On lokakuu ja minä olen jo tässä vaiheessa valmis kiroamaan kaikki koirankarvat, jotka sitkeästä teippiharjan käytöstä huolimatta uskaltavat takertua kiinni villakangastakkiini. Ilman villakangastakkia ei enää oikein pärjää. Toisaalta... Ainakaan ei ole satanut pitkään aikaan. Toisaalta aurinko laskee aina vain aiemmin.
Olen nyt kolmisen viikkoa viettänyt koirallista opiskelijaelämää. Jos joku kysyisi, miten opiskelija oikein pärjää koiran kanssa, en silti osaisi vastata. Miten minä voisin vasta sellaiseen kysymykseen näin pienellä kokemuksella? Minulla on ollut vahva tahto saada tämä yhdistelmä (opiskelu ja koiran omistaminen) toimimaan, mutta ei näin lyhyellä aikavälillä voi vielä luoda selkeitä käsityksiä.
Opintojen ohessa on ollut muutakin toimintaa. Näistä fuksiaiset tosin sattuivat koirattomalle ajanjaksolle. On ollut fuksiseikkailu ja fuksisitsit. Olisi ollut tarjolla muutakin, mutta kaikki ei ole kiinnostanut. Niihin tapahtumiin en olisi koirattomanakaan jaksanut enää lähteä.
 |
| © Minna |
Taisin vastikään kirjoittaa, etten ole treenannut Netan kanssa täällä vielä kertaakaan. Se on totta. Tähän tuskin lasketaan paria hassua pikkupätkää. Mistä voisi kaivaa treenimotivaatiota? Siitähän kaikessa kai pohjimmiltaan on kyse. Ei kai siinä olisi muuta kuin että täyttää treeniliivin taskun nameilla, nappaa koiran hihnaan ja lähtee treenaamaan. Mutta mutta.
Minussa on pitkään ollut se koiraharrastajapuoli. Joskus se on ollut vahvempi. Olen intoillut koirajutuista ja aktiivisesti etsinyt tapahtumia, joihin voisimme mennä. Sitten on ollut viime vuoden heinäkuu ja kipinän tilapäinen menettäminen. On ollut se aika, kun koko koirailu on tuntunut elämäntavalta. Enää en ole niin varma.
Tuntuu jotenkin karulta kirjoittaa tuo äskeinen ja nähdä se tässä. Ei siinä muuten olisi mitään, mutta se on kuitenkin totuus. Tämänhetkinen totuus. Tällä hetkellä minä en ole se elämäntapakoirailija, jonka elämä on jakautunut koiraelämän ja muun välillä. Tällä hetkellä minä en vain näe koiraharrastusta samassa valossa kuin ennen.
 |
| © Minna |
Mikään ei silti kumoa sitä tosiasiaa, että minä olen koiranomistaja. Minä olen ollut koiraharrastaja. Minä olen sitä vieläkin, vaikka elämäntapaosuus on horjumassa. Olen koiraharrastaja, joka ei tällä hetkellä saa kaivettua mistään suurta motivaatiota. Olen aina ajatellut, että jos harrastaminen alkaa joskus maistaa puulta, on aika pitää tauko. Nyt taitaa olla meneillään se vaihe. Minä olen hetkellisesti kadottanut koiraharrastajaminäni.
Vielä minä kaivan jostain sen harrastusinnon ja alan treenata. Joskus. Sitten minä alan etsiä treeniseuraa ja yrittää juurruttaa itseäni koiraharrastuspuolelle tänne. En sitten tiedä, tuntuuko koko harrastuspuoli tavallaan jääneen Pohjois-Karjalaan. Siellähän kaikki alkoi. Ja on vaikea kuvitella, että mikään olisi täysin samanlaista kuin siellä.
Koiraharrastuspuolen lisäksi on se toinen puoli. Ei-koirallinen elämä. Siihen kuuluu kaikki, mitä ei voi koiraharrastuksen piiriin laskea. Jos ennen koiraharrastus näkyi merkittävämmässä valossa, on tilanne nyt tasapainoisempi. Olen päätoiminen opiskelija, jonka elämä ei ole mitenkään erikoinen. Mutta kuten mainittu, ei myöskään tiukasti kahteen osaan erotettu.
 |
| © Minna |
On totta, että koiran omistaminen tuo tiettyjä rajoitteita. Silloin ei voi jäädä roikkumaan päämäärättömästi kaupungille päivän päätteeksi tai juosta kaikissa mahdollisissa tapahtumissa suunnitelmattomasti. Koiraa ei vain voi jättää liian pitkäksi aikaa yksin. Fuksiseikkailupäivänä ihana kaverini kävi käyttämässä Netan ulkona.
Onneksi ne tapahtumat, joiden myötä koiran kanssa vietettävä aika jää hetkellisesti vähäisemmäksi, ovat harvassa. Niin on ollut ainakin omalla kohdallani. Jos sellaista joskus satunnaisesti on, ei se kaada maailmaa, kunhan muistaa hoitaa koiran asianomaisen hoitamisen. Eri asia onkin sitten se, jos jatkuvasti olisi tarve ravata jossain. Mutta niin ei ole minun kohdallani ollut.
Koiraton elämä olisi siis ehkä huolettomampaa, mutta siinä olisi varjopuolensa. Minulla ehkä olisi aikaa käydä UniSportilla useammin, mutta minä en taatusti lähtisi kolmea kertaa päivässä kävelemään ulos yksikseni. En varsinkaan fuksisitsien jälkeen kahdelta yöllä. Tai sitten aamulla heräämisen jälkeen. Kaikessa on puolensa.
Mielenkiintoinen teksti! :)
VastaaPoistaSanoisin että myös koirailu on asia joka kulkee aaltoliiketta. Toisinaan jaksaa kiinnostaa ihan hirvittävästi ja joskus tulee aikakausia jolloin muu elämä vie mennessään ja sellainen truuharrastaminen ja aktiivisuus jää taustalle. Tämä on hyvinkin luonnollista ja ei ole mitenkään tavatonta että näin käy :)
Kiitos!
PoistaNiinpä, samaan tapaan taitaa moni muukin asia kulkea ns. aaltoina :)
Opintojen/itsenäisen elämän alku on just tuota, että kaikki vanha jää taka-alalle kun alkaa kuherrusvuosi- tai pari uusien asioiden äärellä. Sitten se tasaantuu, löytyy tasapaino ja muistaa taikka oppii mikä on itselle ja hyvinvoinnilleen tärkeintä.
VastaaPoistaTätä vähän ajattelinkin, että liekö jotain uutuuden viehätystä.
PoistaEnsinnäkin, tosi sääli ettei Netta sopeutunut kaupunkielämään. Feel you, Sandrastakin näki ettei se koskaan mikään kaupunkikoira ollut, landelle se kuului omakotitalon pihaa vaksimaan äiskän patojen ääreen.
VastaaPoistaKoiraharrastuksen ja opiskeluelämän yhdistäminen on mulla sujunut ihan hyvin. Mä olen vieläpä ollut keskimääräistä aktiivisempi kilta- ja ylioppilaskuntajäärä, ja aika monet sitsit, vuosijuhlat, kokoukset, suunnitteluviikonloput ja muut illanistujaiset on tullut vietettyä. Välillä on toki ollut huono omatunto, kun useampana iltana viikosta joku muu kuin minä on käyttänyt koiran sillä pitkällä lenkillä.. Ihanat ystävät ovat olleet suuri apu, ja toisaalta koira on pitänyt mut hyvin elämisen ja säännöllisen ulkoilun rytmissä kiinni. Aika harva kaveri käy lenkillä pari-kolme kertaa joka päivä veren alkoholipitoisuudesta huolimatta :P Huolta ja murhetta ja rahanmenoa tuosta on, mutta onhan koira sellainen ystävä, jolle on vaikea keksiä korvaajaa.
Harrastuksista taas Canidae sanoi fiksusti. Ja sitten toisaalta, jos nyt sulle iskisi hirveä innostus treenata vaikka ja mitä mutta koira on toisella puolella Suomea, niin täällä niitä lainakoiria kyllä riittää! On ihan hirveän opettavaista kouluttaa vierasta koiraa.
Jep, kovastihan sitä olisi halunnut, että se todella sopeutuisi. Ja nimenomaan, koira tosiaan tekee jonkinlaisen järkevän rytmin elämään. Pitää tosiaan harrastuspuolta katsella sitten joskus tulevaisuudessa.
Poista