Tosin nyt on vasta maaliskuu ja sekin on melkein ohi. Ei sillä, että tarkoitukseni olisi löpistä kuukausien vaihtumisesta (tai Jonne Aaronin versiosta kappaleesta Jippikayjei). Mielessäni on vain välillä pyörinyt eräs piirre, joka voi ilmetä ja varmasti ilmeneekin monissa harrastuksissa, kuten myös koiraharrastuksessa. Se piirre on harrastuksen totisuus tai vakavuus, kuinka sen nyt ottaa tai kuinka sen nyt määrittelee.
Koiraharrastuksen totisuudesta. Väistämättähän siihen törmää jokaisessa harrastuksessa. Se ilmenee miten ilmenee, eiköhän jokainen tunnista sen itsekin. Mutta missä vaiheessa harrastus muuttuu totiseksi? Siihen minä en osaa vastata. Kasvaako ruokahalu syödessä, onko jokainen tavallaan pohjimmiltaan perfektionisti vai onko syy jossain muussa?
Välillä jotenkin tuntuu, että pärjääminen on muodostumassa aina vain tärkemmäksi. Miksi on pakko pärjätä? Onhan se tietysti hienoa ja kivaa, mutta ei sen tulisi olla tärkeintä. Varsinkin mätsärit voivat olla melkoista arpapeliä (minulla ei ole kokemusta muista kilpailuista kuin näyttelyistä ja mätsäreistä), ei koskaan voi tietää miten menee, eikä kyllä oikeastaan näyttelyistäkään.
Ymmärrän kyllä, jos harmittaa mennä vaikkapa mätsäriin jonnekin kauas, maksaa ilmoittautumishinta (joka voi olla vaikkapa tavanomaista korkeampi) ja sitten jos ei yhtään pärjää tai jos menee kauas näyttelyihin, mutta toisaalta... Pettymyksiä tulee varmasti itse kullekin vastaan joskus, ei siltä voi välttyä.
Eri asia onkin, miten pettymykseen suhtautuu. Myönnän kyllä, että minuakin joskus mätsärissä on saattanut vähän harmittaa, jos Netta on esiintynyt hyvin eikä sijoitusta ole tullut. Varmaan isompi pettymys jää kaivelemaan mieltä pidemmäksi aikaa, jos odotukset ovat olleet korkealla. Ainakin uskon niin. En kuitenkaan jää noissa mätsärijutuissa murehtimaan asiaa pidempään (vaikka noin yleensä ajattelen aina liikaa kaikkea). Ei sitä tarvitsekaan. En usko, että on hyväksi miettiä sitä asiaa koko ajan. Tietysti aina voi miettiä, mitä voisi tehdä toisin, mutta kaikki voi olla kiinni niin pienestä hetkestä.
Toivon ainakin, ettei kovin moni syytä koiraansa tai pura pettymystään koiraansa, jos se ei pärjännytkään. Toivon myös, ettei kovin moni mollaa kilpakumppaneitaan tai vaikka tuomareita, oli kyse mistä lajista tahansa. Aina ei vain voi voittaa.
Omalta osaltani voin sanoa, ettei harrastus ole päässyt totiseksi ja vakavaksi. Se on varmaan Netan ansiota. Netta on koira, joka ei pärjää näyttelyissä tai sijoitu useassa mätsärissä saman vuoden aikana. Nettaa ennen oli Piri, joka kävi neljässä mätsärissä ja sai aina sinisen nauhan, sijoittui kerran luultavasti vain tuurin takia ja sai näyttelystä T:n.
Odotukset eivät pääse nousemaan liian korkealla ainakaan Netan kanssa. Uskon, että se on hyvä juttu ensimmäisen koiran kanssa. Meille H tai T ei ole maailmanloppu. Tavallaan ymmärrän kuitenkin myös sen, jos harmittaa, jos koira saa oikeasti tasoaan alemman arvosanan näyttelystä. Monia asioita voi vain olla vaikea ymmärtää, jos oma koira ei ole pärjännyt.
Olen myös luvannut itselleni, että jättäydyn Netan kanssa tauolle vaikkapa mätsäreistä, jos ne alkavat maistua puulta. Siksi viime vuonna skipattiin yksi mätsäri ja samoin tämän vuoden alussa yksi, yhteen eksyttiin vahingossa ja muissa ei ollakaan käyty. Viime vuonna mätsäreissä käyminen tuntui melkein siltä, että välillä mentiin vain kun oli mahdollista, vaikkei aina olisi tarvinnutkaan mennä. Ei se ollut Agility varmaan tulee meillä jyräämään mätsärit tänä vuonna.
Ainakin omalla kohdallani on myös varmasti aika katsoa peiliin, jos koiraharrastus muuttuu liian vakavaksi joltain osin. Haluan käydä mätsäreissä ja muissa jutuissa huvikseni, en siksi että se on velvoite tai että pitäisi pärjätä. Haluan säilyttää tämän linjan joskus tulevaisuudessa seuraavankin koirani kanssa. Nyt toistaiseksi tehdään Netan kanssa kaikkea kivaa, mihin aika riittää. Kieli poskella.
