Kaikki yhteiset muistot on voitto, jota lunastaa en vielä tahdo

Aina Netan kanssa vietettyjen vuosien ajan sanoin, että Netta tulee mukaani kun menen opiskelemaan. Uskoin Netan sopeutuvan. Halusin näyttää, että on mahdollista yhdistää opiskelu ja koiran omistaminen. Voisiko koiratonta elämää enää ollakaan? Olihan meillä aina koko elämäni ajan ollut vähintään yksi koira talossa.

En koe koiran ja opiskelun yhdistämistä mitenkään ongelmaksi. Ei siitä tule ongelmaa, jos ei siitä itse sellaista tee. Tällä tarkoitan lähinnä ajankäyttöä ja niin kutsuttua rajoitettua vapautta, sillä totta kai koiran hoitoon täytyy sitoutua. En vain itse pysty näkemään sitä ongelmana. Se on vain valinta, joka on tehtävä.

Nyt Netta on sunnuntaista asti ollut vanhempieni luona. Se on päässyt juoksentelemaan vapaana. Se on saanut viettää aikaa Mirun ja Vilkun kanssa. Se on saanut olla paikassa, jossa se on elämäänsä aiemminkin elänyt. Paikassa, jonka se tuntee läpikotaisin. Ja ennen kaikkea paikassa, jossa sen on hyvä olla. Siellä se on onnellinen. Sinnehän se kuuluu.

© Minna

Aloin tässä miettiä asiaa ja olen tullut siihen tulokseen, että Netan on parempi jäädä kokonaan vanhempieni luokse. Tiedän, että vaikka kuinka pyörittelisin tätä asiaa mielessäni, ei se enää muuta mitään. Uskon, että vaikka kuinka paljon ajattelisin asiaa, on jäljellä vain yksi oikea ratkaisu. Yksi oikea tapa toimia.

Netta on onnellisempi vanhassa kodissa ja tutuissa paikoissa. Se on koko ikänsä elänyt Mirun ja Vilkun kanssa. Se on tottunut juoksemaan paljon vapaana. Se ei ole tottunut kerrostaloon, rappukäytävän ääniin tai hihnalenkkeihin. Vaikka kuinka olemme pyörineet koiraharrastuksissa, ei se silti ole tottunut kaupunkielämään.

Onhan Netta tietysti minun kanssani, mutta nyt kyse on siitä, mikä sille on parasta. Missä se on onnellisempi. Sehän sille pitää tarjota. Eikä minulla ole tarjota sille sitä, minkä se saa ollessaan vanhempieni luona. Ei varsinkaan Vilkun ja Mirun seuraa. Ja Miruunhan Netta on melkein kasvanut kiinni.

© Minna

Voin sanoa, ettei tämä ajatus ole minulle helppo. Kuinka se voisi ollakaan? Suoraan sanottuna mietin vain liikaa sitä, mitä muut tästä ajattelevat. Että ajatteleeko joku, että tuo nyt vain on vastuuton ja laiska opiskelija, joka hylkää koiransa vanhemmilleen saadakseen vapaamman, helpomman ja mukavamman elämän. Koska siitä tässä ei ole kyse.

Toisaalta olen puhunut asiasta vanhempieni lisäksi muutaman kaverin kanssa. Kaikki ovat olleet sitä mieltä, että päätös on järkevä ja Netan kannalta oikea. Ja tässä kohtaa päätökset totisesti tehdään sern mukaan, mikä on Netalle parhaaksi. Turha tässä on miettiä sitä, mitä minä menetän, kun Netta ei asuakan enää luonani.

Ensin olin hetken koiraton. Nyt olen taas. Tai enpäs olekaan. Minulla on koira, mutta se ei ole täällä. Ja siinäkin on jo tarpeeksi totuttelemista koko koirallisen elämän jälkeen. Voin sanoa, että se kuulostaa äkkiseltään hyvin oudolta. Niin tiukasti siihen on kahdenkymmenen vuoden aikana tottua.

© Minna

Totta kai Netta voi tulla käymään, mutta se ei ole sama asia. Nyt minun on myönnettävä, että ehkä olin vähän turhan huoleton ajatellessani ennen Netan tänne muuttoa kaiken aikaa, että totta kai Netta tulee mukaani ja totta kai se sopeutuu. Mutta loppujen lopuksi mitään ei voi tietää kokeilematta. Aina pitää yrittää.

Olen Netan kanssa vietettyjen vuosien ajan todella vahvasti määrittänyt itseäni koiraharrastuksen kautta. Onhan tilanne jo tämän syksyn aikana hieman horjunut, mutta nyt sen on jo muututtavan. Niin iso osa identiteettiäni taitaa olla muutoksen alla. Ehkä on parempi olla edes ajattelematta koko asiaa liikaa. Tai ainakin yrittää olla ajattelematta.

Miten harrastuspuolen sitten käy? Siihen en tiedä vastausta. Koko harrastuspuoli on antanut älyttömän paljon ja olen Netan kanssa kokenut niin paljon. Ehkä juuri siksi tämä päätös tuntuu miltä se tuntuu. Mutta nyt ei mennä harrastuspuoli edellä. Nyt on tehtävä näin.