Ne, jotka ovat täältä poissa

Ehkäpä on aika palata hetkeksi menneisyyteen. Aikaan ennen kuin Netta tai Miru olivat edes syntyneet. Aikaan, jolloin Piri vielä eli ja aikaan, jolloin Susku vielä eli. Lavalta poistuneiden aikaan. Tarkoitukseni ei ole kerrata Suskun tai Pirin tarinoita, mutta jos ne kiinnostavat, Suskun tarina löytyy täältä ja Pirin tarina täältä.

Aika on se, joka parantaa haavat

niin kauan kuin kyyneleet vuotaa saavat.

Ne kuivuvat myöhemmin itsestään

ja vaihtuvat hiljaiseen ikävään

kirjoittaja tuntematon

Susku oli elämässäni ensimmäinen koira, joka kuoli. Siitä oli vaikeaa päästä yli. Musiikki ja aika kuitenkin auttoivat. Enää en osaa surra Suskua. Sen lopettamisesta on nyt jo vähän yli kuusi vuotta aikaa. Susku eli kuitenkin pitkän elämän (9.12.1990-10.9.2006) ja oli sen verran onni matkassa, että saatiin eläinlääkäri kiinni, kun Susku halvaantui.

Suskun viimeisestä päivästä muistan, että kävin samana päivänä alpakkanäyttelyssä äitini kanssa. Illalla päivä sai surullisemman käänteen, kun Susku kulki huoneeseeni Vilkku perässään ja yhtäkkiä se vain makasi lattialla eikä päässyt ylös... Oli hyvästien aika ja ilmeisesti siinä, sänkyni vieressä, Susku eli viimeiset hetkensä.

Huutaisinko jos sä täällä sittenkin oot?

--

Minä haluan tietää miksi kauan sitten sä et palannutkaan

PMMP - Lautturi

(san. Paula Vesala)

Piri. 4.4.2007-12.2.2010. Kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta. Liian lyhyt elämä. Piri kuoli jäätyään auton alle. Piri eli lyhyen, mutta onnellisen elämän. Silti tuntuu niin väärältä, että toiset lähtevät niin nuorena.

Pirin kuolemasta pääsin jotenkin helpommin yli. Tai ehkä en vain osannut surra.. Jossain vaiheessa mietin, kielsinkö tavallaan itseäni suremasta kunnolla. Jokaiken koira on kuitenkin yksilö ja jokainen tapaus erilainen, eikä se silti tee yhdestä koirasta arvokkaampaa kuin toisesta.

Jotenkin on helpompi uskoo kohtaloon

Et näin pitikin käydä

Irina - Filmi

(san. Toni Wirtanen/Irina)

Ehkä kaikella vain on tarkoituksensa... Jos Piri eläisi, meillä ei olisi Mirua - joka on Pirin siskontyttö. Joskus on vain helpompi ehkä vain ajatella, että kaikella on syynsä - tosin joskus tuntuu, ettei syytä ole. On vain niin, että jos Piri eläisi, ei olisi Mirua. On kuitenkin enää hankala kuvitella Piriä tähän aikaan, kun se jätti tämän maailman reilut kaksi vuotta sitten. Jos Piri eläisi, se olisi kastroitu. Se olisi varmaan edelleen lauman pomo.

Mutta Piriä ei ole. Eikä Suskua. On Miru, Netta ja Vilkku. Mikään ei tuo Suskua tai Piriä takaisin. Joskus luin koirien kloonaamisesta ja se kuulosti jotenkin kammottavalta... Olisi kammottavaa, jos uusi koira olisi täysin samanlainen kuin edellinen. Joskus trikkinahkaurosten näkeminen tuo mieleen Pirin. Onneksi en ole törmännyt täysin Pirin näköiseen nahkaurokseen. Eikä tähän perheeseen taida koskaan tulla trikkinahkaurosta. Jotenkin vain tuntuu, että silloin sitä ajattelisi eri tavalla - että koira olisi Piri junior. Ja silti se olisi eri asia, sillä ei mikään nahka voi olla täysin samanlainen - iso, ahne, ynnä muuta sellaista. Ehkä syynä on vain juurikin Pirin niin äkillinen kuolema. Muistan sen aamun, kun äitini herätti minut ja kertoi Pirin kuolleen. En meinannut uskoa sitä todeksi.

Tähän loppuun on vielä hyvä lisätä erään ihanan, kauniin ja koskettavan kappaleen sanoitukset. Kappaleen, jonka haluan omistaa kaikille meidän koirille. Syitäkin tälle on... Kyllähän jokainen meistä tietää, että jokainen vanhenee aikanaan. Jokainen lemmikinomistaja tietää varmasti syvällä sisimmässään, että jonain päivänä sitä omaa lemmikkiä ei enää ole - ja että sen päivän joutuu vielä näkemään, vaikkei haluaisikaan. Mutta silti on muistettava, että vaikka lemmikin kanssa vietetyt vuoden vähenevät, edessä voi olla ja on  vielä vaikka kuinka monta vuotta.

Pirin tapaus tosin tavallaan opetti, ettei lemmikkienkään kohdalla voi tietää elinaikaa ennakkoon. Lähtökohtana toivon, että jokainen koira saisi elää pitkän ja onnellisen elämän, mutta koskaanhan sitä ei voi tietää. Ja kyllähän noita lemmikkejä kaipaa vielä niiden kuoleman jälkeenkin. Jotain jää aina muistoihin. Muistot säilyvät, kauneimmat (ja joskus kauheimmat) jäävät parhaiten mieleen. Kyllä jokainen oma koira varmasti jättää ihmiseen jonkun jäljen.

Irina - Jälki

(san. Irina)

tiedän sun lähtevän joskus täältä pois

mut en tahtois nähdä sitä päivää

vuodet vähenee

meistä kaikki vanhenee

omaa aikaa ei tiedä kukaan

millä tavalla voisin itsestäin mä jättää

jotain mitä minullekin annettiin

ikuinen jälki sinusta minuun jää

mut kaunein on se tunne

miten mulle lauloit

toivon että itsestänikin jää

yhtä kaunis muisto, samaa laulua laulan

rakkaimmalleni laulan

myönnän että pelkään

suuri tuntematon on

se jonne täältä lähdetään

voiko rukouskaan ketään auttaa

tuntematon vastaanottaa

meistä paatuneimmankin

rakkaus ei lopu siihen kun aika jättää

kauniimmin muistoissa elää

ikuinen jälki sinusta minuun jää

mut kaunein on se tunne

miten mulle lauloit

toivon että itsestänikin jää

yhtä kaunis muisto, samaa laulua laulan

rakkaimmalleni laulan