Se on vain kemiaa, keho meitä huijaa

Jännitys. Päläpäläpälä plaaplaaplaa. Moneen kertaan tässä blogissa käsitelty aihe. Etenkin agikisojen (ja -möllien) yhteydessä. Vaikka sitä ei ole mainittu aina, on se silti ollut aina olemassa. Minne se edes voisi kokonaan kadota?

Jännitän (ja olen jännittänyt) monia asioita. Kisojen ja möllien lisäksi osansa ovat varmasti saaneet kurssit, tältä vuodelta ne pari agikoulutusta, mätsärit ja joskus jopa omat treenit. Koiramaailman ulkopuolella taas vastaavaan kastiin ovat lukeutuneet esimerkiksi autokoulu ja koulun pakolliset yksin pidettävät esitelmät.

J-sana tykkää muuttaa muotoaan. Mätsäreissä se on pieni ja jopa hyvä juttu. Mutta mennäänpä sitten enkun yo-kuunteluun. Voin sanoa, ettei siinä tilanteessa ilahduta ajatella jännitystä positiivisessa mielessä. Ei, kun käsi meinaa täristä niin, että on hyvä, kun saa kirjoitettua nimen ynnä muut jutut paperille siistillä käsialalla.

Muokkaukseen käytetty kuva © Minna

Mätsäreissä en ole huomannut jännityksen vaikuttavan Nettaan. Mutta mätsäreitä onkin takana paljon. Voiko koko mätsärijuttua edes verrata agilityyn? Agilityyn, jossa Netta selvimmin reagoi jännitykseeni. Olen sanonut, että ei siinä jännityksessä mitään vikaa olisi, jos se ei vaikuttaisi koiraan.

Jännitys on syynä siihen, miksi minua arveluttaisi mennä koiratanssikisoihin Netan kanssa, jos joskus saisimme kunnollisen ohjelman valmiiksi. Tai tokomölleihin, jos joskus olisin tarpeeksi ahkera Netan kanssa tokojuttujen saralla. Mietityttää jo valmiiksi ajatus siitä, että mitä jos pilaan jännitykselläni kaiken ja teen meidät vain naurunalaisiksi.

Sehän on selvää, että tuollainen ajattelu muodostaa jonkinlaisten noidankehän mieleen. Ihan kuin se muita oikeasti liikuttaisi, jos me nolattaisiin itsemme. Eikä se jännitys lähde vain kisoja välttelemällä tai muulla vastaavalla. Ei tilannetta vieläkään auttaisi pakoon juokseminen. 

Muokkaukseen käytetty kuva © Minna

Koiratanssikisat ovat joka tapauksessa valovuosien päässä. Agilityn virallisia kisoja ei meillä taida enää olla edessä, kun ei tätä vuotta pidemmälle jatketa. Ehkä sitten möllejä, joissa voisi yrittää taltuttaa jännitystä.

Syksyn kisoissa jännitys ei enää ollut samanlainen kuin ekoissa mölleissä. Ei ainakaan, jos oikein muistan. Oman seuran syyskuisissa kisoissa jännitys alkoi vasta kisapaikalla. Ei etukäteen. Kun taas muistelen jännityksen nostelleen päätään pitkin viikkoa, kun ekat kisat olivat edessä.

Järjellä ajateltuna jännitykseen ei ole mitään syytä, mutta sitä ei ole helppo uskoa. Ei, jos tuntuu, että se on enemmän kropan olotila. Sydän hakkaa tiheämmin. Ei auta, vaikka jossain sanottaisiin, että älä jännitä. Ai, niinkö? Helpommin sanottu kuin tehty. 

Muokkaukseen käytetty kuva © Minna

Totta kai tiedän, että kukaan ei tarkoita pahaa sanomalla, ettei tarvitse jännittää. Mutta se ei olisi auttanut minua autokoulun ykkösvaiheessa tipan tippaa. Eikä missään koirajutuissa tai esitelmissä. Eikä oikeastaan missään muussakaan.

Ei kai auta muuta kuin yrittää hyväksyä jännityksensä. Voisi nimittäin olla outoa mennä kisoihin ilman, että ollenkaan jännittäisi. Täysin rentona. Miten kaikki menisi, jos ilmassa ei olisi edes pientä kisajännitettä?

Siinä oli kysymys, joka jää minun osaltani auki. En osaa siihen vastata. Toivon vain, että jossain tulevaisuudessa tällä asialla ei ole Nettaan niin suurta vaikutusta. Tällä erää se jää vielä nähtäväksi. Mutta jääköön.