Koirattomuudesta ja koiraharrastuksesta

Olen kirjoittanut koirattomuudesta näiden reilun kolmen vuoden aikana niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissani. Välillä tuntuu, että kun palaan takaisin koirattomuuden tuomiin tunteisiin, kierrän aina samaa kehää. Kehä alkaa loppuvuodesta 2015, kun Netta muutti vanhempieni luokse. Se kiertää ajatukset koirattomuuden hyvistä ja huonoista puolista, Netan hyvinvoinnista ja siitä, ettei elämä aina mene suunnitelmien mukaan.

Vielä viisi vuotta sitten en osannut kuvitella koiratonta elämää. Oli päivänselvää, että Netta lähtisi mukaani, kun muuttaisin opiskelemaan. Elämäni oli kietoutunut koiraharrastuspuuhailun ympärille. Oli treenailua ja muuta mukavaa. Oli mukavia lenkkejä ja retkiä. 

Eihän se harrastuspuolikaan aina ollut pelkkää auringonpaistetta. Välillä oli hankalampaa. Viisi vuotta sitten kesällä kadotin jonkinlaisen koiraharrastuskipinän. Ei aikomukseni ollut luovuttaa, pitää vain taukoa. Kirjoitin seuraavanlaisesti 29.7.2014: "Ehkä elämässä voi olla muutakin kun koirat. Ehkä minä voin tehdä muutakin kuin ajatella koirajuttuja 24/7. Ehkä minä oikeasti voin keskittyä johonkin muuhun. Eikä siinä pitäisi todellakaan olla mitään väärää. Joten ehkäpä minä sitten voin kääntää katseeni muuallekin kuin vain koirajuttuihin."

Samassa postauksessa kirjoitin näköjään myös, ettei minusta saa koiratonta. Olisinpa tiennyt... Muttei elämää voi käsikirjoittaa valmiiksi. Kaikki ei aina voi mennä suunnitelmien mukaan. Se, mitä silloin ajattelin Netan mukaan ottamisesta, oli se, minkä silloin koin parhaaksi. En tiennyt vielä silloin, ettei Netta sopeutuisi kaupunkielämään. 

Kirjoitin myös, että haluan Netan kuuluvan elämääni niin kauan kuin meillä on yhteistä aikaa jäljellä. Siitä olen edelleen samaa mieltä. Kuuluuhan Netta edelleen elämääni, vaikkei se luonani asukaan. Tuntuu myös niin oudolta, että oma rakas pikkukoirani on täyttänyt jo yhdeksän vuotta. Vastahan se oli pieni pörröinen pentu ja minäkin olin vasta viisitoistavuotias teinityttö. Nyt Netta on aikuinen ja minäkin olen parikymppinen opiskelija.

Aina tätä koirattomuusaihetta pyöritellessäni putoan samoihin ajatuksiin. Mutta ehkä tekee hyvää käsitellä näitä asioita, vaikken niitä aktiivisesti mietikään. Välillä on myös hauska muistella, miten eri tavalla asiat joitakin vuosia sitten olivat. Elämä on itse asiassa muuttunut monellakin tapaa, vaikken sitä aina osaakaan samalla tavalla ajatella.

Netta on nyt kokonaiset kolme kertaa ollut Helsingissä minun ja poikaystäväni ilona. Se on muistuttanut niistä hyvistä puolista, joita koiran omistaminen tuo mukanaan. Netta on aina ollut niin iloinen, vaikka olisin ollut vain viemässä roskia. Ulkona se on tohkeissaan haistellut kaikkea (vähän liikaakin). Jos nyt sitten kätevästi unohdetaan kaikki se hiekka ja turkissa kulkeutuneet risut...

Samalla Netta on muistuttanut jostain muustakin. Nimittäin siitä, että sydämessäni palaa edelleen liekki shetlanninlammaskoirille ja koiraharrastusmaailmalle. Vaikka olen ajautunut kauas koiraharrastusten parista, olen valmis vielä joskus sinne palaamaan. Enkä aio jäädä koirattomaksi koko loppuelämäni ajaksi.

Elämässä sortuu helposti ajattelemaan kaikesta kaavalla "sitten kun". Sitten kun on aikaa, sitten kun en enää opiskele, sitten kun, sitten kun, sitten kun... Sitten kun on oikea aika. Mutta mistä sen tunnistaa? Missä hetkessä tietää, että aika on täysin kypsä uudelle koiralle? Vai ajavatko kaikki mahdollisuudet ohi, jos jää odottamaan sitä täydellistä hetkeä?

Se, että koiraharrastus jäi fuksivuonna taakse, on avannut minulle muita ovia ja johdattanut minut muun muassa ainejärjestötoiminnan pariin. En kuitenkaan edelleenkään usko, että koiraharrastus ja opiskelijaelämä sulkisivat toisiaan pois. Jos Netta olisi jäänyt luokseni syksyllä 2015, olisi kaikki voinut mennä eri tavalla.

Mene ja tiedä. On turha jossitella. Sitä paitsi olen kiitollinen niistä mahdollisuuksista, jotka olen opintojeni aikana saanut. Ehkä on totta, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa. Voiko kliseisemmäksi enää mennäkään? Enkä lähde tällä hetkellä ottamaan siihen, onko olemassa kohtaloa ja onko kaikelle tarkoitus. 

Rakas koiraharrastus. Kun alan miettiä asioita, alan kaivata tiettyjä asioita. Juuri niitä mainitsemiani retkiä. Joensuun collieporukan treenejä. Jollain tapaa nostalgiselta tuntuu jopa ajatus mätsäristä, jossa satoi, tuuli ja oli kylmä, ja josta poistuimme vain sinisen nauhan siivittämänä. Kultaako aika todella muistot?