Miru kommentoi säätiloja

-30 °C

Liian kylmä, todellakin liian kylmä. Varpaat jäätyy. Ei voi liikkua metriäkään.

-20 °C
Liian kylmä. En tykkää yhtään. Minä jäädyn.

-10 °C
Kylmä. Varpaat jäätyy.

-5 °C
Hrr. Varpaat alkaa jäätyä.

0 °C
Liian viileää. Ei kelpaa.

5 °C
No juu. Melkein hyvä.

10 °C
Ihan hyvä. Kai. Lämpimämmäksi ei saa mennä.

15 °C
Lämmintä, lämmintä... Hohhoijaa.

20 °C
Lämpöä piisaa. Kohtahan täällä paahtuu.

30 °C

Tännehän paahtuu jo! Liian kuuma. Ei kelpaa.

Auringonpaiste

Riippuu lämpötilasta. Pakkasella ei hyvä, helteellä ei hyvä, sopivassa lämpötilassa kelpaa.

Vesisade

Ei kelpaa missään tilanteessa. Hyi, hyi ja hyi.

Lumisade
No ei ole kyllä oikein hyvä tämäkään.

Tuuli
No kai se menettelee. Riippuu mistä roikkuu.

Pilvipouta
Erittäin jees. Riippuu tosin lämpötilasta.

Tänään ajatukset siihen vein, tänään tiedän että oikein silloin tein

Netta Vantaalla

Netta kotikotona

Yli neljäsataa kilometria välimatkaa. Melkein seitsemän kuukautta koiratonta elämää. En ole katunut sitä päätöstä. Netta on siellä, minne se kuuluukin. Kotonaan.

Ei kaikki aina mee niinku kelaa

Jatkuvasti päässä pyörivät koirajutut, ainaiset koiratapahtumat ja tietysti se koirablogi. Sellainen olin joskus. Koiraharrastuksessa oli omat ylä- ja alamäkensä, mutta siinä oli aina oma viehätyksensä. Blogin päivitystahti oli aktiivinen ja joskus kauan sitten blogi oli melkein jopa pakkomielle. Koiraharrastus muodosti ison osan elämästäni, vaikka se aiheutti välillä hyvin erilaisia tunteita.

Kaikki kuitenkin muuttui. Viime syksynä muutin opintojeni perässä Joensuun seudulta pääkaupunkiseudulle. Syyskuun puolivälissä hain Netan tänne. Halusin uskoa, että se sopeutuisi tänne. Mutta se ei sopeutunut. Se lähti vanhempieni luokse joululomalle ja päätin, että sen kannalta olisi parempi jäädä sinne pysyvästi.

Täällä Vantaalla en koskaan ehtinyt rakentaa mitään koiraharrastuselämää. Se jäi Joensuuhun, missä käydessäni olen nyt kaksi kertaa käynyt collieporukan treeneissä. Joensuun seudulla siihen harrastuselämään pääsi tavallaan juurtumaan, kun koirakuvioissa tuli pyörittyä aika paljon.

© äiti

Nyt ei ole harrastussuunnitelmia. Miten voisi ollakaan? Ainoa tavoite on saada Mirulle joskus rally-tokosta viimeinen koulutustunnukseen vaadittava tulos, mutta muuten en ole ajatellut mitään. Siinä missä joskus ajattelin koiratapahtumia paljonkin, en ole pitkään aikaan oikeastaan suonut niille ajatustakaan.

Samaten minulla oli haave toisesta omasta koirasta, jonka olisi ollut tarkoitus tulla opiskeluaikana. Nyt minulla ei ole ollut minkäänlaista pentukuumetta. Pennut ovat söpöjä ja aikuiset koirat kivoja, joo, mutta silti... Ei. Toisen oman koiran aika voi olla joskus, mutta se on sitten kaukana tulevaisuudessa. Hyvin kaukana.

Voin rehellisesti sanoa, ettei koiran ottaminen sopisi elämäntilanteeseeni tällä hetkellä mitenkään. Ehkä näkemykseni olisi erilainen, jos Netta olisi sopeutunut ja olisin vielä koirallinen. Kuka tietää. Nyt fakta on vain se, että muutakin tekemistä riittää.

© äiti

Kaikki ei vain aina mene niin kuin suunnitteli tai ajatteli. En koskaan ajatellut olevani joskus koiraton. Kaksikymmentä vuotta elämässäni perheessämme oli aina ollut ainakin yksi koira. Sitten yhtäkkiä minun piti sopeutua koirattomaan elämään. Ja minä sopeuduin.

Nyt koiranomistajuus ei määritä minua. En enää leimaa itseäni koiraharrastajaksi. Tavallaan se on hassua. Itsehän minä itseni leimasin koiraharrastajaksi. Kun nyt määrittelen itseni, ei koiranomistajuus ole ensimmäisenä mielessäni. Ennemmin sanoisin, että olen 21-vuotias saksan kääntämisen opiskelija. Humanisti. Siinäpä uusia lokeroita.

Mikään ei ole kiveen hakattua. Kaikki on nyt niin kuin on. Koirattomanakin olen tyytyväinen elämääni. Koirattomuus oli ehkä aluksi outo ajatus, mutta se on tuonut elämääni uusia mahdollisuuksia. Kuka tietää, ehkä jokin olisi toisin, jos olisin edelleen koirallinen. Mutta jossittelu on turhaa.

Jos koiramme kävisivät kouluja...

Tämä on jatkoa postauksille Jos Netta, Miru ja Vilkku olisivat ihmisiä... sekä Koiramme bilepersoonina. Mitenkäs olisi, jos koiramme olisivat ihmisiä? Mitä kouluja ne kävisivät ja millaisia oppilaita ne olisivat?

Vilkku

Peruskoulun Vilkku rämpisi läpi sähläten samalla kaikkea muuta. Alakoulussa se ei oikein malttaisi istua paikallaan saati sitten keskittyä kunnolla aiheeseen, jota ollaan käsittelemässä. Yläkoulussa se taas ei malttaisi keskittyä. Se olisi myös oppilas, joka unohtaa jatkuvasti jotain kotiin.

Kokeet Vilkku muistaisi vasta niitä edeltävinä iltoina. Kokeisiin lukeminen tosin olisi sille muutenkin tuntematon käsite, eivätkä sanakokeet tai kappaleiden lukeminen kiinnostaisi sitä yhtään. Läksyt se tekisi aina muistaessaan. Tunneilla se kyllä tekisi osan tehtävistä, kunnes sen mielenkiinto herpaantuisi jonnekin muualle. Se olisikin huolimattomuutensa takia usein jälki-istunnossa ja puhutteluissa, vaikka laiska se ei olisi.

Peruskoulun jälkeen Vilkku ei jaksaisi lähteä kolmeksi vuodeksi lukioon ja sen jälkeen jatkamaan opiskelua jonnekin muualle, vaan se valitsisi ammattikoulun ja kouluttautuisi käytännönläheiseen ammattiin. Ammattikoulussa se myös muistaisi tehdä läksynsä ja hoitaa velvollisuutensa.

Miru

Peruskoulussa Miru olisi se, joka ei juuri koskaan laittaisi tikkua ristiin minkään asian suhteen. Se luikertelisi kaikista tehtävistä läpi mahdollisimman vähällä vaivalla, koska sen motivaatio olisi aina jossain muualla. Alakoulussa se ehkä jaksaisi vielä olla innokas, mutta yläkoulussa sen motivaatio olisi niinkin korkealla, että se löisi päänsä kattoon.

Kokeisiin Miru alkaisi lukea mahdollisimman myöhässä, mutta se onnistuisi silti saamaan hyviä numeroita. Sanakokeisiinkin se pänttäisi vain hetki ennen niiden alkua. Laiskuudestaan huolimatta Miru ei unohtelisi tavaroitaan tai juuri mitään muutakaan, joten jälki-istunnoissa sitä ei nähtäisi.

Peruskoulun jälkeen Miru menisi lukioon arvottuaan hetken lukion ja kaksoistutkinnon välillä löytämättä ammattikoulusta mieluisaa alaa. Lukiosta se suoriutuisi samalla tavoin kuin peruskoulusta. Lukion jälkeen se jatkaisi joko ammattikorkeakouluun tai yliopistoon opiskelemaan itselleen ammatin, joka takaisi sille työn, jossa sen ei tarvitsisi tehdä paljoa.

Netta

Peruskoulussa Netta olisi hieman ujo, mutta myös tarmokas. Se tekisi vaaditut tehtävät edes jotenkuten ja kokisi suuria tunnontuskia vastatessaan väärin. Sen motivaatio olisi yleensä keskivertotasolla. Välillä se tosin unohtelisi kirjojaan ja kirjoitusvälineitään kotiin.

Kokeisiin Netta pyrkisi lukemaan ajallaan, vaikka välillä senkin ote lipsuisi. Pikkujuttuihin se ei jaksaisi panostaa aivan niin paljoa. Se joutuisi muutaman kerran jälki-istuntoon unohtelujensa takia, mutta muuten se ei kohtaisi koulussa ongelmia.

Mirun tavoin Netta jatkaisi lukioon, jossa se panostaisi parhaansa mukaan hauskanpitoa unohtamatta. Siellä se pähkäilisi pitkään eri opiskelupaikkavaihoehtojen välillä. Lopulta Netta pitäisi välivuoden, jonka jälkeen se menisi ammattikorkeakouluun opiskelemaan.

Da Mursu rally-tokourallaan taas askeleen edellä

Maaliskuussa sain tosi hyvän idean ilmoittaa Miru Joan rallykisoihin. Netan päätin jättää ilmoittamatta, koska se olisi mennyt avoimeen luokkaan ja millä treenimäärällä me oltaisiin sekin mahdollistettu. Tosin Mirunkin kanssa treenit olivat sitä, että kisapäivän aamuna eli eilen palauteltiin mieleen asioita.

Odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kun nyt vaan tulisi hyväksytty rata. Rata ei onneksi ollut vaikea. Kertaakaan ei tarvinnut juosta tai mennä hidasta vauhtia. Oikein Mirulle sopiva rata kaikin puolin varsinkin tällaisen pitkän tauon jälkeen.

No, ratamme ei ollut katastrofi. Aluksi Miru oli vähän hankala saada sivulle, mutta rata sujui mukavasti. Miru ei yrittänyt kiertää minua niin kuin ekoissa kisoissa. Ensimmäisellä kyltillä (pujottelu edestakaisin) lähti yksi piste syynä taluttimen kiristyminen, kontrollin puute ja erittäin vino asento. Tällä kyltillä me törmättiinkin toisiimme. 

Kolmannella kyltillä (istu, kierrä koiran ympäri) lähti myös yksi piste. Syy sille oli erittäin vino asento ja epätarkasti suoritettu liike. Seuraavan kerran pisteitä viidennellä kyltillä (istu, yksi askel ja istu, kaksi askelta ja istu, kolme askelta ja istu). Siinä  oli jotain ongelmaa, joten päätin uusia kyltin ja pisteitä lähti siitä kolme. Lopulta pisteitä läht 10, koska askeleet menivät väärin.

Seitsemänneltä kyltiltä (askel oikealle) lähti yksi piste vinouden takia ja yhdeksänneltä kyltiltä (liikkeestä maahan) yksi piste hitaan temmon ja epätarkasti suoritetut tehtävän vuoksi. Muuten mitään erikoista ei tapahtunut. Olin tyytyväinen Mirun rataan, koska menihän se nyt vallan erinomaisesti treenin määrän ja Mirun yleisen treenitaustan (treenaamattomuustaustan) huomioon ottaen.

Radan jälkeen kuumottelin vähän sitä, aloitinko sen uusitun kyltin uusimisen oikeasta kohdasta. No, aloitin. Pisteitähän meille napsahti 79, mikä merkitsi hyväksyttyä tulosta. Tuomarin kommenteissa luki: "Hyvä rata. Mukavaa rauhallista ohjaamista." Hyvä Miru! Nyt puuttuu enää yksi tulos koulutustunnuksesta.

Emmekä elää voi omillamme

Koiraton on sangen postaamaton

Postaustahti hiljeni syksyllä, eikä se ole tiheämmäksi muuttunut. Kun Netta ei asu täällä, minulla ei ole mitään kerrottavaa, eikä minulla ole kuviakaan. Käydessäni Pohjois-Karjalassa tulee hyvällä tuurilla räpsittyä kuvia, joita voi hetken verran lisäillä blogiin. Sitten on... Pelkkä hiljaisuus. En kuitenkaan aio lopettaa tätä blogia näiden kaikkien vuosien jälkeen. Jatketaan vain vähän eri muodossa kuin ennen.

Torstaina Miru täytti kuusi vuotta ja Vilkku huimat yksitoista vuotta. Toivottavasti edessä on vielä monen monta vuotta. Vilkkua ei ikä tosin paina, eikä vanhuutta huomaa sen tahdista ollenkaan. Se ei ole varmaan koskaan kuullutkaan vanhan koiran arvokkuudesta. Sitä arvokkuutta on tässä talossa ollut vajaat kymmenen vuotta sitten kuolleella Suskulla. Piri taas ei koskaan siihen ikään päässyt. Mirun tosin voin hyvin kuvitella ah-niin-arvokkaaksi vanhukseksi, onhan se nytkin kovin omanarvontuntoinen.

Eilen kävimme Lotta-bedlingtoninterrierin kanssa lenkillä ja saimme jopa ihmeen hyvän yhteiskuvan koirista. Se on kuulkaas pienestä kiinni, että useamman koiran saa samaan kuvaan ja että kuva onnistuu. Tällä kertaa muistettiin, että namien pitäminen käsissä ei aiemminkaan edesauttanut tilannetta.

Olin pohtinut Netalle pääsiäiseksi agilitykisoja, mutta en minä nyt jaksa. Mölleissä olisi kiva käydä, mutta saisi olla aika hyvä tuuri, jos möllit olisivat juuri silloin kun olen käymässä Itä-Suomessa. Noo, eiköhän tilaisuuksia vielä tule.

Olen kaavaillut molempien soopeleiden ilmoittamista rally-tokokisaan huhtikuulle Liperiin. Netta oli treenatessa niin tarmokas, että kaipa sen kanssa voisi lähteä avointa luokkaa kokeilemaan. Mirulle taas haluaisin saada sen koularin. Pääsiäisenä pitää tosin kaivella jostain Mirun kisakirja ja rokotustodistus, koska ennen niiden löytymistä en viitsi Mirua minnekään ilmoittaa (koska olisi noloa, jos niitä ei löytyisi).

Toukokuussa taas olisi Lieksassa rallykisat. Voi hyvin olla, että ainakin Netta lähtee sinne. Ehkä Mirukin. Netta nyt on helpoin mukaan otettava, koska sen uskaltaa jättää autoon tai häkkiin odottamaan pelkäämättä että se hajottaa jotain tai murtautuu ulos. Mutta katsotaan nyt, onhan tässä vielä aikaa miettiä. Miru kun tarvitsisi jostain kolmannetkin kisat, jotta koulari olisi mahdollinen saavuttaa.

Sä oot mun ystävä, joka seisoo vierellä

Entäs nyt kun särkynyt kompassi pyörii ja allakka autioituu?

Tässä tuli hiljattain kuluneeksi kaksi kuukautta siitä kun päätin, että Netan on parempi jäädä asumaan vanhempieni luokse. Siellä se nyt on ja siellä se myös tulee olemaan. Ei siinä edelleenkään olisi mitään mietittävää tai ainakaan mitään, mikä miettimällä muuttuisi mihinkään suuntaan.

Minä olen koiraton. Kiikarissa ei ole koiraharrastusjuttuja. Voin tulla ja mennä miten haluan. Minulla on se tietty vapaus. Koiran omistaminen ei määritä minua. En ole enää opiskelija, jolla on koira. Olen vain opiskelija, joka ei enää määritä itseään koiran omistamisen kautta.

En tiedä miksi en ole varsinaisesti kaivannut Nettaa. Se ei ole kiinni siitä, etten välittäisi Netasta. Netta on siellä missä olemisesta se nauttii, eikä asian miettiminen muuta mitään. Ja silti minua jostain syystä itkettää kirjoittaa tätä postausta.

Koiralauma vanhempieni luona on kokonainen. Netta on siellä selvästi pirteämpi kuin täällä ollessaan. Täällä se oli jotenkin vaisumpi. Miru puolestaan oli kuulemma Netan täällä ollessa levoton. Enää sen ei tarvitse olla. Se tarvitsee Nettaa ja Netta tarvitsee sitä.

Tehtyäni päätöksen jättää Netta vanhempieni luokse mietin vähän, että mitä minä nyt teen. Minä olin jo tottunut siihen koiralliseen elämään. Totta kai sen jälkeen elämään jää jonkinlainen aukko. Se on väistämätöntä.

On oikeastaan aika mielenkiintoista tajuta, ettei minun elämässäni ole ollut sellaista ajanjaksoa, joka olisi edeltänyt koirallista aikaa. Kun synnyin, meillä oli Susku-koira. Siitä eteenpäin meillä on ollut aina vähintään yksi koira. Ei minulla ole mitään "aikana ennen koiria" -juttuja.

Oli miten oli, koiraton elämäni alkoi marraskuussa. Tiesin, että tarvitsen jotain mielekästä tekemistä. Kalenterini ei ollut pitkään aikaan täyttynyt koiramaisista menoista, mutta kyllähän koira aina tuo tietyllä tavalla tekemistä.

Loppuvuodesta menin lähinnä huvin vuoksi ainejärjestöni hallitusinfoon, joka sai minut kiinnostumaan hallituskuvioista. Minähän en koskaan ole ollut missään oppilaskunnan hallituksissa tai muissa, mutta nyt olen ainejärjestöni hallituksessa. Lisäksi minulla on pari hommaa Karjalaisessa Osakunnassa.

Rajoittamattoman kulkemisen takia minulla on ollut aikaa käydä opiskelijatapahtumissa. Olenkin käynyt niissä mielelläni. Miksi en kävisi? Hyvässä seurassa oleminen on mielestäni hyvä tapa käyttää vapaa-aikaansa.

En tiedä milloin tulen taas olemaan koirallinen. Tuskin vielä pitkään aikaan. En sen kummemmin ajattele koiran hankintaa. Tällä hetkellä ei olisi mitään järkeä ottaa koiraa. Nähtäväksi jää, tuleeko seuraava nelijalkainen astelemaan elämääni vasta hamassa tulevaisuudessa tapahtuvan valmistumisen jälkeen.

Olen miettinyt, olisiko siinä jotain "väärää", jos joskus hankkisin itselleni toisen koiran. Olisiko se jotenkin väärin Nettaa kohtaan? No ei tietenkään ole, mutta tietenkin se pisti miettimään, vaikkei se edes ole ajankohtainen aihe.

Kun elämä muuttuu niin, että siitä poistuu jotain, tulee kuitenkin tilaa jollekin uudelle. Koirattomuus ei tarkoita sitä, että tarvitsisi jäädä laakereilleen lepäämään. Täytyy vain muuttaa suuntaa. Joskus on niin kuin Irina laulaa. "Jotenkin on helpompi uskoo kohtaloon, et näin pitikin käydä."

En tahdo että erkanemme koskaan