Nirsoileva Netta pääkaupungissa

Netta on ollut täällä Helsingissä nyt kahden viikon ajan täällä Helsingissä. Asunto on kuitenkin eri, sillä muutin vuoden alussa poikaystäväni kanssa yhteen. Netta on kuitenkin suhtautunut asuntoon samalla tavalla kuin vanhaankin; ja onhan kaikki muutenkin ennallaan sen näkökulmasta.

Koska Netan Jahti & Vahti -ruoka loppui, päätin ostaa sille uutta ruokaa. Ruoaksi valikoitu Hau-Hau Championin kana-riisi-ruoka. Netta on kuitenkin löytänyt täällä nirsomman puolensa, eivätkä nappulat jostain syystä maistu. Sekoittamalla mukaan märkäruokaa ongelma on saatu ratkaistua. Eihän tämä mikään ihanteellinen vaihtoehto ole, mutta kaipa se väliaikaisena menettelee. 

Olemme päässeet nauttimaan vaihtelevasta kevätsäästä, lukuisista koiranpesukerroista ja lattialle kertyvistä pienistä hiekkakasoista. Netta on tapansa mukaan kuljettanut turkissaan mukana puolta metsää. Tarttuipa sen korvan taakse pari päivää sitten takiaisia...

Netan vanhat Hurtan valjaat myös hajosivat (Netta hajotti ne) ja se on nyt saanut uudet valjaat, mutta ajattelin esitellä ne eri postauksessa. Ehkä alkaisi olla aika herätellä tätä blogia henkiin, vaikka hankalaahan se etäkoiranomistajana onkin.

Voiko luopumiseen valmistautua?

Elämä on aina väliaikaista, eikä kukaan meistä elä ikuisesti. Senhän me jo tiedämmekin. Se on kuitenkin helppoa unohtaa, kun oma ihana pieni koiranpentu pyörii jaloissa. Eihän siinä ole mitään huolta. Aikaa on jäljellä vaikka kuinka paljon. Tulevaisuus on avoinna ja vain taivas on rajana.

Aika kuluu niin nopeasti, että pentuaika humahtaa ohi. Pieni pentu muuttuu ensin pitkäkoipiseksi. Ja kuin huomaamatta se onkin jo kaksivuotias. Mutta aikaa on edelleen jäljellä. Ei ole mitään syytä huoleen. Edessä on vielä paljon.

Elämä jatkuu. Nuoresta koirasta kasvaa aikuinen koira. Ja aikuisesta koirasta kasvaa lopulta vanha koira. Mieleen voi hiipiä kysymyksiä. Milloin on aika päästää irti? Milloin koittaa se hetki, kun oman rakkaan lemmikin aika on täynnä? Voiko luopumiseen valmistautua?

Haluaisin sanoa, että totta kai luopumiseen voi valmistautua, mutta se ei olisi totta. Tietysti tietyissä määrin vanhan koiran kohdalla osaa odottaa, että joskus aika on täynnä, mutta se sattuu silti. Ei se hetki kai koskaan ole helppo. 

Kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se vaikuttaa. Kaikki koirat eivät saa elää vanhaksi. Meidän koiristamme Piri kuoli ennen kuin se oli ehtinyt täyttää edes kolmea vuotta. Sillä olisi vielä ollut koko elämä edessä, mutta sen elämä päättyi aamulenkillä, kun se jäi auton alle. 

Piri olisi tänä vuonna täyttänyt 12 vuotta, mutta emme koskaan saaneet nähdä sen vanhenevan. Emme koskaan saaneet edes nähdä, millainen se olisi ollut aikuisena koirana. Se lähti niin yllättäen. Ei kukaan olisi osannut odottaa sitä.

Mutta jos Piri eläisi, ei meillä olisi Mirua. Mirun äiti on Pirin sisko. Ei Miru tietenkään Piriä korvaa, mutta se saa uskomaan, että ehkä niillä kaikkein huonoimmillakin asioilla on tarkoituksensa. Nyt olisi mahdotonta kuvitella, millaiset nämä yhdeksän vuotta olisivat olleet ilman Mirua.

Ensimmäinen koiramme Susku kuoli syksyllä 2006, kun olin yksitoistavuotias. Se oli minulle kova paikka. Vaikka Susku olikin jo vanha, melkein 16-vuotias, en ollut osannut valmistautua siihen, että olisi sen aika lähteä. Kai ensimmäisen lemmikin menettäminen on aina erityisen paha paikka. 

Laumamme jättäneistä koirista Vilkku oli Suskun lisäksi ainoa, joka saavutti vanhuuden. Viime kesänä huomasimme, miten Vilkku tuntui vanhentuneen. Silitin sitä ja sanoin sille hyvästit siltä varalta, että en enää näkisi sitä. Syksyllä Vilkun aika tuli täyteen.

Tuntui oudolta mennä käymään kotona ensimmäistä kertaa Vilkun kuoleman jälkeen. Niin suuri koirapersoona oli poissa. Jäljelle jäi vain aukko, jota kukaan muu ei koskaan voi paikata. Ei kukaan ole niin kuin Vilkku oli. 

Netta ja Miru täyttävät tänä vuonna yhdeksän vuotta. Mirusta iän näkee selkeästi, Netasta tuskin ollenkaan. Tuntuu pahalta ajatella, että jonain päivänä niitäkään ei enää ole. Enkä edes halua tietää, milloin on aika. Toivottavasti ei vielä moneen vuoteen.

Joten ei, ainakaan minä en loppujen lopuksi osaa valmistautua luopumiseen. Ja aina jossain vaiheessa suru tulee kylään. Se täytyy vain yrittää hyväksyä. Ja samoin pitää yrittää hyväksyä se, että kun ottaa lemmikin, koittaa luopumisenkin aika vielä joskus.

Vilkku

Näin kolme kuukautta myöhemminkin on vaikea sisäistää, ettei Vilkku ole enää täällä. Että sen iloinen ilme on olemassa enää vain muistoissani. Että nyt jäljellä on vain hauta ja nimellä ja päivämäärillä varustettu kivi neljänsadan kilometrin päässä.

En sure päivittäin, mutta välillä ikävä tahtoo nousta pintaan. Se muistuttaa siitä, että yksi isoimmista tuntemistani koirapersoonista ei ole enää ilahduttamassa muita olemassaolollaan. Ehkä käsittelen asioita eri perspektiivistä, kun en kolmeen vuoteen ole nähnyt Vilkkua päivittäin, mutta ei rakkaan lemmikin kuolema silti koskaan helppoa ole.

Vilkun kuoleman jälkeen mietin, miksen ole löytänyt Vilkulle kappaletta. Suskun kappale (Tiktakin Siivet) löytyi heti Suskun kuolemaa seuraavana päivänä. Pirin kappale (Laura Närhen Jokainen yö) löytyi muistaakseni yli puoli vuotta myöhemmin. Mutta nyt löytyi Vilkun oma kappale, joka on Haloo Helsingin! Joulun kanssas jaan.

"Tällaisena mä haluan muistaa sut"
Olavi Uusivirta - Kultaa hiuksissa

Haloo Helsinki! - Joulun kanssas jaan

Hulinaa, kadut täynnä valoja vaan

Valoja väreissä taivaan ja maan

Joku piiloutuu lahjavuorten taa

Joku kadulle pulloja soittelemaan

Juoskoon tää kansa sen kiireensä kii

Jota varten tänne muka synnyttiin

Mulla ei oo kiire minnekään

Aion sulle kynttilän nyt sytyttää

Valkoinen maa, lunta sataa

Tässä mä seison takki auki taas

Tämä vuosi jotain suosi enemmän

Valkoinen maa, antaa sataa

Tahtoisin päästä sua halaamaan

Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Joka päivä yritän sen ymmärtää

Kuinka tää kaikki joskus häviää

Ja se rikkaus joka kuuluu elämään

Sitä silmillä pysty mä en näkemään

Särkyköön suruni hetkeksi pois

Eikä viha mun sisällä vaikerois

Tahdon vain hetkisen hengähtää

Aion sulle kynttilän nyt sytyttää

Valkoinen maa, lunta sataa

Tässä mä seison takki auki taas

Tämä vuosi jotain suosi enemmän

Valkoinen maa, antaa sataa

Tahtoisin päästä sua halaamaan

Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Luona nimettyjen kivien maan

Vielä hetken kanssas olla saan

Kerran tänne tullaan

Kerran täältä lähdetään

Valkoinen maa, lunta sataa

Tässä mä seison takki auki taas

Tämä vuosi jotain suosi enemmän

Valkoinen maa, antaa sataa

Tahtoisin päästä sua halaamaan

Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Valkoinen maa, lunta sataa

Tässä mä seison takki auki taas

Tämä vuosi jotain suosi enemmän

Valkoinen maa, antaa sataa

Tahtoisin päästä sua halaamaan

Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Luona nimettyjen kivien maan

Netan toinen Helsinki-loma

Netta oli Helsingissä lomailemassa jo syyskuussa, mutta en ole aiemmin saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä. Tällä kertaa junamatka meni suunnilleen aikataulun mukaisesti. Onneksi ei toistunut se huhtikuinen, kun juna oli kaksi ja puoli tuntia myöhässä.

Löysimme myös aivan uuden metsäpaikan aivan tästä läheltä. Olen asunut täällä reilun vuoden, mutta en silti ollut löytänyt metsäpaikkaa aiemmin. No, oppia ikä kaikki. Nettakin riemastui valtavan paljon päästessään metsään.

Vilkku, maailman iloisin koira

Vilkku oli luultavasti maailman iloisin koira. Se oli aina valmis heiluttamaan häntää. Se yritti heiluttaa häntäänsä jopa silloin, kun se oli liian kylmässä vedessä uimisen vuoksi saanut vesihännän. Silloin se oli selvästi hämillään siitä, että hännän heiluttaminen sattui, vaikka se olisi vain halunnut näyttää ilonsa.

Kun joku saapui kotiin, Vilkku oli aina tervehtimässä. Se ei jäänyt makoilemaan kauemmas niin kuin Mirulla on joskus tapana tehdä. Joku olisi ehkä voinut säikähtää Vilkun haukkumista, mutta todellisuudessa kovan haukkuäänen takana oli koira, joka häntä heiluen tuli kerjäämään rapsutuksia. 

Vilkku rakasti rapsutuksia ja silityksiä. Jos joku lopetti rapsuttamisen, se saattoi alkaa töniä kättä kuonollaan tai läpsäistä ihmistä tassullaan. Erityisesti vieraat olivat Vilkun suosiossa, koska he tuntuivat Vilkusta varmasti suurelta rapsutusten ja silitysten lähteeltä. 

Vilkku rakasti myös uimista. Nuorena se lähti kerran uimaan sorsapoikueen perään, mutta kääntyi lopulta onneksi takaisin. Kerran Vilkku taas hyppäsi laiturilta umpisukkeluksiin. Sen jälkeen se olikin hieman maltillisempi. 

Jos Vilkku ei uinut, se halusi ainakin kahlata. Kesällä se ei enää halunnut mennä kovin syvälle uimaan, vaikka se vietiin uimaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Se oli yksi vanhuuden merkeistä. Nuoruuden into oli karissut mennessään. 

Säästä riippumatta Vilkku nautti lenkkeilystä. Sade tai pakkaset eivät haitanneet sitä. Kuralätäköiden läpi oli hyvä kävellä, vaikka tassut kastuivatkin. Lumipenkoissa oli hyvä rämpiä, vaikka vieressä olisi ollut tie. Mutta Vilkkua ei haitannut koskaan raivata omia polkujaan.

Kylpyjä Vilkku inhosi syvästi. Mikä voikaan olla sen inhottavampaa kuin joutua pestyksi mukavissa hajuissa kierimisen jälkeen! Ja monet Vilkun karkureissut päättyivät suihkureissuun, kun se saatiin kiinni. "Tympeä loppu kivalle reissulle", olisi Vilkku luultavasti tuumannut.

Nuorempana Vilkku poti eroahdistusta ja sisusti taloa uudelleen. Keittiön pöytään jäi jälkiä kynsistä, tuoleihin taas hampaista. Vilkulla oli myös tapana hypätä keittiön pöydälle, kun koirat olivat keskenään kotona ja auto kääntyi pihatielle. Vanhemmiten tämäkin tapa jäi pois.

Vilkku ehti nähdä kaikki meillä tähänastisen elämäni aikana olleet koirat. Se tuli taloon, kun Susku vielä eli. Se ehti myös todistaa Pirin lyhyen elämän. Sitten se näki Mirun ja Netan. Myöhemmin laumaan liittyi vielä Muru. Pirin, Mirun ja Netan kohdalla Vilkku kesti pentujen käytöksen aivan kuin sitä ei olisi haitannut ollenkaan, että pennut roikkuivat siinä kiinni ja hakeutuivat sen läheisyyteen.

Näin Vilkun viimeisen kerran heinäkuussa. Se tuntui vanhentuneen niin kovin paljon. Halusin silloin kuvata videon niistä tempuista, jotka Vilkku osaisi. Ihan vain siltä varalta, jos en enää koskaan saisi tilaisuutta kuvata sitä videota. Vilkku osasi temput "istu", "maahan", "oottaa", "väsyttääkö" (tässä se meni kyljelleen makaamaan) ja "kieri". 

Hyvästelin Vilkun kesällä. Ja niin siinä kävi, että se oli viimeinen kerta, kun näin Vilkun. Ehkä kantaisin ikuisesti huonoa omaatuntoa siitä, jos en olisikaan hyvästellyt sitä kesällä. Kuka tietää. Tuntui vain niin oudolta nähdä Vilkun vanhentuneen. Sehän oli aina ollut ikinuori. Mutta yhtäkkiä se nukkui sikeämmin, eikä kuullut aivan kaikkea. Yhtäkkiä se olikin vanha.

Kun viime viikonloppuna kävin kotikotona, oli talo hiljainen. Miru, Netta ja Muru eivät tee samanlaisia ääniä kuin Vilkku. Kukaan niistä ei hauku samalla tavalla kuin Vilkku. Kukaan niistä ei astele samalla tavalla kuin Vilkku. Eikä kukaan niistä heiluta häntää samalla tavalla kuin Vilkku. Vilkku, maailman iloisin koira, on poissa.

Vilkku ja kumppanit

Etsin taannoin kuvia Vilkusta ja löysinkin melkoisen määrän kuvia Vilkusta ja lauman muista jäsenistä. Vilkkuhan oli koiristamme ainoa, joka on nähnyt niin Suskun, Pirin, Mirun, Netan kuin Murunkin. Muru ei kuitenkaan esiinny näissä kuvissa.

Vilkku ja Susku. Susku oli 14-vuotias, kun Vilkku tuli taloon. Se viipyikin pari viikkoa toisella puolella taloa Vilkkua vältellen. Vilkas hännässä roikkuva pentu ei sitä miellyttänyt, mutta toisaalta se myös virkistyi Vilkun ansiosta. Susku jouduttiin lopettamaan Vilkun ollessa noin puolitoistavuotias, jolloin Vilkku jäi hetkeksi ainoaksi koiraksi.

Pirin tullessa taloon Vilkku oli kaksivuotias. Vilkku otti pennun hyvin vastaan ja antoi sen nukkua vieressään. Piristä Vilkku sai myös leikkikaverin. Vilkku jäi kuitenkin hieman vajaan viiden vuoden iässä taas yksin, kun Piri jäi auton alle.

Miru haettiin kotiin äitienpäiväviikonloppuna Vilkun ollessa viisivuotias. Jälleen kerran Vilkku otti pennun hyvin vastaan. Myöhemmin Vilkulla ja Mirulla oli välillä kärhämää, koska Mirukin olisi halunnut olla lauman huipulla.

Nettakin liittyi laumaan Vilkun ollessa viisivuotias. Alun perin meitä mietitytti, miten Netta sopeutuisi itseään isompien koirien joukkoon, mutta siinä ei ollutkaan mitään ongelmaa. Netalla oli myös joitain erityisoikeuksia Vilkun suhteen. Se sai esimerkiksi syödä ruokaa samalta lautaselta Vilkun kanssa, jos Vilkku ei häätänyt sitä pois.

Yksi on laumasta poissa

Lepää rauhassa, Vilkku 11.3.2005-6.9.2018.  

On niin vaikea kirjoittaa tätä tekstiä. On niin vaikea sisäistää tätä kaikkea. Tuntuu oudolta, että yli puolet elämässäni mukana ollut koira ei ole enää täällä. Kun ensi viikolla menen käymään kotikotona, on vastassa neljän koiran sijaan kolme. Lauman kumeaäänisin haukkuja ei enää paukuta häntäänsä lattiaa vasten. Onko koti enää koti ilman Vilkkua?

Vilkku oli se, joka tuunasi huonekalut uuteen uskoon ja aloitti muun muassa monen sohvan pureskelun. Se, joka ehti nähdä kaikki minun elinaikanani meillä olleet koirat. Se, joka aina otti häntä heiluen perheenjäsenet vastaan. Ja kun sen persoonaa ei enää ole, jää jäljelle suuri aukko, jota kukaan ei voi paikata. 

Vilkku oli niin vilkas, että alkuun oli vaikea uskoa sen vanhentuvan koskaan. Se viihtyi nuorempana karkuteillä tuntikausia ja vielä vanhempanakin se puhkui lenkeillä tarmoa rämpiessään läpi lumikasojen ja kuralätäköiden. Se oli niin energinen ja innokas.

Vilkku oli taistelija, mutta lopulta sekin joutui kohtaamaan viimeisen taistelunsa. Sen taistelun, jota kukaan ei ole koskaan voittanut. Käydessäni heinäkuussa kotikotona huomasin Vilkun vanhentuneen huomattavan paljon. Otin siitä kuvia ja halusin ottaa sen kanssa temppuvideon siltä varalta, että se jäisi viimeiseksi kerrakseni olla Vilkun kanssa. 

Vilkku oli myös seikkailija. Sen seikkailutaustan vuoksi se pääsi heinäkuisella käynnilläni myös uimaan. Se ui ensimmäistä kertaa vuosiin, mutta enää se ei halunnut mennä kovin syvälle. Nuoruuden tarmo ja ylitsepursuava itseluottamus olivat haihtuneet. Ja se uintikerta jäi Vilkun viimeiseksi uintikerraksi.

Vielä pari päivää sitten Vilkku oli eläinlääkärissä, koska sen takajalat eivät olleet kantaneet. Siellä se oli kuitenkin alkanut taas kävellä ja saanut kipulääkekuurin. Se oli loppujen lopuksi vain lopun alkua. Tänään oli Vilkun aika päästä pois kivuista ja jättää tämä maailma. 

Vilkku ei tule enää koskaan ulko-ovelle vastaan, kun tulen käymään. Se ei enää kerjää rapsutuksia. Se ei enää makaa sohvalla sen näköisenä, ettei sitä halua siitä alkaa häätämään. Sen kupista ei syö enää kukaan. Sen haukkuääntä ei kuule enää kukaan. 

Tuntui väärältä siirtää Vilkun tiedot blogissa ja koirien kotisivuilla edesmenneiden koirien tietojen kohdalle. Mutta siellä ne ovat, niin kuin Suskun ja Pirinkin tiedot ovat. Vaikken varmasti aivan heti kirjoitakaan tekstiä, joka kertoo siitä, millaista Vilkun elämä oli.

Olen iloinen siitä, että hyvästelin Vilkun silloin heinäkuussa siltä varalta, etten enää tapaisi sitä. Tiesin, että aika saattaisi olla jo vähissä. Mutta nyt vastassa on vain karu totuus siitä, ettei Vilkkua enää ole. Niin väärältä ja oudolta kuin se tuntuukin.

Netta maalis-huhtikuussa

Tajusin unohtaneeni kokonaan ottaneeni Netasta kuvia maalis- ja huhtikuussa, joten tässä on kolme kuvaa tuolta ajalta.

Lauman (kesä)kuulumisia

Olen nyt junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Olin pikavisiitillä kotikotona. Edellisen kerran kävin siellä kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta silloin lauman kuulumisten kirjoittaminen jäi väliin. Onko jotain tapahtunut? Miten lauma voi?

Miru on kuulemma harmaantunut hieman. Se tosin alkoi harmaantua jo ennen kahdeksan vuoden ikää, muistaakseni jo kuuden vuoden iässä. Muuten siinä ei ole näkyvissä vanhuuden merkkejä, vaan se käyttäytyy samalla tavalla kuin aina ennenkin.

Lauman uusin tulokas, villakoira Muru, on täynnä nelivuotisen koiran intoa. Innokas on nimittäin sana, jolla sitä voisi kuvailla. Hauska fakta on muuten se, että Muru pitää salaatista ja kurkusta. Muut koirat eivät niitä syö, jos kukaan toinen koira ei ole paikalla, mutta Murun mielestä ne ovat hyviä.

Mirun tapaan myös Netta käyttäytyy samalla tavalla kuin ennenkin. Vaikka se täytti huhtikuussa kahdeksan vuotta, ei ikää vieläkään näe sen ulkomuodosta. Se on oma pirteä ja nuorekas itsensä. Tuntuu niin oudolta ajatella, että Nettakin pääsisi nyt veteraanikehiin. Vastahan se oli pelkkä palleroinen pentu.

Vilkku on vanhempieni mukaan vanhentunut tänä kesänä nopeasti. Sen kuulo on selvästi heikentynyt, eikä se yksinkertaisesti enää kuule kaikkea. Se tuntuu myös hieman laihtuneen, eikä se enää ole yhtä lihaksikas kuin nuorempana. 

Eilen Vilkku pääsi käymään ihan uimassakin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Nyt vesi oli sen verran lämmintä, ettei tarvinnut huolehtia vesihännän riskistä. Vilkku ei kuitenkaan innostunut menemään kovin syvälle, vaan polskutteli vain hieman puupalojen perässä. Vähän kauempana olevasta sorsastakaan se ei kiinnostunut.

Koko lauma kävi muistaakseni keväällä tai kesällä rokotuksissa. Nytpä olisi taas rokotuksia myöten tiet mätsärikehiin auki. Eri asia milloin niihin oikeasti päästään. Nykyisin en kovin usein ehdi Pohjois-Karjalassa piipahtamaan. Tämä kesä on mennyt pitkälti töiden merkeissä.

Netta Helsingissä

Sunnuntaina palatessani kotimaisemista Helsinkiin otin Netan mukaani. Netan on nyt tarkoitus lomailla hetki täällä eteläisemmässä Suomessa. Junamatka meni hyvin, mitä nyt juna oli kaksi ja puoli tuntia myöhässä (asiasta lisää omassa blogissani).

Netalla on ollut ihmettelemistä muun muassa hajujen osalta. Ulkoillessa pitäisi koko ajan olla haistelemassa jotain, mikä tarkoittaa, ettei eteneminen ole kovinkaan nopeaa. Rappuset puolestaan ovat Netan mielestä vähän jännittävät, mutta kyllä se kuitenkin enimmäkseen uskaltaa kävellä ne.

Tiistaina käväistiin vanhoilla kotikulmilla Vantaan Koivukylässä. Siellähän minä ennen Helsinkiin muuttamista asuin ja Nettakin asui siellä pari kuukautta, minkä lisäksi se oli siellä kerran käymässä kotikotiin muuttamisen jälkeen. Vanhat kotikulmat tosin taitavat olla omistajalle nostalgisemmat kuin koiralle.

Netalla on kuulemma ollut virtsankarkailua ja yksi pieni vahinko on sattunut täälläkin. Muistelen lukeneeni virtsankarkailun olevan yleistä leikatuille nartuille. Oli sillä sitä kai joskus nuorempanakin ihan vain pari kertaa, mutta nyt sitä on ilmeisesti ollut vähän enemmän.

Tuntuu vaikealta uskoa, että Netta täyttää tässä kuussa kahdeksan vuotta. Kahdeksan! Pienestä Nepukaisesta tulee virallisesti veteraani-ikäinen. Sitten laumassa onkin kolme veteraani-ikäistä. Vaan eipä Netan ulkonäöstä uskoisi, että pian kolkutellaan mätsäreissä vetskukehien ovia.