Vilkku

Näin kolme kuukautta myöhemminkin on vaikea sisäistää, ettei Vilkku ole enää täällä. Että sen iloinen ilme on olemassa enää vain muistoissani. Että nyt jäljellä on vain hauta ja nimellä ja päivämäärillä varustettu kivi neljänsadan kilometrin päässä.

En sure päivittäin, mutta välillä ikävä tahtoo nousta pintaan. Se muistuttaa siitä, että yksi isoimmista tuntemistani koirapersoonista ei ole enää ilahduttamassa muita olemassaolollaan. Ehkä käsittelen asioita eri perspektiivistä, kun en kolmeen vuoteen ole nähnyt Vilkkua päivittäin, mutta ei rakkaan lemmikin kuolema silti koskaan helppoa ole.

Vilkun kuoleman jälkeen mietin, miksen ole löytänyt Vilkulle kappaletta. Suskun kappale (Tiktakin Siivet) löytyi heti Suskun kuolemaa seuraavana päivänä. Pirin kappale (Laura Närhen Jokainen yö) löytyi muistaakseni yli puoli vuotta myöhemmin. Mutta nyt löytyi Vilkun oma kappale, joka on Haloo Helsingin! Joulun kanssas jaan.

"Tällaisena mä haluan muistaa sut"
Olavi Uusivirta - Kultaa hiuksissa

Haloo Helsinki! - Joulun kanssas jaan

Hulinaa, kadut täynnä valoja vaan

Valoja väreissä taivaan ja maan

Joku piiloutuu lahjavuorten taa

Joku kadulle pulloja soittelemaan

Juoskoon tää kansa sen kiireensä kii

Jota varten tänne muka synnyttiin

Mulla ei oo kiire minnekään

Aion sulle kynttilän nyt sytyttää

Valkoinen maa, lunta sataa

Tässä mä seison takki auki taas

Tämä vuosi jotain suosi enemmän

Valkoinen maa, antaa sataa

Tahtoisin päästä sua halaamaan

Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Joka päivä yritän sen ymmärtää

Kuinka tää kaikki joskus häviää

Ja se rikkaus joka kuuluu elämään

Sitä silmillä pysty mä en näkemään

Särkyköön suruni hetkeksi pois

Eikä viha mun sisällä vaikerois

Tahdon vain hetkisen hengähtää

Aion sulle kynttilän nyt sytyttää

Valkoinen maa, lunta sataa

Tässä mä seison takki auki taas

Tämä vuosi jotain suosi enemmän

Valkoinen maa, antaa sataa

Tahtoisin päästä sua halaamaan

Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Luona nimettyjen kivien maan

Vielä hetken kanssas olla saan

Kerran tänne tullaan

Kerran täältä lähdetään

Valkoinen maa, lunta sataa

Tässä mä seison takki auki taas

Tämä vuosi jotain suosi enemmän

Valkoinen maa, antaa sataa

Tahtoisin päästä sua halaamaan

Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Valkoinen maa, lunta sataa

Tässä mä seison takki auki taas

Tämä vuosi jotain suosi enemmän

Valkoinen maa, antaa sataa

Tahtoisin päästä sua halaamaan

Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Luona nimettyjen kivien maan

Vilkku, maailman iloisin koira

Vilkku oli luultavasti maailman iloisin koira. Se oli aina valmis heiluttamaan häntää. Se yritti heiluttaa häntäänsä jopa silloin, kun se oli liian kylmässä vedessä uimisen vuoksi saanut vesihännän. Silloin se oli selvästi hämillään siitä, että hännän heiluttaminen sattui, vaikka se olisi vain halunnut näyttää ilonsa.

Kun joku saapui kotiin, Vilkku oli aina tervehtimässä. Se ei jäänyt makoilemaan kauemmas niin kuin Mirulla on joskus tapana tehdä. Joku olisi ehkä voinut säikähtää Vilkun haukkumista, mutta todellisuudessa kovan haukkuäänen takana oli koira, joka häntä heiluen tuli kerjäämään rapsutuksia. 

Vilkku rakasti rapsutuksia ja silityksiä. Jos joku lopetti rapsuttamisen, se saattoi alkaa töniä kättä kuonollaan tai läpsäistä ihmistä tassullaan. Erityisesti vieraat olivat Vilkun suosiossa, koska he tuntuivat Vilkusta varmasti suurelta rapsutusten ja silitysten lähteeltä. 

Vilkku rakasti myös uimista. Nuorena se lähti kerran uimaan sorsapoikueen perään, mutta kääntyi lopulta onneksi takaisin. Kerran Vilkku taas hyppäsi laiturilta umpisukkeluksiin. Sen jälkeen se olikin hieman maltillisempi. 

Jos Vilkku ei uinut, se halusi ainakin kahlata. Kesällä se ei enää halunnut mennä kovin syvälle uimaan, vaikka se vietiin uimaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Se oli yksi vanhuuden merkeistä. Nuoruuden into oli karissut mennessään. 

Säästä riippumatta Vilkku nautti lenkkeilystä. Sade tai pakkaset eivät haitanneet sitä. Kuralätäköiden läpi oli hyvä kävellä, vaikka tassut kastuivatkin. Lumipenkoissa oli hyvä rämpiä, vaikka vieressä olisi ollut tie. Mutta Vilkkua ei haitannut koskaan raivata omia polkujaan.

Kylpyjä Vilkku inhosi syvästi. Mikä voikaan olla sen inhottavampaa kuin joutua pestyksi mukavissa hajuissa kierimisen jälkeen! Ja monet Vilkun karkureissut päättyivät suihkureissuun, kun se saatiin kiinni. "Tympeä loppu kivalle reissulle", olisi Vilkku luultavasti tuumannut.

Nuorempana Vilkku poti eroahdistusta ja sisusti taloa uudelleen. Keittiön pöytään jäi jälkiä kynsistä, tuoleihin taas hampaista. Vilkulla oli myös tapana hypätä keittiön pöydälle, kun koirat olivat keskenään kotona ja auto kääntyi pihatielle. Vanhemmiten tämäkin tapa jäi pois.

Vilkku ehti nähdä kaikki meillä tähänastisen elämäni aikana olleet koirat. Se tuli taloon, kun Susku vielä eli. Se ehti myös todistaa Pirin lyhyen elämän. Sitten se näki Mirun ja Netan. Myöhemmin laumaan liittyi vielä Muru. Pirin, Mirun ja Netan kohdalla Vilkku kesti pentujen käytöksen aivan kuin sitä ei olisi haitannut ollenkaan, että pennut roikkuivat siinä kiinni ja hakeutuivat sen läheisyyteen.

Näin Vilkun viimeisen kerran heinäkuussa. Se tuntui vanhentuneen niin kovin paljon. Halusin silloin kuvata videon niistä tempuista, jotka Vilkku osaisi. Ihan vain siltä varalta, jos en enää koskaan saisi tilaisuutta kuvata sitä videota. Vilkku osasi temput "istu", "maahan", "oottaa", "väsyttääkö" (tässä se meni kyljelleen makaamaan) ja "kieri". 

Hyvästelin Vilkun kesällä. Ja niin siinä kävi, että se oli viimeinen kerta, kun näin Vilkun. Ehkä kantaisin ikuisesti huonoa omaatuntoa siitä, jos en olisikaan hyvästellyt sitä kesällä. Kuka tietää. Tuntui vain niin oudolta nähdä Vilkun vanhentuneen. Sehän oli aina ollut ikinuori. Mutta yhtäkkiä se nukkui sikeämmin, eikä kuullut aivan kaikkea. Yhtäkkiä se olikin vanha.

Kun viime viikonloppuna kävin kotikotona, oli talo hiljainen. Miru, Netta ja Muru eivät tee samanlaisia ääniä kuin Vilkku. Kukaan niistä ei hauku samalla tavalla kuin Vilkku. Kukaan niistä ei astele samalla tavalla kuin Vilkku. Eikä kukaan niistä heiluta häntää samalla tavalla kuin Vilkku. Vilkku, maailman iloisin koira, on poissa.

Vilkku ja kumppanit

Etsin taannoin kuvia Vilkusta ja löysinkin melkoisen määrän kuvia Vilkusta ja lauman muista jäsenistä. Vilkkuhan oli koiristamme ainoa, joka on nähnyt niin Suskun, Pirin, Mirun, Netan kuin Murunkin. Muru ei kuitenkaan esiinny näissä kuvissa.

Vilkku ja Susku. Susku oli 14-vuotias, kun Vilkku tuli taloon. Se viipyikin pari viikkoa toisella puolella taloa Vilkkua vältellen. Vilkas hännässä roikkuva pentu ei sitä miellyttänyt, mutta toisaalta se myös virkistyi Vilkun ansiosta. Susku jouduttiin lopettamaan Vilkun ollessa noin puolitoistavuotias, jolloin Vilkku jäi hetkeksi ainoaksi koiraksi.

Pirin tullessa taloon Vilkku oli kaksivuotias. Vilkku otti pennun hyvin vastaan ja antoi sen nukkua vieressään. Piristä Vilkku sai myös leikkikaverin. Vilkku jäi kuitenkin hieman vajaan viiden vuoden iässä taas yksin, kun Piri jäi auton alle.

Miru haettiin kotiin äitienpäiväviikonloppuna Vilkun ollessa viisivuotias. Jälleen kerran Vilkku otti pennun hyvin vastaan. Myöhemmin Vilkulla ja Mirulla oli välillä kärhämää, koska Mirukin olisi halunnut olla lauman huipulla.

Nettakin liittyi laumaan Vilkun ollessa viisivuotias. Alun perin meitä mietitytti, miten Netta sopeutuisi itseään isompien koirien joukkoon, mutta siinä ei ollutkaan mitään ongelmaa. Netalla oli myös joitain erityisoikeuksia Vilkun suhteen. Se sai esimerkiksi syödä ruokaa samalta lautaselta Vilkun kanssa, jos Vilkku ei häätänyt sitä pois.

Yksi on laumasta poissa

Lepää rauhassa, Vilkku 11.3.2005-6.9.2018.  

On niin vaikea kirjoittaa tätä tekstiä. On niin vaikea sisäistää tätä kaikkea. Tuntuu oudolta, että yli puolet elämässäni mukana ollut koira ei ole enää täällä. Kun ensi viikolla menen käymään kotikotona, on vastassa neljän koiran sijaan kolme. Lauman kumeaäänisin haukkuja ei enää paukuta häntäänsä lattiaa vasten. Onko koti enää koti ilman Vilkkua?

Vilkku oli se, joka tuunasi huonekalut uuteen uskoon ja aloitti muun muassa monen sohvan pureskelun. Se, joka ehti nähdä kaikki minun elinaikanani meillä olleet koirat. Se, joka aina otti häntä heiluen perheenjäsenet vastaan. Ja kun sen persoonaa ei enää ole, jää jäljelle suuri aukko, jota kukaan ei voi paikata. 

Vilkku oli niin vilkas, että alkuun oli vaikea uskoa sen vanhentuvan koskaan. Se viihtyi nuorempana karkuteillä tuntikausia ja vielä vanhempanakin se puhkui lenkeillä tarmoa rämpiessään läpi lumikasojen ja kuralätäköiden. Se oli niin energinen ja innokas.

Vilkku oli taistelija, mutta lopulta sekin joutui kohtaamaan viimeisen taistelunsa. Sen taistelun, jota kukaan ei ole koskaan voittanut. Käydessäni heinäkuussa kotikotona huomasin Vilkun vanhentuneen huomattavan paljon. Otin siitä kuvia ja halusin ottaa sen kanssa temppuvideon siltä varalta, että se jäisi viimeiseksi kerrakseni olla Vilkun kanssa. 

Vilkku oli myös seikkailija. Sen seikkailutaustan vuoksi se pääsi heinäkuisella käynnilläni myös uimaan. Se ui ensimmäistä kertaa vuosiin, mutta enää se ei halunnut mennä kovin syvälle. Nuoruuden tarmo ja ylitsepursuava itseluottamus olivat haihtuneet. Ja se uintikerta jäi Vilkun viimeiseksi uintikerraksi.

Vielä pari päivää sitten Vilkku oli eläinlääkärissä, koska sen takajalat eivät olleet kantaneet. Siellä se oli kuitenkin alkanut taas kävellä ja saanut kipulääkekuurin. Se oli loppujen lopuksi vain lopun alkua. Tänään oli Vilkun aika päästä pois kivuista ja jättää tämä maailma. 

Vilkku ei tule enää koskaan ulko-ovelle vastaan, kun tulen käymään. Se ei enää kerjää rapsutuksia. Se ei enää makaa sohvalla sen näköisenä, ettei sitä halua siitä alkaa häätämään. Sen kupista ei syö enää kukaan. Sen haukkuääntä ei kuule enää kukaan. 

Tuntui väärältä siirtää Vilkun tiedot blogissa ja koirien kotisivuilla edesmenneiden koirien tietojen kohdalle. Mutta siellä ne ovat, niin kuin Suskun ja Pirinkin tiedot ovat. Vaikken varmasti aivan heti kirjoitakaan tekstiä, joka kertoo siitä, millaista Vilkun elämä oli.

Olen iloinen siitä, että hyvästelin Vilkun silloin heinäkuussa siltä varalta, etten enää tapaisi sitä. Tiesin, että aika saattaisi olla jo vähissä. Mutta nyt vastassa on vain karu totuus siitä, ettei Vilkkua enää ole. Niin väärältä ja oudolta kuin se tuntuukin.

Lauman (kesä)kuulumisia

Olen nyt junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Olin pikavisiitillä kotikotona. Edellisen kerran kävin siellä kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta silloin lauman kuulumisten kirjoittaminen jäi väliin. Onko jotain tapahtunut? Miten lauma voi?

Miru on kuulemma harmaantunut hieman. Se tosin alkoi harmaantua jo ennen kahdeksan vuoden ikää, muistaakseni jo kuuden vuoden iässä. Muuten siinä ei ole näkyvissä vanhuuden merkkejä, vaan se käyttäytyy samalla tavalla kuin aina ennenkin.

Lauman uusin tulokas, villakoira Muru, on täynnä nelivuotisen koiran intoa. Innokas on nimittäin sana, jolla sitä voisi kuvailla. Hauska fakta on muuten se, että Muru pitää salaatista ja kurkusta. Muut koirat eivät niitä syö, jos kukaan toinen koira ei ole paikalla, mutta Murun mielestä ne ovat hyviä.

Mirun tapaan myös Netta käyttäytyy samalla tavalla kuin ennenkin. Vaikka se täytti huhtikuussa kahdeksan vuotta, ei ikää vieläkään näe sen ulkomuodosta. Se on oma pirteä ja nuorekas itsensä. Tuntuu niin oudolta ajatella, että Nettakin pääsisi nyt veteraanikehiin. Vastahan se oli pelkkä palleroinen pentu.

Vilkku on vanhempieni mukaan vanhentunut tänä kesänä nopeasti. Sen kuulo on selvästi heikentynyt, eikä se yksinkertaisesti enää kuule kaikkea. Se tuntuu myös hieman laihtuneen, eikä se enää ole yhtä lihaksikas kuin nuorempana. 

Eilen Vilkku pääsi käymään ihan uimassakin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Nyt vesi oli sen verran lämmintä, ettei tarvinnut huolehtia vesihännän riskistä. Vilkku ei kuitenkaan innostunut menemään kovin syvälle, vaan polskutteli vain hieman puupalojen perässä. Vähän kauempana olevasta sorsastakaan se ei kiinnostunut.

Koko lauma kävi muistaakseni keväällä tai kesällä rokotuksissa. Nytpä olisi taas rokotuksia myöten tiet mätsärikehiin auki. Eri asia milloin niihin oikeasti päästään. Nykyisin en kovin usein ehdi Pohjois-Karjalassa piipahtamaan. Tämä kesä on mennyt pitkälti töiden merkeissä.

Elämä kulkee mut se kulkee liian nopeasti

Jälleen kerran voin vain miettiä, minne aika on valunut. Tämäkin blogi on unohtunut, eikä siihen ole mitään selitystä. Selvää oli jo Netan muutettua pari vuotta sitten takaisin kotikotiin, että tämän blogin postausmäärä tulisi laskemaan. No, postausmäärähän laski kuin lehmän häntä. Omia kuulumisiani kirjoitan omaan blogiini.

Viimeisin tavoitepostaus taitaa olla vuodelta 2016 ja lienee turhaa enää edes tehdä sellaista. Viime vuoden tavoitteena oli terveys ja Mirun RTK1. Se koulutustunnus jäi kuitenkin saamatta ja katsotaan nyt päädytäänkö Mirun kanssa enää kisakentille. Olen myös aika pahasti pudonnut koiraharrastuksen kelkasta, joten jos koskaan kisaamaan mielin, pitäisi varmaan ottaa selvää aika monesta asiasta.

Netta ja Miru täyttävät tänä vuonna jo kahdeksan vuotta. Mitä ihmettä? Vastahan ne olivat nuoria, nyt niiden muka pitäisi kolkutella veteraaniluokkien ovia. Netasta sitä ei voisi edes uskoa. Miru taas on jo viimeisen parin vuoden aikana harmaantunut naamastaan, ja sitä olisi jo aiemmin luullut ikäistään vanhemmaksi. Mutta että ne oikeasti täyttävät kahdeksan vuotta, voiko se olla tottakaan? 

Vilkku puolestaan täyttää kunnioitettavat 13 vuotta. Henkisesti se ei vieläkään ole vanhus, mutta kyllä siitä näkee jo, ettei se enää nuori ole. Muistaakseni sen viiksikarvoista melkein kaikki ovat jo valkoiset, ja onhan se muutenkin viime vuosien aikana harmaantunut. Voi Vilkku. 

Tuntuu niin oudolta selata tätä blogia. Joskus tämä oli se blogi, jota päivitin eniten ja jonka eteen näin enemmän vaivaa. Niin ne asiat muuttuvat. Tämä blogi on kuin matka menneisyyteen. Niin kaukaiselta koko koiraharrastus tuntuu.

Long time no see

Niin pitkä aika edellisestä postauksesta, mutta ei selityksiä. Omasta elämästäni on lisää omassa blogissani ja mitään koirajuttuja ei viime aikoina oikein ole tapahtunut. Jopa elokuinen mätsärireissu jäi kertomatta. Netta oli aikuisten SIN4 mätsärissä Joensuussa 3.8. ainakin Instagramin mukaan. Postauksen kuvat taas on otettu lokakuussa.

Mitä koirille sitten kuuluu? Ihan tavallista ainakin minun käsittääkseni. Syksyn aikana olen aika monta kertaa käynyt kotipuolessa. On muuten outoa ajatella, että Netta ja Miru täyttävät ensi vuonna kahdeksan vuotta ja Vilkku kolmetoista. Tuntuu, että vastahan Netta oli nuori ja meillä oli koko koiraharrastuselämä meneillään. Samoin kuin tämän blogin kulta-aika. Siitä koiraharrastuksen kelkasta olen auttamatta tippunut.

Vilkusta huomaa jo selkeästi, ettei se enää ole nuori. Sen kuulo on huonontunut ja se tuntuu nukkuvan tavallista sikeämmin. Se myös näyttää yhä selkeämmin vanhalta koiralta. Voi Vilkku, missä vaiheessa sinusta tuli vanha? Sekin tuntuu oudolta, vaikka eihän Vilkku henkisesti olekaan vanha. Se tosin on saanut vanhemmiten erioikeuksia lauman muihin jäseniin nähden.

Suskun jälkeenhän Vilkku on koiristamme ensimmäinen, joka on päässyt näkemään vanhuuden. Piri ei päässyt näkemään edes aikuisuutta. Jos se ei olisi kuollut, olisi se täyttänyt huhtikuussa kymmenen vuotta. Niin outoa, että Pirin kuolemasta on ensi vuonna jo kahdeksan vuotta.

Puhelinkuvia ja höpinää

Koska toin Ilosaarirockista tuliaisena flunssan, on nyt parempi katsella puhelinkuvia reilun viikon ajalta. Kännykällä tulee eittämättä otettua aika paljon kuvia nykyisin.

Tämä kuva on otettu maastotreenien jälkeen. Käytiin Netan kanssa melkein kahden vuoden tauon jälkeen collieiden maastotreeneissä palauttelemassa mieleen, millaista se haku oikein olikaan. Ja Netta kyllä tykkäsi edelleen.

Pakollinen saunaposeeraus ennen saunan päälle laittamista. Netan edelliset saunakuvat ovat viiden tai kuuden vuoden takaa.

Miru, Netta ja Vilkku pihalla tarhassa. Törmäsin vanhoihin laumakuviin ja halusin kokeilla, onnistuisivatko kuvat nyt paremmin.

Robotti-imuri ja Vilkku. Miru ei kuulemma ennen halunnut väistää tätä imuria, mutta imurin osuttua sen tassuun tällä viikolla Miru on ilmeisesti päättänyt, että on parempi mennä eri huoneeseen imurin ollessa töissä. Imurin vauhti ei ole kova.

Netta esipesuhommissa. Parhaimmillaan näillä koirilla on äärimmäisen pölhöt ilmeet. On se lautanen tärkeä ja esipesu vakavaa puuhaa!

Netta ja olohuoneen tuoli. Houkuttelin Netan tuoliin ja pitihän siitä sitten räpsäistä kuva. Mutta hei, onhan tuo selvästi Netan mentävä tuoli..!

Vilkku ja Netta eilen tarhassa. Miru ei aluksi ollut kuvaamisesta kiinnostunut, joten se piti hetkeksi häätää vähän kauemmas, jotta edes Vilkku ja Netta pääsisivät kuvaan.

Koko lauma kuvassa. On kyllä oma työnsä saada koko lauma samaan kuvaan ja lisäksi vielä katsomaan (edes suunnilleen) samaan suuntaan.

Vilkku löysi sängystäni mukavan paikan. Tyyny on selvästi nukkuessa tärkeä. Jälleen on saanut huomata, että Vilkun kuuloaisti on oikeasti alkanut heikentyä.

Netta ja vieraileva tähti eli villakoira Muru. Nettaa ei tämän kuvan ottaminen näköjään oikein innostanut.

Netta, Muru, Miru ja Vilkku olohuoneessa. Vilkulle ei ollut tilaa sohvalla. Onneksi kaikille on sentään oikeasti nukkumapaikkoja varsin hyvin.

Valtakunnassa kaikki hyvin

Nyt taitaa olla aika päivittää tätäkin blogia. Vaihdoin vihdoin ja viimein bannerin, sillä johan sitä edellistä tuli katsottua yli vuoden tai melkein kahden vuoden ajan. Vaihtelu virkistää ja niin edelleen. Vielä kun olisi tuoreita kuvia, mutta kaikki tänä vuonna otetut kuvat ovat kännykällä otettuja. Ne päätyivätkin tähän postaukseen.

Niin kuin olen aiemminkin maininnut, olen tällä hetkellä vaihdossa. Paikkana on Graz, Itävallan toiseksi suurin kaupunki. Vaihtojuttuja on omassa blogissani. Vaihtovuosi on tietysti syy siihen, miksi kuvamateriaalia ja asiaa koirista on hyvin vähän. Olin Suomessa lomalla helmikuussa ja sitä ennen joululomalla. Seuraavan kerran menen sinne vasta kesällä vaihtovuoden loputtua. 

Netta ominaisella kyttäyspaikallaan | Miru ja Vilkku allekirjoittaneen sängyssä

Kun helmikuussa saavuin kotiin, oli koirien vastaanotto aika laimea. Netta ja Vilkku sentään vaivautuivat tulemaan eteiseen, mutta Mirua ei kiinnostanut. Se makoili toisessa huoneessa lattialla ja kun menin sinne, se heilautti häntää ehkä kerran. Kiitos vaan tästä innostuksesta, kun toinen palaa kotiin ulkomailta.

Lauma voi ja kuuluu edelleenkin voivan hyvin. Talvella Vilkku välillä nieleskeli hassusti ja kuulemma tekee sitä edelleen välillä. Kyseessä on ilmeisesti närästys ja eri ruokiakin on kokeiltu, mutta nyt on kuulemma helpottanut kun Vilkku on saanut ulkona syötyä sammalta. Ilmeisesti sammal jotenkin auttaa.

Uninen Netta

Maaliskuussa Miru täytti seitsemän vuotta ja Vilkku kaksitoista. Netalla on synttärit reilun viikon päästä. Sitten sekin on seitsemänvuotias. Millään en tahtoisi uskoa, että ensi vuonna mätsäreissä kutsuu jo veteraaniluokka. Tai parhaimmassa (pahimmassa?) tapauksessa jo tänä vuonna, jos ikäraja on seitsemän vuotta. Miten on mahdollista, että pian kaikki koiramme ovat ikänsä puolesta "virallisesti vanhoja"?

En itse asiassa edes muista, milloin viimeksi olen ollut jossain koiratapahtumassa. 2016 oli ainakin möllitoko, joten ehkä silloin oli jotain muutakin. Ai niin, Miru kävi rallykisoissa. Olikohan vielä jotain muuta? Jospa tänä vuonna päästäisiin johonkin mätsäriin. Ja Mirun pitäisi metsästää viimeinen hyväksytty tulos rallysta, jotta se saisi koulutustunnuksen.

Namin odottamista, Miru ei voi irrottaa katsettaan keksistä

Koiraharrastuselämä tuntuu nyt kovin kaukaiselta, kun on tottunut jo elämään ilman sitä puolta. Koirajuttujen parissa meni kunnolla se viisi vuotta Netan kanssa ja muutenkin käytännössä koko teiniaika. Missään nimessä en kadu mitään, enkä edes osaisi kuvitella, että sille ajalle olisi ollut jokin muu vaihtoehto. Se oli sitä aikaa ja tämä on nyt tätä.

Olisihan se hauskaa, jos tänne blogiin olisi enemmänkin asiaa. Ehkä vielä joskus. Blogin kulta-aika on tosin auttamatta ohi, mutta katsotaan onko jatkossa lisää kirjoitettavaa. Tässä alla vielä loput kuvat helmikuulta.

Käytiin Callen kanssa lenkillä

Rapsutukset kelpasivat

Hömelö koira, jonka suuhun sai laitettua keksinpaloja, eikä se tajunnut

Vilkkua ei kiinnostanut nousta sohvalle hakemaan namia

Pakattavien tavaroiden päällä nukkuminen on aina hyvä idea

Koiraton on sangen postaamaton

Postaustahti hiljeni syksyllä, eikä se ole tiheämmäksi muuttunut. Kun Netta ei asu täällä, minulla ei ole mitään kerrottavaa, eikä minulla ole kuviakaan. Käydessäni Pohjois-Karjalassa tulee hyvällä tuurilla räpsittyä kuvia, joita voi hetken verran lisäillä blogiin. Sitten on... Pelkkä hiljaisuus. En kuitenkaan aio lopettaa tätä blogia näiden kaikkien vuosien jälkeen. Jatketaan vain vähän eri muodossa kuin ennen.

Torstaina Miru täytti kuusi vuotta ja Vilkku huimat yksitoista vuotta. Toivottavasti edessä on vielä monen monta vuotta. Vilkkua ei ikä tosin paina, eikä vanhuutta huomaa sen tahdista ollenkaan. Se ei ole varmaan koskaan kuullutkaan vanhan koiran arvokkuudesta. Sitä arvokkuutta on tässä talossa ollut vajaat kymmenen vuotta sitten kuolleella Suskulla. Piri taas ei koskaan siihen ikään päässyt. Mirun tosin voin hyvin kuvitella ah-niin-arvokkaaksi vanhukseksi, onhan se nytkin kovin omanarvontuntoinen.

Eilen kävimme Lotta-bedlingtoninterrierin kanssa lenkillä ja saimme jopa ihmeen hyvän yhteiskuvan koirista. Se on kuulkaas pienestä kiinni, että useamman koiran saa samaan kuvaan ja että kuva onnistuu. Tällä kertaa muistettiin, että namien pitäminen käsissä ei aiemminkaan edesauttanut tilannetta.

Olin pohtinut Netalle pääsiäiseksi agilitykisoja, mutta en minä nyt jaksa. Mölleissä olisi kiva käydä, mutta saisi olla aika hyvä tuuri, jos möllit olisivat juuri silloin kun olen käymässä Itä-Suomessa. Noo, eiköhän tilaisuuksia vielä tule.

Olen kaavaillut molempien soopeleiden ilmoittamista rally-tokokisaan huhtikuulle Liperiin. Netta oli treenatessa niin tarmokas, että kaipa sen kanssa voisi lähteä avointa luokkaa kokeilemaan. Mirulle taas haluaisin saada sen koularin. Pääsiäisenä pitää tosin kaivella jostain Mirun kisakirja ja rokotustodistus, koska ennen niiden löytymistä en viitsi Mirua minnekään ilmoittaa (koska olisi noloa, jos niitä ei löytyisi).

Toukokuussa taas olisi Lieksassa rallykisat. Voi hyvin olla, että ainakin Netta lähtee sinne. Ehkä Mirukin. Netta nyt on helpoin mukaan otettava, koska sen uskaltaa jättää autoon tai häkkiin odottamaan pelkäämättä että se hajottaa jotain tai murtautuu ulos. Mutta katsotaan nyt, onhan tässä vielä aikaa miettiä. Miru kun tarvitsisi jostain kolmannetkin kisat, jotta koulari olisi mahdollinen saavuttaa.

Sä oot mun ystävä, joka seisoo vierellä

Jos koiramme olisivat Facebookissa, osa 1

Millainen Vilkku olisi Facebookissa?

Vilkku

On henkilöiden Netta ja 10 muun kaveri

Kävi koulua Liperin Kennelkerhon pentukurssi

Syntynyt 11. maaliskuuta 2005

Profiilikuva

Netta ja Miru tykkäävät tästä

Netta: Hyvä kuva! Mutta eiks tää oo aika vanha?

Vilkku: Ei sillä nyt niin ole väliä.

Netta: Sitä paitsi rajasit mut pois??

Vilkku: Ei tää antanut laittaa kuin neliön muotosen profiilikuvan.

Kansikuva

Netta tykkää tästä

Miru: Hei mikä kuva tää nyt on? Kai sä tajuut että tää näkyy kaikille?

Vilkku: Tässä ei oo mitään vikaa.

Netta: Just hyvä kuva!!

Vilkun tilapäivityksiä

Tietääkö kukaan, mistä voisi halvalla saada tosi paljon makkaraa?

Miru: Epäilen ettei kukaan kertoisi, vaikka tietäisikin.

Tiedättekös mitä? Minä se vasta tykkään talvesta. Ja kesästä. Ja syksystä. Ja keväästä. Tykkänä auringosta. Ja vesisateesta. Ja tuulesta. Elämä on ihanaa!

Miru: Rohkenen olla kanssasi eri mieltä.

Vilkku: Kuinka niin?

Miru: En juurikaan pidä mainitsemistasi asioista.

Vilkku: Mokoma pessimisti!

Paaaljon onneaaa vaan, paaaaljon onneaaaaa vaan, paljon onneaaaa miinäää, paljon oonneeaa vaaan!

Netta: Ai niin sulla on tänään synttärit! Onnea!!

Nyt lähtee kuulutus koko kansakunnalle. Voisiko joku mitenkään lahjoa minua herkkuruualla?

Netta: Öh... Miksi?

Vilkku: Koska minua on loukattu pesun muodossa.

Netta: Se on oma syysi.

Vilkku: Eihän?? Et itsekään pidä pesusta.

Kysynpähän vaan, miksi mulla ei ole ajokorttia tai äänioikeutta??

Netta: Koska me ollaan koiria. Siksi.

Miru: Etkä sä ikinä saisi sitä korttia. Sä vain ajaisit ojaan.

Kuulkaas, minä se en ymmärrä tuota politiikkaa ollenkaan.

Netta: Ei sitä ymmärrä kukaan muukaan.

En pidä jääkiekosta. Voisiko joku vaihtaa kanavaa?

Netta: Sori, en osaa käyttää telkkaria.

En kyllä ollenkaan ymmärrä, miksi olisi väärin syödä pöydälle unohdetut ruuat.

Netta: Ei siinä ole mitään väärää. Sitä paitsi... Syöty mikä syöty.

Nyt tarvittaisiin apua ja pikaiseen. Voisiko joku kertoa, millä ihmeen perusteella Miru johtaa laumaa?

Netta: En lähtisi kyseenalaistamaan.

Miru: Tässä ei ole mitään kyseenalaistettavaa.

Mun ansiosta tässä talossa ei ammuta rahaa taivaalle.

Netta: Täh?

Vilkku: Raketteja. Niihin menee rahaa. Ja ne on pelottavia, suorastaan vaarallisia.