Suuri Mursupostaus

En kyennyt voittamaan kiusausta laittaa otsikko tuollaiseksi. Miru siis vietti synttäreitään viime tiistaina (10.3.) ja ikää mittariin tuli viisi vuotta. Kun palataan ajassa viisi vuotta taaksepäin, oli Pirin kasvattajalla pentuja, meillä vain Vilkku ja suunnitelmissa vain minulle tuleva sheltti. Jossain vaiheessa keväämmällä isäni sanoi, että saattaisimme ottaa sen narttupinan. Toukokuussa lähdimme matkaan ja Miru mukanamme palasimme äitienpäivää edeltävänä lauantaina.

Voi veljet, miten pieni ja vaalea Miru on joskus ollut. Ei sillä, että se vieläkään isokokoinen olisi, mutta turkin värin muuttumisesta olen täällä blogissakin jo kirjoittanut. Ja koska pentuaikaan nyt juututtiin, niin Mirulla oli jo silloin tapana kieriä lattialla selällään. Samaa se tekee välillä vieläkin - kierii selällään ja marisee.

Hyvää ajanvietettä Mirun mielestä on myös mattojen ruttaus. Joskus se on seissyt sohvalla yrittäen kuopia sitä (ja marissut samalla), mutta eihän sohvasta ole siinä asiassa mihinkään. Ja jos Mirun turkki on kastunut, hankaa Miru itseään sohvaan.

Miru ei pentuna muuten tehnyt paljoakaan tihutöitä, mutta tuolien poikkipuita oli sen mielestä kiva pureskella. Ja joskus pentuajan jälkeenkin se on nähty yrittämässä samaa hommaa. Pureskeluintoa on voinut laannuttaa se, että Miru pureskeli sähköjohtoa pentuna. Ihmettelin sen haukkumista ja kun menin vanhempieni makuuhuoneeseen, näin johdon hieman kipinöivän. Onneksi ei käynyt mitenkään pahasti.

Pentuna Miru oli nirso. Sitten tuli Netta. Äärimmäisen nirsosta koirasta tuli siis äärimmäisen ahne. Nirso-Miru ei olisi välittänyt ruuasta, mutta kerran se ehti maistaa (astianpesukoneen) pesuainetta. Onneksi se ei taida enää kiinnostua sellaisesta.

Mirun edistys colliejuttujen parissa on ollut melko huimaa, kun miettii mistä lähdettiin. Aluksi jo auton pysähtyessä parkkipaikalle alkoi vinkuminen. Autossa odottaminen vaikutti mahdottomalta (nykyisin se saattaisi jo onnistua). Miru oli ihmeissään. Ja ensimmäiset collietreenit, joissa olimme, olivat syksyllä 2013.

Olen jo kertonutkin siitä, että Miru ei enää vingu auton pysähtyessä. Se odottaa hallilla häkissä mallikelpoisesti ja menee metallihäkkiin yleisesti ottaen namin perässä, eli sitä ei enää tarvitse sinne nostaa. Toisaalta Netan kevythäkki on paras vaihtoehto. Jos sen vain muistaisi aina ottaa mukaan.

Voehan Mursu ja treeneissä löytynyt tekemisen meininki! Varsinkin, jos lelu on taskussa, yrittää Miru aivan parastaan. Siis koira, joka kotioloissa yleisesti ottaen on se jääkuningatar. Uusia puolia löytyy nähtävästi aina ja kaikesta (ja kaikista).

Miruhan on ennen näitä colliejuttuja käynyt vain pentukurssin (samaan aikaan kuin Netta), tokon alkeiskurssin ja yhden kerran näyttelykoulutuksessa. Sekä koiraleirillä. Siellä se yöllä läähätteli ja vinkui, kun se ei ole niin tottunut vieraisiin paikkoihin.

Neiti Kohtalon Koira pitää (tai yrittää pitää) alamaisensa kurissa Pahan Silmän eli katseensa voimalla. Aina se ei vain ihan tehoa, mutta pääosin Netta ja Vilkku antavat Mirun olla se ruhtinatar, jollaisena se taitaa itseäänkin pitää. Ruhtinatar Miru.

Sellainen on Mursupinaatti. Harrasteleva kotikoira, jonka lempilelu on iänikuinen narulelu. Muilla ei niin ole väliä. Ja nameista menee aivan kaikki. Maullakaan ei siis ole väliä, tuumaa Miru, kunhan nameja vain on. Niin hillitty Miru, joka kuitenkin pitää joskus ihmeellistä kiljumista ennen ruokintaa (tähän olen yrittänyt puuttua molempien soopelien osalta) ja joka ei halua ihmisten juoksevan sisällä. 

Vielä myöhästyneet onnittelut siis Mirulle. Nyt olet viimeistään Oikeasti Aikuinen Koira, vaikka jo nuorena aloit olla aikuismainen.