Entäs nyt kun särkynyt kompassi pyörii ja allakka autioituu?

Tässä tuli hiljattain kuluneeksi kaksi kuukautta siitä kun päätin, että Netan on parempi jäädä asumaan vanhempieni luokse. Siellä se nyt on ja siellä se myös tulee olemaan. Ei siinä edelleenkään olisi mitään mietittävää tai ainakaan mitään, mikä miettimällä muuttuisi mihinkään suuntaan.

Minä olen koiraton. Kiikarissa ei ole koiraharrastusjuttuja. Voin tulla ja mennä miten haluan. Minulla on se tietty vapaus. Koiran omistaminen ei määritä minua. En ole enää opiskelija, jolla on koira. Olen vain opiskelija, joka ei enää määritä itseään koiran omistamisen kautta.

En tiedä miksi en ole varsinaisesti kaivannut Nettaa. Se ei ole kiinni siitä, etten välittäisi Netasta. Netta on siellä missä olemisesta se nauttii, eikä asian miettiminen muuta mitään. Ja silti minua jostain syystä itkettää kirjoittaa tätä postausta.

Koiralauma vanhempieni luona on kokonainen. Netta on siellä selvästi pirteämpi kuin täällä ollessaan. Täällä se oli jotenkin vaisumpi. Miru puolestaan oli kuulemma Netan täällä ollessa levoton. Enää sen ei tarvitse olla. Se tarvitsee Nettaa ja Netta tarvitsee sitä.

Tehtyäni päätöksen jättää Netta vanhempieni luokse mietin vähän, että mitä minä nyt teen. Minä olin jo tottunut siihen koiralliseen elämään. Totta kai sen jälkeen elämään jää jonkinlainen aukko. Se on väistämätöntä.

On oikeastaan aika mielenkiintoista tajuta, ettei minun elämässäni ole ollut sellaista ajanjaksoa, joka olisi edeltänyt koirallista aikaa. Kun synnyin, meillä oli Susku-koira. Siitä eteenpäin meillä on ollut aina vähintään yksi koira. Ei minulla ole mitään "aikana ennen koiria" -juttuja.

Oli miten oli, koiraton elämäni alkoi marraskuussa. Tiesin, että tarvitsen jotain mielekästä tekemistä. Kalenterini ei ollut pitkään aikaan täyttynyt koiramaisista menoista, mutta kyllähän koira aina tuo tietyllä tavalla tekemistä.

Loppuvuodesta menin lähinnä huvin vuoksi ainejärjestöni hallitusinfoon, joka sai minut kiinnostumaan hallituskuvioista. Minähän en koskaan ole ollut missään oppilaskunnan hallituksissa tai muissa, mutta nyt olen ainejärjestöni hallituksessa. Lisäksi minulla on pari hommaa Karjalaisessa Osakunnassa.

Rajoittamattoman kulkemisen takia minulla on ollut aikaa käydä opiskelijatapahtumissa. Olenkin käynyt niissä mielelläni. Miksi en kävisi? Hyvässä seurassa oleminen on mielestäni hyvä tapa käyttää vapaa-aikaansa.

En tiedä milloin tulen taas olemaan koirallinen. Tuskin vielä pitkään aikaan. En sen kummemmin ajattele koiran hankintaa. Tällä hetkellä ei olisi mitään järkeä ottaa koiraa. Nähtäväksi jää, tuleeko seuraava nelijalkainen astelemaan elämääni vasta hamassa tulevaisuudessa tapahtuvan valmistumisen jälkeen.

Olen miettinyt, olisiko siinä jotain "väärää", jos joskus hankkisin itselleni toisen koiran. Olisiko se jotenkin väärin Nettaa kohtaan? No ei tietenkään ole, mutta tietenkin se pisti miettimään, vaikkei se edes ole ajankohtainen aihe.

Kun elämä muuttuu niin, että siitä poistuu jotain, tulee kuitenkin tilaa jollekin uudelle. Koirattomuus ei tarkoita sitä, että tarvitsisi jäädä laakereilleen lepäämään. Täytyy vain muuttaa suuntaa. Joskus on niin kuin Irina laulaa. "Jotenkin on helpompi uskoo kohtaloon, et näin pitikin käydä."