torstai 6. syyskuuta 2018

Yksi on laumasta poissa

Lepää rauhassa, Vilkku 11.3.2005-6.9.2018.  

On niin vaikea kirjoittaa tätä tekstiä. On niin vaikea sisäistää tätä kaikkea. Tuntuu oudolta, että yli puolet elämässäni mukana ollut koira ei ole enää täällä. Kun ensi viikolla menen käymään kotikotona, on vastassa neljän koiran sijaan kolme. Lauman kumeaäänisin haukkuja ei enää paukuta häntäänsä lattiaa vasten. Onko koti enää koti ilman Vilkkua?

Vilkku oli se, joka tuunasi huonekalut uuteen uskoon ja aloitti muun muassa monen sohvan pureskelun. Se, joka ehti nähdä kaikki minun elinaikanani meillä olleet koirat. Se, joka aina otti häntä heiluen perheenjäsenet vastaan. Ja kun sen persoonaa ei enää ole, jää jäljelle suuri aukko, jota kukaan ei voi paikata. 

Vilkku oli niin vilkas, että alkuun oli vaikea uskoa sen vanhentuvan koskaan. Se viihtyi nuorempana karkuteillä tuntikausia ja vielä vanhempanakin se puhkui lenkeillä tarmoa rämpiessään läpi lumikasojen ja kuralätäköiden. Se oli niin energinen ja innokas.


Vilkku oli taistelija, mutta lopulta sekin joutui kohtaamaan viimeisen taistelunsa. Sen taistelun, jota kukaan ei ole koskaan voittanut. Käydessäni heinäkuussa kotikotona huomasin Vilkun vanhentuneen huomattavan paljon. Otin siitä kuvia ja halusin ottaa sen kanssa temppuvideon siltä varalta, että se jäisi viimeiseksi kerrakseni olla Vilkun kanssa. 

Vilkku oli myös seikkailija. Sen seikkailutaustan vuoksi se pääsi heinäkuisella käynnilläni myös uimaan. Se ui ensimmäistä kertaa vuosiin, mutta enää se ei halunnut mennä kovin syvälle. Nuoruuden tarmo ja ylitsepursuava itseluottamus olivat haihtuneet. Ja se uintikerta jäi Vilkun viimeiseksi uintikerraksi.

Vielä pari päivää sitten Vilkku oli eläinlääkärissä, koska sen takajalat eivät olleet kantaneet. Siellä se oli kuitenkin alkanut taas kävellä ja saanut kipulääkekuurin. Se oli loppujen lopuksi vain lopun alkua. Tänään oli Vilkun aika päästä pois kivuista ja jättää tämä maailma. 


Vilkku ei tule enää koskaan ulko-ovelle vastaan, kun tulen käymään. Se ei enää kerjää rapsutuksia. Se ei enää makaa sohvalla sen näköisenä, ettei sitä halua siitä alkaa häätämään. Sen kupista ei syö enää kukaan. Sen haukkuääntä ei kuule enää kukaan. 

Tuntui väärältä siirtää Vilkun tiedot blogissa ja koirien kotisivuilla edesmenneiden koirien tietojen kohdalle. Mutta siellä ne ovat, niin kuin Suskun ja Pirinkin tiedot ovat. Vaikken varmasti aivan heti kirjoitakaan tekstiä, joka kertoo siitä, millaista Vilkun elämä oli.

Olen iloinen siitä, että hyvästelin Vilkun silloin heinäkuussa siltä varalta, etten enää tapaisi sitä. Tiesin, että aika saattaisi olla jo vähissä. Mutta nyt vastassa on vain karu totuus siitä, ettei Vilkkua enää ole. Niin väärältä ja oudolta kuin se tuntuukin.

2 kommenttia