Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Eikä olla liian viisas. Eikä varsinkaan ajatella, ettei tässä ole mitään järkeä tai ettei tämän pitänyt mennä näin tai ettei pitänyt tehdä näin. Yksi Facebook-viesti kun voi johtaa siihen, että lopulta istuu aamulla autossa matkalla Kuopioon ja kuluttaa aikaa hallilla muutaman tunnin yhden hyppyradan takia.
"Vaikka mitä ihmeitä tapahtuisi, ei tänä vuonna ole meille sopivia kisoja. Kiitos mutta ei kiitos kaikuville halleille. Meitä varten ne eivät ole", kirjoitin syyskuussa Varkauden kisojen jälkeen. Joo, en enää koskaan taida sanoa ei koskaan näissä koira-asioissa...
Kisat olivat Hukka-Putki ry:n järjestämät ja ne pidettiin samassa paikassa kuin kahden vuoden takainen shelttierkkari. Reissussa oltiin samalla kokoonpanolla kuin Varkaudessa (Netta, Ludo ja Mandi). Ja tosiaan osallistuttiin vain hypärille.
Ja jännittikö? No joo. Jännitys alkoi tosin vasta kisapaikalla. Mutta sentään yritin kuunnella musiikkia MP3-soittimelta, ainoa ongelma oli vain sopivan kappaleen löytyminen... Ehkä jatkossa vastaavissa tilanteissa mietin asiaa ennakkoon. Tai sitten en.
Tuomarina oli Mika Moilanen ja rata oli itsessään aika kiva. Keinonurmipohja oli aika pehmeä, mutta siihen en radalla ehtinyt huomiota kiinnittää. Tiedä sitten vaikuttiko pohjan pehmeys siihen, että radan jälkeen reisissä tuntui se juokseminen. Ei niin vain ole käynyt missään aiemmin.
Video ei ala ihan radan alusta, mutta siinä nyt ei ollutkaan mitään ihmeellistä (EDIT/ Tämä siis siksi, että videon kuvaaja ei heti saanut kameraa ottamaan videota). Kepeillä hämmennyin itse melkoisesti ja minusta alkoi tuntua, etten jotenkin hahmottanut siltä puolelta ollenkaan sitä keppien menemistä. Hyllytin siis eikä jääty sitä hiomaan.
Ja hei, Netta juoksi! Se ei edes jäänyt haistelemaan vaikka niin pelkäsin. Ja haistelua olisi oikeasti voinut tulla, joten hyvin kävi tällä kertaa. Eikä tuolla hallissa kaikunut tai ollut meteliä, joskin häkkialue olikin eristetty rata-alueesta.
Ja ei, ei kaduta. Joskus (ja joskus vähän useammin) pitää tehdä jotain tällaista tyhmää. Kuten mennä kisaamaan tuosta keppijutusta huolimatta. Olen vain iloinen siitä, että lähdettiin tuonne. Vähät jostain kepeistä. Viisaus ei asu meissä ja luopumaan ei suostuta edes tyhmyydestämme, vai miten siinä Apulannan kappaleessa laulettiinkaan.
"Vaikka mitä ihmeitä tapahtuisi, ei tänä vuonna ole meille sopivia kisoja. Kiitos mutta ei kiitos kaikuville halleille. Meitä varten ne eivät ole", kirjoitin syyskuussa Varkauden kisojen jälkeen. Joo, en enää koskaan taida sanoa ei koskaan näissä koira-asioissa...
Kisat olivat Hukka-Putki ry:n järjestämät ja ne pidettiin samassa paikassa kuin kahden vuoden takainen shelttierkkari. Reissussa oltiin samalla kokoonpanolla kuin Varkaudessa (Netta, Ludo ja Mandi). Ja tosiaan osallistuttiin vain hypärille.
Ja jännittikö? No joo. Jännitys alkoi tosin vasta kisapaikalla. Mutta sentään yritin kuunnella musiikkia MP3-soittimelta, ainoa ongelma oli vain sopivan kappaleen löytyminen... Ehkä jatkossa vastaavissa tilanteissa mietin asiaa ennakkoon. Tai sitten en.
Tuomarina oli Mika Moilanen ja rata oli itsessään aika kiva. Keinonurmipohja oli aika pehmeä, mutta siihen en radalla ehtinyt huomiota kiinnittää. Tiedä sitten vaikuttiko pohjan pehmeys siihen, että radan jälkeen reisissä tuntui se juokseminen. Ei niin vain ole käynyt missään aiemmin.
Video ei ala ihan radan alusta, mutta siinä nyt ei ollutkaan mitään ihmeellistä (EDIT/ Tämä siis siksi, että videon kuvaaja ei heti saanut kameraa ottamaan videota). Kepeillä hämmennyin itse melkoisesti ja minusta alkoi tuntua, etten jotenkin hahmottanut siltä puolelta ollenkaan sitä keppien menemistä. Hyllytin siis eikä jääty sitä hiomaan.
Ja hei, Netta juoksi! Se ei edes jäänyt haistelemaan vaikka niin pelkäsin. Ja haistelua olisi oikeasti voinut tulla, joten hyvin kävi tällä kertaa. Eikä tuolla hallissa kaikunut tai ollut meteliä, joskin häkkialue olikin eristetty rata-alueesta.
Ja ei, ei kaduta. Joskus (ja joskus vähän useammin) pitää tehdä jotain tällaista tyhmää. Kuten mennä kisaamaan tuosta keppijutusta huolimatta. Olen vain iloinen siitä, että lähdettiin tuonne. Vähät jostain kepeistä. Viisaus ei asu meissä ja luopumaan ei suostuta edes tyhmyydestämme, vai miten siinä Apulannan kappaleessa laulettiinkaan.
