettei Netta sittenkään sopeudu tänne? Minä kun olin niin luottanut siihen.
Päätin vanhempieni kanssa, että odotettaisiin vielä viikon verran. Tuon yhden päivän jälkeen mitään ei kuulunut, joten oletettavasti Netta oli hiljaa. Tai ainakaan se ei haukkunut niin paljoa, että kukaan olisi nähnyt aiheelliseksi ilmoittaa siitä minulle. Ainakin toivon niin.

Yksinolojen ajaksi jätin Netalle aluksi esimerkiksi puruluun ja KONG-lelun. Myöhemmin jätin Netalle sen ruuan ja jälleen puruluun. Näin vein huomion pois lähdöstä. Jätin myös radion päälle - ja verhot ikkunan eteen, ettei Netta mitenkään voisi taivastella ulkomaailman menoa.

Tuon "haukkumispäivän" kaltainen pidempi päivä oli kerran. Opiskelijamenoja oli jonkin verran, ei hirveän paljon kuitenkaan. Ei ainakaan minun mielestäni. Käytin Netan aina lenkillä esimerkiksi ennen sitsejä ja yöllä sieltä palattuani kävimme myös ulkona.
Tässä välissä ehdittiin lokakuussa käydä Netan kanssa Joensuussa. Junamatkat muuten sujuivat oikein mallikkaasti niin kauko- kuin paikallisjunissakin. Ei mitään moitittavaa. Samoin Netalta sujui hyvin bussissa matkustaminen Nuuksion retkellä.

Haasteellisinta oli ehkä Netan tapa haukahdella rapun äänille. Ja haukkua protestiksi, jos lähdin esimerkiksi pesutupaan. Mietin kyllä keinoja tämän kitkemiseen, vaikka pari kertaa palasinkin takaisin asuntoon. Kyllä, vaikka niin ei saisi tehdä. Vaan eipä sillä, eihän kaikki voi sujua kuin tanssi.

Lenkkeilyyn ostin jossain vaiheessa fleksin. Käytännössä koko aika oli hihnalenkkeilyä, koska en ole ehtinyt löytää minkäänlaista irtipitolenkkipaikkaa. Tylsäähän se on. Sen myönnän itsekin. Lenkkeilyssä Netalle oli hankalinta ehkä se, jos joku käveli takanamme. Silloin sen piti kääntyä katselemaan taakse. Näin siinä käy, kun maalaiskoiran vie kaupunkiin.
Paikkoja Netta ei hajottanut. Kaikin puolin kiltisti se siis ne kaksi kuukautta täällä Vantaalla vietti. Alussa tosiaan oli vähän sellaista alkukankeutta, mutta se selätettiin. Pitihän Netalle antaa mahdollisuus eikä heti viikon jälkeen viedä sitä takaisin kotiin. Myönnän myös yleisen haukahtelun olevan koulutuksen puutetta, täysin omaa syytäni siis.

Nyt Netta onkin sitten ansaitsemallaan lomalla Mirun ja Vilkun seurana. Mietin yhtä Nettaan liittyvää asiaa ja kirjoittelen siitä varmaan tänne blogiin piakkoin, niin ei tarvitse vain mielessä pyöritellä kaikkea. Tähän postaukseen en nyt vain halunnut enää mitään ylimääräistä lisätä.

Perjantaina lähden itsekin Joensuuhun ja lauantaina pääsemme Netan kanssa pitkästä aikaa mölleilemään. Saas nähdä vievätkö hajut mennessään vanhassa kotihallissa. Voi että. Ehkä me päästään vähän verestämään muistoja. 

perjantai 6. marraskuuta 2015

Nolouden multihuipentuma

Moni on saattanut törmätä jo netissä tähän heijastinliivi-ilmiöön. Eräs koiranomistaja oli ollut ulkoiluttamassa koiriaan heijastinliiviin pukeutuneena. Vastaan tullut pikkupoika oli ihastellut koiran heijastinpantaa ja omistajan heijastinliiviä, mutta pojan äiti oli leimannut heijastinliivin noloksi. Lisää tapauksesta sekä muuta aiheeseen liittyvää voi lukea esimerkiksi täältä.

Minä en henkilökohtaisesti pysty ymmärtämään, mitä noloa heijastinliivin käyttämisessä on. Mitä noloa siinä on, että parantaa omaa ja muiden turvallisuutta niinkin pienellä keinolla kuin sen liivin pukemisella? Eikö ennemmin pitäisi olla arvostettavaa, että ihmiset huolehtivat niin omasta näkyvyydestään kuin lemmikkiensä näkyvyydestä sen sijaan, että he vain kävelisivät tuolla pimeässä vailla heijastimia?


Heijastinliivit eivät ehkä ole kaikkein tyylikkäimpiä asusteita, mutta tietyissä tilanteissa turvallisuus ajaa tyylin ylitse. Minä olen vaikka sitten mieluummin nolo, jos voin sillä tapaa olla vaikuttamassa liikenneturvallisuuteen. En esimerkiksi halua autoilijoiden joutuvan säikähtämään takiani. Enkä liioin halua joutua miettimään omaa turvallisuuttani sen vuoksi, etten näkyisi pimeässä.

Netan kanssa lenkillä ollessani käytän Hurtan pinkkiä heijastavaa treeniliiviä, jonka taskuihin saa kätevästi laitettua tavarat. Netta käyttää hyväksi todettua Best Friendin heijastinliiviä. Näissä varusteissa liikumme pimeässä ja hämärässä, enkä ainakaan itse näe siinä mitään ihmeellistä. Pitäisikö nähdä?


En ymmärrä mitä noloa siinä on, että autoilija saa enemmän pelivaraa huomattuaan jalankulkijan kauempaa. Ajettuani kahden vuoden aikana viikoittain treeneihin pimeässä aloin vielä paremmin ymmärtää, miksi heijastimen käyttö on niin tärkeää. Autoilijalla ei ole mitään taikakeinoja huomata pimeässä jalankulkijaa, joka ei käytä heijastinta - ja uskokaa pois, ne katuvalot eivät edistä näkyvyyttä merkittävästi.

Koiralenkkien lisäksi pimeässä täytyy näkyä muutenkin. Minun pitää kaivaa toisen takkini taskusta hihan ympärille laitettava heijastin, sillä en koe tulevani kovinkaan hyvin nähdyksi yhden ainoan heijastimen voimin, kun palaan yliopistolta kotiin. Pitää siis kaivella lisää heijastimia takkia varten. Repussa heijastin jo killuukin.


Että niin. On tämä melkoinen nolouden multihuipentuma, kun näkyy pimeässä, voi hyvänen aika sentään. Kyllä nyt kaikki varmasti potevat sietämätöntä myötähäpeää, kun joku tekee parhaansa näkyäkseen pimeässä. Mitenkähän tämän asian kanssa nyt tulisi elää? Varmaan tulisi linnoittautua sisälle asuntoon häpeämään tätä toimintaa. 

 Minun mielestäni noloa on se, että aikuiset ihmiset asennoituvat tällaiseen asiaan pitämällä sitä nolona. En ymmärrä. En voi ymmärtää, enkä halua edes yrittää ymmärtää. Siksi toivonkin, että joka ikinen blogin lukijoista - ja muistakin - huolehtii omasta näkyvyydestään pimeässä. Ollaan vaikka sitten voi-niin-noloja, kunhan kukaan ei aiheuta näkymättömyydellään vaaratilanteita.

torstai 29. lokakuuta 2015

Kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten tämänkin kuvan värität

Väistämätöntä on se, että koiraharrastuksessa tai koiran omistamisessa ärsyttää jokin asia. En ainakaan usko, että mikään asia voi jatkuvasti olla pelkästään ihanaa ja mahtavaa. Olen itse pannut tässä viime aikoina merkille yhden ainoan ärsyttävän asian. Kyllä, vain yhden.

Mikä se sitten on? Mikä koiran omistamisessa ärsyttää eniten opiskelijaa, joka on itse valinnut tämän tilanteen? Aikaisemmat aamuherätyksetkö? Kuka nyt haluaisi herätä aamulla aiemmin! Mokoma menemisiä rajoittava karvakasa? Eihän opiskelija tahdo antaa minkään rajoittaa vapauttaan, ainahan niiden on käytävä ryypiskelemässä tapahtumissa!

Vaan ei. Ei sinnepäinkään. Minua henkilökohtaisesti nimittäin ärsyttävät tällä hetkellä eniten ne iki-ihanat koirankarvat, jotka tarttuvat vaatteisiin ja joita villakangastakkiin jää sitkeästä teippitarraharjan käytöstä huolimatta. Näin vähäisestä ärsytyksen aiheesta olen vetänyt sen johtopäätöksen, että asiat voivat olla vain hyvin.


Elämän sanotaan olevan täynnä valintoja. Minun valintaani kuuluvat nurkissa pyörivät karvatupot, vaatehuoneen hyllyllä korissa oleva puruluupussi ja lattialla lojuva aktivointilelu. Minun valintaani kuuluu se, etten voi pyöriä koko päivää missä sattuu ja tulla ja mennä miten huvittaa.

Pitäisikö sen sitten haitata? Se on siitä kiinni, miten jokainen sen kokee. Minä en koe, että vapauteni on jotenkin erityisen rajoitettu. Se tuntuisi omalla kohdallani täysin typerältä. Minähän olen itse valinnut, että minusta on tullut koiranomistaja. Samaten minä olen itse valinnut eri vaihtoehdoista sen, että haluan Netan mukaani tänne.

Koira tuo velvollisuuksia ja vastuuta. Minä en miellä niitä velvollisuuksia miksikään nilkassa kiinni roikkuvaksi palloksi. Ja velvollisuuksien vastapainoksi on vapaavalintaisia asioita. Jopa siinä koiran omistamisessa. Koiraa tulee esimerkiksi kouluttaa, mutta kaikenlainen harrastustoiminta on vapaaehtoista.


En osaa sanoa, miksi koen koiran omistamisen sellaiseksi kuin sen koen. Ehkä siksi, että perheessäni on koko elämäni ajan ollut aina ainakin yksi koira. Ehkä siksi, että minussa asuu vieläkin se koiraharrastaja, joka ei vielä ole tosin noussut pintaan. Tai ehkä siksi, että se vain tuntuu siltä. Ehkä ei olekaan olemassa mitään loogista syytä.

Minusta tuntuu, että joka toisessa postauksessa mainitsen sen, ettei treenaaminen ole huvittanut. Että muutamaa hassua minimalistisen pientä harjoitteluhetkeä lukuun ottamatta emme ole treenanneet mitään. En ole ehtinyt odottaa sen koiraharrastajaminän uutta nousua. Treenaaminenhan taas olisi vain järjestelykysymys.

Vannon edelleen sen nimeen, että jos ei huvita treenata, niin sitten ei treenata. En halua lähteä kaivelemaan motivaatiota esiin väkisin. Tai pikemmin en halua lähteä treenaamaan sillä mielellä, että treenataan nyt kun on kerran pakko. Voihan pakko joskus toki olla motivaattori, mutta jos se toimii motivaattorina aina, onko treenaaminen enää mielekästä?


Niin, sellaista se vähän on. En muista, onko tällaista pidempää treenaamattomuuden kautta ollut ihan hetkeen. Kun harrastusten osalta matkan varrella on ollut kaksi agilityvuotta ja tänä vuonna olleet tokotreenit, voin todeta, etten ole oikeasti hetkeen ollut Netan kanssa treenaamatta mitään näin kauan. Ja olen sen verran huono ihminen, etten tunne huonoa omaatuntoa.

Ja vaikka treenaaminen ei viime aikoina ole ollut kuvioissa mukana, olen silti koiraharrastaja. Samaten olen koiranomistaja. Ja yhä edelleen minä olen opiskelija. Eikä opiskelijalla ole aikaa koiran omistamiseen. Vai mitenkäs se menikään..? Tästähän voisi kirjoittaa oman erillisen postauksensa.

Palataanpa takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Paljon todellakin on asenteesta ja suhtautumisesta kiinni. Jos ajatus koiran omistamisesta on kuin vankila, lienee parasta olla hankkimatta koiraa. Sellaisen omistamiseen kun kuuluu niin paljon. Kuten sateessa kadulle suuntaaminen. Kuten ilo, jota ne omistajilleen tuottavat. Niin, ja ne vaatteissa olevat karvat.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Seuraavaan elämään

Jannika B - Seuraavaan elämään
San. Heidi Maria Paalanen

Mun sydäntäni aina joskus särkee
Kun joku pieni asia mua muistuttaa
Sä tulit niin lähelle mun henkee
Ja nyt mä en voi sua unohtaa


Kun ilma nousee höyryten
Ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan
Sä oot niin kuin pakkanen
Sinun kuulen sen taas sanovan
Että oon sun kohtalosi
Meidän pitää odottaa
Vain seuravaan elämään
Seuraavaan elämään


Mä kulkenut kauan olin luokses
Ja viimein kun toisemme löydettiin
Oli molemmilla elämä jo valmis
Mutta tarinamme silmistä luettiin


Mä elän varmaan väärää aikaa
Väärää aikaa


Kun ilma nousee höyryten
Ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan
Sä oot niin kuin pakkanen
Sinun kuulen sen taas sanovan
Että oon sun kohtalosi
Meidän pitää odottaa
Vain seuravaan elämään
Seuraavaan elämään

Täällä kuljen niin kuin unessa
Mä kahden ajan välissä kun oon
Mun maailmasta puuttuu palanen
Kun sinä et siinä oo


Sinun kuulen sen taas sanovan
Että oon sun kohtalosi
Meidän pitää odottaa


Kun mä kohtaan öisen lakeuden
Nään tähtitaivaan joka kappaleen
Mä teen sulle tilaa viereen teen
Tunnen sun taas mua koskevan
Ehkä aika taittuu ja kurkotan
Mä meihin kurkotan
Ja seuraavaan elämään
Seuraavaan elämään

maanantai 12. lokakuuta 2015

Tuntuu että toinen aina toisesta pois

On lokakuu ja minä olen jo tässä vaiheessa valmis kiroamaan kaikki koirankarvat, jotka sitkeästä teippiharjan käytöstä huolimatta uskaltavat takertua kiinni villakangastakkiini. Ilman villakangastakkia ei enää oikein pärjää. Toisaalta... Ainakaan ei ole satanut pitkään aikaan. Toisaalta aurinko laskee aina vain aiemmin.

Olen nyt kolmisen viikkoa viettänyt koirallista opiskelijaelämää. Jos joku kysyisi, miten opiskelija oikein pärjää koiran kanssa, en silti osaisi vastata. Miten minä voisin vasta sellaiseen kysymykseen näin pienellä kokemuksella? Minulla on ollut vahva tahto saada tämä yhdistelmä (opiskelu ja koiran omistaminen) toimimaan, mutta ei näin lyhyellä aikavälillä voi vielä luoda selkeitä käsityksiä.

Opintojen ohessa on ollut muutakin toimintaa. Näistä fuksiaiset tosin sattuivat koirattomalle ajanjaksolle. On ollut fuksiseikkailu ja fuksisitsit. Olisi ollut tarjolla muutakin, mutta kaikki ei ole kiinnostanut. Niihin tapahtumiin en olisi koirattomanakaan jaksanut enää lähteä.

© Minna
Taisin vastikään kirjoittaa, etten ole treenannut Netan kanssa täällä vielä kertaakaan. Se on totta. Tähän tuskin lasketaan paria hassua pikkupätkää. Mistä voisi kaivaa treenimotivaatiota? Siitähän kaikessa kai pohjimmiltaan on kyse. Ei kai siinä olisi muuta kuin että täyttää treeniliivin taskun nameilla, nappaa koiran hihnaan ja lähtee treenaamaan. Mutta mutta.

Minussa on pitkään ollut se koiraharrastajapuoli. Joskus se on ollut vahvempi. Olen intoillut koirajutuista ja aktiivisesti etsinyt tapahtumia, joihin voisimme mennä. Sitten on ollut viime vuoden heinäkuu ja kipinän tilapäinen menettäminen. On ollut se aika, kun koko koirailu on tuntunut elämäntavalta. Enää en ole niin varma. 

Tuntuu jotenkin karulta kirjoittaa tuo äskeinen ja nähdä se tässä. Ei siinä muuten olisi mitään, mutta se on kuitenkin totuus. Tämänhetkinen totuus. Tällä hetkellä minä en ole se elämäntapakoirailija, jonka elämä on jakautunut koiraelämän ja muun välillä. Tällä hetkellä minä en vain näe koiraharrastusta samassa valossa kuin ennen.

© Minna
Mikään ei silti kumoa sitä tosiasiaa, että minä olen koiranomistaja. Minä olen ollut koiraharrastaja. Minä olen sitä vieläkin, vaikka elämäntapaosuus on horjumassa. Olen koiraharrastaja, joka ei tällä hetkellä saa kaivettua mistään suurta motivaatiota. Olen aina ajatellut, että jos harrastaminen alkaa joskus maistaa puulta, on aika pitää tauko. Nyt taitaa olla meneillään se vaihe. Minä olen hetkellisesti kadottanut koiraharrastajaminäni.

Vielä minä kaivan jostain sen harrastusinnon ja alan treenata. Joskus. Sitten minä alan etsiä treeniseuraa ja yrittää juurruttaa itseäni koiraharrastuspuolelle tänne. En sitten tiedä, tuntuuko koko harrastuspuoli tavallaan jääneen Pohjois-Karjalaan. Siellähän kaikki alkoi. Ja on vaikea kuvitella, että mikään olisi täysin samanlaista kuin siellä.

Koiraharrastuspuolen lisäksi on se toinen puoli. Ei-koirallinen elämä. Siihen kuuluu kaikki, mitä ei voi koiraharrastuksen piiriin laskea. Jos ennen koiraharrastus näkyi merkittävämmässä valossa, on tilanne nyt tasapainoisempi. Olen päätoiminen opiskelija, jonka elämä ei ole mitenkään erikoinen. Mutta kuten mainittu, ei myöskään tiukasti kahteen osaan erotettu.

© Minna
On totta, että koiran omistaminen tuo tiettyjä rajoitteita. Silloin ei voi jäädä roikkumaan päämäärättömästi kaupungille päivän päätteeksi tai juosta kaikissa mahdollisissa tapahtumissa suunnitelmattomasti. Koiraa ei vain voi jättää liian pitkäksi aikaa yksin. Fuksiseikkailupäivänä ihana kaverini kävi käyttämässä Netan ulkona. 

Onneksi ne tapahtumat, joiden myötä koiran kanssa vietettävä aika jää hetkellisesti vähäisemmäksi, ovat harvassa. Niin on ollut ainakin omalla kohdallani. Jos sellaista joskus satunnaisesti on, ei se kaada maailmaa, kunhan muistaa hoitaa koiran asianomaisen hoitamisen. Eri asia onkin sitten se, jos jatkuvasti olisi tarve ravata jossain. Mutta niin ei ole minun kohdallani ollut.

Koiraton elämä olisi siis ehkä huolettomampaa, mutta siinä olisi varjopuolensa. Minulla ehkä olisi aikaa käydä UniSportilla useammin, mutta minä en taatusti lähtisi kolmea kertaa päivässä kävelemään ulos yksikseni. En varsinkaan fuksisitsien jälkeen kahdelta yöllä. Tai sitten aamulla heräämisen jälkeen. Kaikessa on puolensa.