Hullujen hommaa

Kuvitellaanpas, että olet iät ja ajat halunnut koiran. Olet todellakin kuluneena aikana lukenut kymmeniä kertoja kannesta kanteen joka ikisen koirakirjan, jonka vain olet käsiisi saanut. Olet pesusienen tavoin imenyt tietoja netistä ja haikaillut kadulla näkemiesi koirien perään. Päivä toisensa perään olet ajatellut, että olisipa sinullakin vielä joskus mahdollisuus ottaa koira.

Jossain vaiheeessa haaveesi toteutuu. Vihdoin on sinun vuorosi kärrätä rahaa kauppaan, jotta tuleva pentu saa varmasti parhaat mahdolliset eväät elämäänsä saavuttuaan kasvattajalta sinun luoksesi. Kupit, ruokaa, panta, hihna, herkkuja, leluja... Ostat kaiken tarpeellisen, mutta et voi välttyä hankinnoilta, jotka eivät ole niin tärkeitä. Kyllähän koira nyt tarvitsee kaksikymmentä erilaista pantaa, vaikka niistä yli puolet ehtii käydä pieneksi ennen kuin ehdit ottaa niitä käyttöön.

Penturalli alkakoon. Tunnollisesti juoksutat pentua ulkona aina kun se on syönyt, juonut tai juuri herännyt uniltaan. Siivoat kaikki sisälle sattuneet vahingot, etkä unohda tarkkailla pentua. Pidät huolen siitä, ettei pentu pääse tuhoamaan mitään. Suojaat sähköjohdot ja opit nostamaan tavaroita korkeammalle. Jos pentu nyt menee jotain tuhoamaan, se on täysin omaa syytäsi. Kuka käski jättää tavarat pennun ulottuville?

Alkaa koulutushärdelli. Tietoa pursuaa joka paikasta. Mikä koulutusmenetelmä onkaan oikea? On pentukoulua ja ties minkälaisia kursseja. Koirasta on saatava yhteiskuntakelpoinen, joten kaiken muun kustannuksella juoksutat sitä kaikissa kissanristiäisissä, joihin vain saat ottaa sen mukaan. Totutat pennun kaikkee mahdolliseen, jotta loppuelämästäsi tulisi helpompaa.

Käytät pennun rokotuksilla ja ostat sille ruokaa. Ostat herkkuja. Kun muut vetäytyvät sadeiltoina koteihinsa katsomaan televisiota, sinä menet koirasi kanssa lenkille. Saman teet myös silloin kun pakkasta on yli kolmekymmentä astetta. Ja kun sinulla on kamala kiire jonnekin. Ja kun tiskit ovat altaassa, pesukone odottaa täyttäjäänsä ja tehtävät ovat tekijäänsä vailla.

Auta armias, jos tässä vaiheessa erehdyt vielä koiraharrastuksen maailmaan. Yhtäkkiä lenkkien lisäksi seisot kentän laidalla sateessa ja tuulessa palellen ja miettien, miksi edes olet siellä. Parhaimmillaan maksat tästä huvista saadaksesi pienen vettyneen paperilapun. Niin, ja pesua odottavan koiran.

Koiraharrastuksen maailmasta ei ole paluuta. Sieltä ei enää pääse pois. Maksat kilpailuita ja kursseja. Seisot edelleen kentän laidalla, eikä kukaan muita koiraharrastajia lukuun ottamatta pysty ymmärtämään sitä. Opit paljon, mutta samalla huomaat miten vähän tiedät. Istut tuntikausia autossa päästäksesi juoksemaan yhden ainoan agilityradan.

Tätä toistuu vuodesta toiseen. Sinähän olet jo koukussa. Harrastus ei tunnu enää ihmeelliseltä. Muut eivät vain voi ymmärtää. Koirasi ollessa sopivan ikäinen toteat, että on aika hankkia toinen. Penturumba alkaa alusta. Mutta eihän kaksi koiraa vielä mitään ole, ehkä sinulla tulevaisuudessa on jo kolmaskin.

Koiraharrastus ja koiran omistaminen on järjettömyyden huippu. Rahaa kuluu uskomattomia määriä jo pennun ottamisesta lähtien. Kuka nyt oikeasti haluaisi lenkkeillä säällä kuin säällä? Kuka oikeasti haluaa seistä kentän laidalla tuntitolkulla? Eihän tässä ole mitään järkeä. Ei ole koskaan ollutkaan. Silkkaa hullujen hommaa tällainen.

Onneksi me kaikki ollaan yhtä hulluja.