sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Ei kaikki aina mee niinku kelaa

Jatkuvasti päässä pyörivät koirajutut, ainaiset koiratapahtumat ja tietysti se koirablogi. Sellainen olin joskus. Koiraharrastuksessa oli omat ylä- ja alamäkensä, mutta siinä oli aina oma viehätyksensä. Blogin päivitystahti oli aktiivinen ja joskus kauan sitten blogi oli melkein jopa pakkomielle. Koiraharrastus muodosti ison osan elämästäni, vaikka se aiheutti välillä hyvin erilaisia tunteita.

Kaikki kuitenkin muuttui. Viime syksynä muutin opintojeni perässä Joensuun seudulta pääkaupunkiseudulle. Syyskuun puolivälissä hain Netan tänne. Halusin uskoa, että se sopeutuisi tänne. Mutta se ei sopeutunut. Se lähti vanhempieni luokse joululomalle ja päätin, että sen kannalta olisi parempi jäädä sinne pysyvästi.

Täällä Vantaalla en koskaan ehtinyt rakentaa mitään koiraharrastuselämää. Se jäi Joensuuhun, missä käydessäni olen nyt kaksi kertaa käynyt collieporukan treeneissä. Joensuun seudulla siihen harrastuselämään pääsi tavallaan juurtumaan, kun koirakuvioissa tuli pyörittyä aika paljon.

© äiti
Nyt ei ole harrastussuunnitelmia. Miten voisi ollakaan? Ainoa tavoite on saada Mirulle joskus rally-tokosta viimeinen koulutustunnukseen vaadittava tulos, mutta muuten en ole ajatellut mitään. Siinä missä joskus ajattelin koiratapahtumia paljonkin, en ole pitkään aikaan oikeastaan suonut niille ajatustakaan.

Samaten minulla oli haave toisesta omasta koirasta, jonka olisi ollut tarkoitus tulla opiskeluaikana. Nyt minulla ei ole ollut minkäänlaista pentukuumetta. Pennut ovat söpöjä ja aikuiset koirat kivoja, joo, mutta silti... Ei. Toisen oman koiran aika voi olla joskus, mutta se on sitten kaukana tulevaisuudessa. Hyvin kaukana.

Voin rehellisesti sanoa, ettei koiran ottaminen sopisi elämäntilanteeseeni tällä hetkellä mitenkään. Ehkä näkemykseni olisi erilainen, jos Netta olisi sopeutunut ja olisin vielä koirallinen. Kuka tietää. Nyt fakta on vain se, että muutakin tekemistä riittää.

© äiti
Kaikki ei vain aina mene niin kuin suunnitteli tai ajatteli. En koskaan ajatellut olevani joskus koiraton. Kaksikymmentä vuotta elämässäni perheessämme oli aina ollut ainakin yksi koira. Sitten yhtäkkiä minun piti sopeutua koirattomaan elämään. Ja minä sopeuduin.

Nyt koiranomistajuus ei määritä minua. En enää leimaa itseäni koiraharrastajaksi. Tavallaan se on hassua. Itsehän minä itseni leimasin koiraharrastajaksi. Kun nyt määrittelen itseni, ei koiranomistajuus ole ensimmäisenä mielessäni. Ennemmin sanoisin, että olen 21-vuotias saksan kääntämisen opiskelija. Humanisti. Siinäpä uusia lokeroita.

Mikään ei ole kiveen hakattua. Kaikki on nyt niin kuin on. Koirattomanakin olen tyytyväinen elämääni. Koirattomuus oli ehkä aluksi outo ajatus, mutta se on tuonut elämääni uusia mahdollisuuksia. Kuka tietää, ehkä jokin olisi toisin, jos olisin edelleen koirallinen. Mutta jossittelu on turhaa.

Ei kommentteja

Lähetä kommentti