Mirun harrastusvuosi 2015

Ajattelin Mirun ansaitsevan oman harrastuspostauksensa. Onhan se tänä vuonna ehtinyt pyöriä enemmän harrastusten parissa kuin aiemmin. Kotikoirasta löytyikin uusia ulottuvuuksia. Mitäs me sitten ehdittiinkään tehdä?

Toko

Käytiin jonkin verran collietokossa. Käytiin tokomölleissä nakkiluokassa kokeilemassa, mutta mitään muuta ei tehty. Toisaalta toko nyt ei olekaan minulle ollut mitenkään kaikkein kiinnostavin laji.

© Josefina L.

Rally-toko

Rallya treenailtiin collietokossakin. Keväällä käytiin mölleissä ja elokuussa kisoissa, joista napattiin hyväksytty tulos. Onneksi älysin uusia yhden liikkeen, muuten ei olisi hyväksyttyä saatu. Möllit taas olivat Mirulle ensimmäinen kerta minkäänlaisissa epävirallisissa kisoissa sitten elokuun 2013 mätsärin.

Mätsärit

Miru pääsi viiteen mätsäriin. Kaksi sijoitusta punaisten kolmansiksi ja yksi sinisten kolmansiksi. Varsin yllättävää, jos minulta kysytään. Varsinkin se kerta, kun Miru Liperin Kennelkerhon mätsärissä sijoittui todella monen koiran joukosta. Punaisten kolmanneksi. Miru, joka ei ole näyttelyjuttuja pahemmin harjoitellut. Huhhuh.

Varsin positiivinen vuosi siis! Miru pääsi yllättämään toden teolla. Intoa ja motivaatiotakin löytyi. Toki kaikki ei aina ollut ruusuilla tanssimista, mutta päällimmäisenä mieleen jäi positiivisuus. Oli ilo treenata ja vähän kisaillakin Mirun kanssa. Ensi vuonna sitten pyritäänkin hakemaan rallysta alokasluokan koulutustunnusta.

Vuosi 2015 videoilla

Koiran omistaminen: oletukset vs. todellisuus

Jokaisella on varmasti tietynlainen käsitys koiran omistamisesta, mutta millaista se todellisuudessa on? Kuinka käy, kun oletukset kohtaavat todellisuuden?

Oletus

Koira syö lattialle tippuneen ruokasi, eikä sinun tarvitse näin ollen vaivautua noukkimaan sitä itse pois lattialta.

Todellisuus

Syöksyt salamaakin nopeammin sieppaamaan pudonneen ruuan, jotta koirasi ei ehtisi ensin. Toinen vaihtoehto on, ettei koiraa kiinnosta syödä esimerkiksi tomaattia.

Oletus

Koiraharrastus on maailman siistein asia ja kaikki sujuu kuin tanssi.

Todellisuus

Niin, onhan koiraharrastus toki parhaimmillaan maailman siistein asia. Toisaalta vapaaehtoinen sateessa seisominen ja pään hakkaaminen seinään saavat hohdokkuuden välillä katoamaan.

Oletus

Teippitarraharjalla saa kaikki karvat irti vaatteista.

Todellisuus

Etenkin mustissa vaatteissa on aina karvoja, halusit tai et.

© äiti

Oletus

Koira ei tarvitse mitään muuta kuin perustarvikkeet.

Todellisuus

Sorrut ostamaan koirallesi esimerkiksi lukuisia pantoja, joita se ei oikeasti koskaan käytä.

Oletus

Koira oppii kaiken salamannopeasti.

Todellisuus

Koirasi on ehkä nopea oppimaan, mutta loppujen lopuksi juutut opettamaan yhtä temppua epätoivoisesti ties kuinka kauan.

© äiti

Hullujen hommaa

Kuvitellaanpas, että olet iät ja ajat halunnut koiran. Olet todellakin kuluneena aikana lukenut kymmeniä kertoja kannesta kanteen joka ikisen koirakirjan, jonka vain olet käsiisi saanut. Olet pesusienen tavoin imenyt tietoja netistä ja haikaillut kadulla näkemiesi koirien perään. Päivä toisensa perään olet ajatellut, että olisipa sinullakin vielä joskus mahdollisuus ottaa koira.

Jossain vaiheeessa haaveesi toteutuu. Vihdoin on sinun vuorosi kärrätä rahaa kauppaan, jotta tuleva pentu saa varmasti parhaat mahdolliset eväät elämäänsä saavuttuaan kasvattajalta sinun luoksesi. Kupit, ruokaa, panta, hihna, herkkuja, leluja... Ostat kaiken tarpeellisen, mutta et voi välttyä hankinnoilta, jotka eivät ole niin tärkeitä. Kyllähän koira nyt tarvitsee kaksikymmentä erilaista pantaa, vaikka niistä yli puolet ehtii käydä pieneksi ennen kuin ehdit ottaa niitä käyttöön.

Penturalli alkakoon. Tunnollisesti juoksutat pentua ulkona aina kun se on syönyt, juonut tai juuri herännyt uniltaan. Siivoat kaikki sisälle sattuneet vahingot, etkä unohda tarkkailla pentua. Pidät huolen siitä, ettei pentu pääse tuhoamaan mitään. Suojaat sähköjohdot ja opit nostamaan tavaroita korkeammalle. Jos pentu nyt menee jotain tuhoamaan, se on täysin omaa syytäsi. Kuka käski jättää tavarat pennun ulottuville?

Alkaa koulutushärdelli. Tietoa pursuaa joka paikasta. Mikä koulutusmenetelmä onkaan oikea? On pentukoulua ja ties minkälaisia kursseja. Koirasta on saatava yhteiskuntakelpoinen, joten kaiken muun kustannuksella juoksutat sitä kaikissa kissanristiäisissä, joihin vain saat ottaa sen mukaan. Totutat pennun kaikkee mahdolliseen, jotta loppuelämästäsi tulisi helpompaa.

Käytät pennun rokotuksilla ja ostat sille ruokaa. Ostat herkkuja. Kun muut vetäytyvät sadeiltoina koteihinsa katsomaan televisiota, sinä menet koirasi kanssa lenkille. Saman teet myös silloin kun pakkasta on yli kolmekymmentä astetta. Ja kun sinulla on kamala kiire jonnekin. Ja kun tiskit ovat altaassa, pesukone odottaa täyttäjäänsä ja tehtävät ovat tekijäänsä vailla.

Auta armias, jos tässä vaiheessa erehdyt vielä koiraharrastuksen maailmaan. Yhtäkkiä lenkkien lisäksi seisot kentän laidalla sateessa ja tuulessa palellen ja miettien, miksi edes olet siellä. Parhaimmillaan maksat tästä huvista saadaksesi pienen vettyneen paperilapun. Niin, ja pesua odottavan koiran.

Koiraharrastuksen maailmasta ei ole paluuta. Sieltä ei enää pääse pois. Maksat kilpailuita ja kursseja. Seisot edelleen kentän laidalla, eikä kukaan muita koiraharrastajia lukuun ottamatta pysty ymmärtämään sitä. Opit paljon, mutta samalla huomaat miten vähän tiedät. Istut tuntikausia autossa päästäksesi juoksemaan yhden ainoan agilityradan.

Tätä toistuu vuodesta toiseen. Sinähän olet jo koukussa. Harrastus ei tunnu enää ihmeelliseltä. Muut eivät vain voi ymmärtää. Koirasi ollessa sopivan ikäinen toteat, että on aika hankkia toinen. Penturumba alkaa alusta. Mutta eihän kaksi koiraa vielä mitään ole, ehkä sinulla tulevaisuudessa on jo kolmaskin.

Koiraharrastus ja koiran omistaminen on järjettömyyden huippu. Rahaa kuluu uskomattomia määriä jo pennun ottamisesta lähtien. Kuka nyt oikeasti haluaisi lenkkeillä säällä kuin säällä? Kuka oikeasti haluaa seistä kentän laidalla tuntitolkulla? Eihän tässä ole mitään järkeä. Ei ole koskaan ollutkaan. Silkkaa hullujen hommaa tällainen.

Onneksi me kaikki ollaan yhtä hulluja.

Haastetta pukkaa

Saimme Shetlandiasta haasteen. Tällä kertaa en jaksa haastaa itse ketään, mutta mennään nyt niihin kysymyksiin.

1. Miksi harrastat niitä lajeja, joita harrastat?

Tällä hetkellähän me ei harrasteta mitään, mutta mietitään nyt vaikka rallya. Harrastetaan sitä, koska se on mukavaa, eikä tässä vaiheessa mitenkään hirveän haastavaa.

2. Millainen on huono koiranomistaja?

Yksinkertaisesti sanottuna sellainen, joka ei hoida koiraansa asianmukaisesti.

3. Kuka/ketkä ovat koiramaailmassa idoleitasi ja miksi?

Ei minulla oikeastaan ole koiramaailmassa idoleita.

4. Minkä rotuisesta koirasta olet haaveillut?

Viime vuosien aikana sheltistä ja sileäkarvaisesta colliesta. Ala-asteella olisin halunnut kultaisennoutajan.

5. Mitä mieltä olet koirabloggaajista?

Monenkirjava joukko, niin kuin kaikki bloggaajat ylipäätään. En oikein osaa olla muutakaan mieltä, kun itse kuitenkin tähän ryhmään myös kuulun.

6. Onko mielestäsi koiraharrastuksissa (kilpailut) hyvä ilmapiiri vai näkyykö esim. kateutta tms.?

Omien kokemusten mukaan ilmapiiri on hyvä, mutten rehellisesti sanottuna usko sen olevan aina kaikissa lajeissa täysin hyvä.

7. Millainen on koiriesi tavallinen päivä?

Ömm, mitähän ne siellä kotona nyt puuhaavat? 

8. Miksi sinulla on uros/narttu/molemmat?

Jostain syystä nykyisessä laumassa kaikki ovat narttuja, mutta syytä siihen en tiedä.

9. Onko koirallasi ollut terveydellisiä ongelmia? Jos on, mitä?

Meidän koirista kaikki ovat olleet hyvin terveitä. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt parin vuoden takainen silmätulehdus. Ja neljä vuotta sitten ollut nenäpunkkitapaus. Ja Mirun kohtutulehdus. Ja se, kun Vilkulla oli nyt syksyllä patti, joka eläinlääkärin piti tyhjentää. Mitään isompaa ei onneksi ole ollut. Netalla ehkä isoin juttu on ollut se, että kaksi vuotta sitten kesäloman kynnyksellä se piti käyttää eläinlääkärissä tutkimuksissa, kun sen maha oli sekaisin eikä ruokakaan enää maistunut. Vilkulla taisi itse asiassa olla sama viisi vuotta sitten.

10.  Mitä ominaisuuksia koirassa arvostat?

Luonnetta ja terveyttä varmaan eniten.

11.  Mikä on harrastamassasi lajissa suurin epäkohta?

Ai kamala. Rallyn parissa olen ollut sen verran vähän, etten osaa sanoa mitään.

Silloin mä tajusin, ettei kaikki mee niin kuin etukäteen huomista suunniteltiin

Viime viikolla valmistui päätös jättää Netta vanhempieni luokse asumaan. Torstain ja perjantain välisenä yönä kotiin tullessani poistin ilmoitustaululta lapun, jossa pyysin ilmoittamaan, mikäli Netta aiheuttaa jonkinlaista häiriötä. Viikonloppuna myös tyhjensin blogin kalenteria.

Eipä mennyt kaikki niin kuin suunniteltiin. Ajattelin, että ensi vuotta varten treenattaisiin rally-tokoa ja käytäisiin hakemassa avoimen luokan koulutustunnus. Olin katsonut kalenteriin kisatkin valmiiksi. Eihän sen sen vaikeampaa olisi pitänyt olla. Samaten suunnitelmissa oli tutustua korkeampien luokkien liikkeisiin - eikä me todellisuudessa saatu treenattua edes sitä avointa luokkaa.

Myönnän, että minulla on ollut vähän liiallisuuksiin asti taipumusta suunnitella ja välillä vähän vähemmän pyrkimystä toteuttaa näitä suunnitelmia. Se taas ei taida olla yhdellekään blogin lukijalle epäselvyys. Vai miksi muuten koiratanssi on roikkunut joulukuusta 2012 joka ikisessä tavoitepostauksessa?

Nyt suunnitelmien toteuttaminen hankaloituu. Tuntuu hankalalta edes suunnitella. Uskallanko edes ajatella koko rally-tokon avointa luokkaa? Siis siinä tapauksessa, jos oma treeni-into sattuisi palaamaan. Näin kaukaa on vähän vaikea lähteä treenaamaan mitään. 

Ainahan sitä voi vanhempien luona käydessä treenata. Samoin jos Netta tulee joskus luokseni kyläilemään. Mutta... Minä en tiedä. Näin vähäisellä treenimäärällä avoimeen luokkaan ei ainakaan ole vielä mitään asiaa. Ei meillä. Saas nähdä, startataanko siellä koskaan.

Tuntuu jotenkin hankalalta miettiä ensi vuoden tavoitteita harrastusrintamalle. Kuinka luoda tavoitteita, kun niiden toteuttaminen on tosiaan aivan toinen juttu? Ja toisaalta... Onko enää mahdollista olla luomatta yhtään minkäänlaisia tavoitteita.

Ensi vuoden vahvin tavoite on käydä hakemassa Mirulle rallysta alokasluokan koulutustunnus. Ja katsotaan nyt mitä ideoita tässä tulee vuoden loppuun mennessä. Tavoitepostaus kun on perinteisesti vuoden viimeisenä päivänä julkaistu postaus. Katsotaan sitten tarkemmin.

Mutta sellaista se vähän on. Ehkä välillä on terveellistäkin muistaa, ettei kaikki mene aina alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Ei, vaikka nyt kyse ei olekaan mistään suurista suunnitelmista. Kyse on jälleen kerran vain elämästä.

Pikkujoulumöllisheltti

Lähdin perjantaina käymään kotona Pohjois-Karjalassa ja eilen osallistuttiin Netan kanssa PoKSin pikkujoulumölleihin. Edellisestä "kotihalli"möllikerrasta viisastuneena päätin kisata Netan kanssa vain kaksi rataa - mölliradan ja kisaavien radan. Tarjollahan olisi ollut myös supermöllirata, mutta kolme rataa olisi ehkä ollut hieman liikaa. Ainakin viimeksi oli.

Mölliradalla Netta starttasi toisena. Komea loikka yli kontaktipinnan ja meno olisi jatkunut hieman pidemmällekin näemmä. Jokin hyvänhajuinen kohta löytyi, mutta matka jatkui ja Nettakin kipitteli mukavasti. Tällä radalla Netta sijoittui toiseksi, virhepisteitä oli tosiaan viisi.

Kisaavien radalla olimmekin medeissä ensimmäisenä lähtövuorossa. Jostain syystä ennen tätä rataa jännitti enemmän kuin ennen möllirataa, jota ennen ilmassa oli vähän mutta positiivista jännitystä. Tällä radalla haistelua olikin sitten enemmän ja koettiin sekin ilmiö, kun en itse meinannut muistaa, että mitenkäs tämä rata nyt meni. Saatiin nolla ajalla 63,45 sekuntia ja tultiin toisiksi jälleen. Palkintolelut pääsivätkin möllien jälkeen kotona käyttöön.

Kaikki yhteiset muistot on voitto, jota lunastaa en vielä tahdo

Aina Netan kanssa vietettyjen vuosien ajan sanoin, että Netta tulee mukaani kun menen opiskelemaan. Uskoin Netan sopeutuvan. Halusin näyttää, että on mahdollista yhdistää opiskelu ja koiran omistaminen. Voisiko koiratonta elämää enää ollakaan? Olihan meillä aina koko elämäni ajan ollut vähintään yksi koira talossa.

En koe koiran ja opiskelun yhdistämistä mitenkään ongelmaksi. Ei siitä tule ongelmaa, jos ei siitä itse sellaista tee. Tällä tarkoitan lähinnä ajankäyttöä ja niin kutsuttua rajoitettua vapautta, sillä totta kai koiran hoitoon täytyy sitoutua. En vain itse pysty näkemään sitä ongelmana. Se on vain valinta, joka on tehtävä.

Nyt Netta on sunnuntaista asti ollut vanhempieni luona. Se on päässyt juoksentelemaan vapaana. Se on saanut viettää aikaa Mirun ja Vilkun kanssa. Se on saanut olla paikassa, jossa se on elämäänsä aiemminkin elänyt. Paikassa, jonka se tuntee läpikotaisin. Ja ennen kaikkea paikassa, jossa sen on hyvä olla. Siellä se on onnellinen. Sinnehän se kuuluu.

© Minna

Aloin tässä miettiä asiaa ja olen tullut siihen tulokseen, että Netan on parempi jäädä kokonaan vanhempieni luokse. Tiedän, että vaikka kuinka pyörittelisin tätä asiaa mielessäni, ei se enää muuta mitään. Uskon, että vaikka kuinka paljon ajattelisin asiaa, on jäljellä vain yksi oikea ratkaisu. Yksi oikea tapa toimia.

Netta on onnellisempi vanhassa kodissa ja tutuissa paikoissa. Se on koko ikänsä elänyt Mirun ja Vilkun kanssa. Se on tottunut juoksemaan paljon vapaana. Se ei ole tottunut kerrostaloon, rappukäytävän ääniin tai hihnalenkkeihin. Vaikka kuinka olemme pyörineet koiraharrastuksissa, ei se silti ole tottunut kaupunkielämään.

Onhan Netta tietysti minun kanssani, mutta nyt kyse on siitä, mikä sille on parasta. Missä se on onnellisempi. Sehän sille pitää tarjota. Eikä minulla ole tarjota sille sitä, minkä se saa ollessaan vanhempieni luona. Ei varsinkaan Vilkun ja Mirun seuraa. Ja Miruunhan Netta on melkein kasvanut kiinni.

© Minna

Voin sanoa, ettei tämä ajatus ole minulle helppo. Kuinka se voisi ollakaan? Suoraan sanottuna mietin vain liikaa sitä, mitä muut tästä ajattelevat. Että ajatteleeko joku, että tuo nyt vain on vastuuton ja laiska opiskelija, joka hylkää koiransa vanhemmilleen saadakseen vapaamman, helpomman ja mukavamman elämän. Koska siitä tässä ei ole kyse.

Toisaalta olen puhunut asiasta vanhempieni lisäksi muutaman kaverin kanssa. Kaikki ovat olleet sitä mieltä, että päätös on järkevä ja Netan kannalta oikea. Ja tässä kohtaa päätökset totisesti tehdään sern mukaan, mikä on Netalle parhaaksi. Turha tässä on miettiä sitä, mitä minä menetän, kun Netta ei asuakan enää luonani.

Ensin olin hetken koiraton. Nyt olen taas. Tai enpäs olekaan. Minulla on koira, mutta se ei ole täällä. Ja siinäkin on jo tarpeeksi totuttelemista koko koirallisen elämän jälkeen. Voin sanoa, että se kuulostaa äkkiseltään hyvin oudolta. Niin tiukasti siihen on kahdenkymmenen vuoden aikana tottua.

© Minna

Totta kai Netta voi tulla käymään, mutta se ei ole sama asia. Nyt minun on myönnettävä, että ehkä olin vähän turhan huoleton ajatellessani ennen Netan tänne muuttoa kaiken aikaa, että totta kai Netta tulee mukaani ja totta kai se sopeutuu. Mutta loppujen lopuksi mitään ei voi tietää kokeilematta. Aina pitää yrittää.

Olen Netan kanssa vietettyjen vuosien ajan todella vahvasti määrittänyt itseäni koiraharrastuksen kautta. Onhan tilanne jo tämän syksyn aikana hieman horjunut, mutta nyt sen on jo muututtavan. Niin iso osa identiteettiäni taitaa olla muutoksen alla. Ehkä on parempi olla edes ajattelematta koko asiaa liikaa. Tai ainakin yrittää olla ajattelematta.

Miten harrastuspuolen sitten käy? Siihen en tiedä vastausta. Koko harrastuspuoli on antanut älyttömän paljon ja olen Netan kanssa kokenut niin paljon. Ehkä juuri siksi tämä päätös tuntuu miltä se tuntuu. Mutta nyt ei mennä harrastuspuoli edellä. Nyt on tehtävä näin.

Mutta se alku on itsestä kii

Netan sopeutumisesta en vielä ole kirjoittanut. Syynä siihen on ollut se, että koko blogi on ollut enemmän tai vähemmän poissa mielestä. Ja kuten syyskuun lopulla kirjoitin, olisi ollut hölmöä kirjoittaa sopeutumisesta parin viikon jälkeen. Nyt Netta taas on lähtenyt joululomalle kotiin Pohjois-Karjalaan, joten eiköhän tässä ole aika summata asioita kuluneen kahden kuukauden ajalta.

Netta tuli tänne juuri silloin kun olin saanut flunssan. Ensimmäinen arkiviikko meni siis flunssassa lenkkeillen. Yksi päivä oli tavanomaista pidempi kiitos pakollisen luennon. Ollessani vielä luennolla sain naapurilta viestin, että Netta oli haukkunut ajan x. Kiitin ilmoituksesta ja olenkin siitä kiitollinen. Ilmoitus oli myös sävyltään ystävällinen. Olin siis laittanut ala-aulan ilmoitustaululle lapun, johon olin laittanut puhelinnumeroni.

Kun tulin kotiin, Netta oli keittiön pöydällä haukkumassa. Se oli ilmeisesti kytännyt siitä ulos ikkunasta. Pöytä sai vaihtaa paikkaa (ja myöhemmin piti muistaa laittaa tuolit sen alle, ettei muuan koira hyppäisi pöydälle syömään puruluutaan). Iltalenkillä itketti. Oliko tämä nyt tässä? Joutuisinko nielemään ylpeyteni ja myöntämään, ettei Netta sittenkään sopeudu tänne? Minä kun olin niin luottanut siihen.

Päätin vanhempieni kanssa, että odotettaisiin vielä viikon verran. Tuon yhden päivän jälkeen mitään ei kuulunut, joten oletettavasti Netta oli hiljaa. Tai ainakaan se ei haukkunut niin paljoa, että kukaan olisi nähnyt aiheelliseksi ilmoittaa siitä minulle. Ainakin toivon niin.

Yksinolojen ajaksi jätin Netalle aluksi esimerkiksi puruluun ja KONG-lelun. Myöhemmin jätin Netalle sen ruuan ja jälleen puruluun. Näin vein huomion pois lähdöstä. Jätin myös radion päälle - ja verhot ikkunan eteen, ettei Netta mitenkään voisi taivastella ulkomaailman menoa.

Tuon "haukkumispäivän" kaltainen pidempi päivä oli kerran. Opiskelijamenoja oli jonkin verran, ei hirveän paljon kuitenkaan. Ei ainakaan minun mielestäni. Käytin Netan aina lenkillä esimerkiksi ennen sitsejä ja yöllä sieltä palattuani kävimme myös ulkona.

Tässä välissä ehdittiin lokakuussa käydä Netan kanssa Joensuussa. Junamatkat muuten sujuivat oikein mallikkaasti niin kauko- kuin paikallisjunissakin. Ei mitään moitittavaa. Samoin Netalta sujui hyvin bussissa matkustaminen Nuuksion retkellä.

Haasteellisinta oli ehkä Netan tapa haukahdella rapun äänille. Ja haukkua protestiksi, jos lähdin esimerkiksi pesutupaan. Mietin kyllä keinoja tämän kitkemiseen, vaikka pari kertaa palasinkin takaisin asuntoon. Kyllä, vaikka niin ei saisi tehdä. Vaan eipä sillä, eihän kaikki voi sujua kuin tanssi.

Lenkkeilyyn ostin jossain vaiheessa fleksin. Käytännössä koko aika oli hihnalenkkeilyä, koska en ole ehtinyt löytää minkäänlaista irtipitolenkkipaikkaa. Tylsäähän se on. Sen myönnän itsekin. Lenkkeilyssä Netalle oli hankalinta ehkä se, jos joku käveli takanamme. Silloin sen piti kääntyä katselemaan taakse. Näin siinä käy, kun maalaiskoiran vie kaupunkiin.

Paikkoja Netta ei hajottanut. Kaikin puolin kiltisti se siis ne kaksi kuukautta täällä Vantaalla vietti. Alussa tosiaan oli vähän sellaista alkukankeutta, mutta se selätettiin. Pitihän Netalle antaa mahdollisuus eikä heti viikon jälkeen viedä sitä takaisin kotiin. Myönnän myös yleisen haukahtelun olevan koulutuksen puutetta, täysin omaa syytäni siis.

Nyt Netta onkin sitten ansaitsemallaan lomalla Mirun ja Vilkun seurana. Mietin yhtä Nettaan liittyvää asiaa ja kirjoittelen siitä varmaan tänne blogiin piakkoin, niin ei tarvitse vain mielessä pyöritellä kaikkea. Tähän postaukseen en nyt vain halunnut enää mitään ylimääräistä lisätä.

Perjantaina lähden itsekin Joensuuhun ja lauantaina pääsemme Netan kanssa pitkästä aikaa mölleilemään. Saas nähdä vievätkö hajut mennessään vanhassa kotihallissa. Voi että. Ehkä me päästään vähän verestämään muistoja. 

Nolouden multihuipentuma

Moni on saattanut törmätä jo netissä tähän heijastinliivi-ilmiöön. Eräs koiranomistaja oli ollut ulkoiluttamassa koiriaan heijastinliiviin pukeutuneena. Vastaan tullut pikkupoika oli ihastellut koiran heijastinpantaa ja omistajan heijastinliiviä, mutta pojan äiti oli leimannut heijastinliivin noloksi. Lisää tapauksesta sekä muuta aiheeseen liittyvää voi lukea esimerkiksi täältä.

Minä en henkilökohtaisesti pysty ymmärtämään, mitä noloa heijastinliivin käyttämisessä on. Mitä noloa siinä on, että parantaa omaa ja muiden turvallisuutta niinkin pienellä keinolla kuin sen liivin pukemisella? Eikö ennemmin pitäisi olla arvostettavaa, että ihmiset huolehtivat niin omasta näkyvyydestään kuin lemmikkiensä näkyvyydestä sen sijaan, että he vain kävelisivät tuolla pimeässä vailla heijastimia?

Heijastinliivit eivät ehkä ole kaikkein tyylikkäimpiä asusteita, mutta tietyissä tilanteissa turvallisuus ajaa tyylin ylitse. Minä olen vaikka sitten mieluummin nolo, jos voin sillä tapaa olla vaikuttamassa liikenneturvallisuuteen. En esimerkiksi halua autoilijoiden joutuvan säikähtämään takiani. Enkä liioin halua joutua miettimään omaa turvallisuuttani sen vuoksi, etten näkyisi pimeässä.

Netan kanssa lenkillä ollessani käytän Hurtan pinkkiä heijastavaa treeniliiviä, jonka taskuihin saa kätevästi laitettua tavarat. Netta käyttää hyväksi todettua Best Friendin heijastinliiviä. Näissä varusteissa liikumme pimeässä ja hämärässä, enkä ainakaan itse näe siinä mitään ihmeellistä. Pitäisikö nähdä?

En ymmärrä mitä noloa siinä on, että autoilija saa enemmän pelivaraa huomattuaan jalankulkijan kauempaa. Ajettuani kahden vuoden aikana viikoittain treeneihin pimeässä aloin vielä paremmin ymmärtää, miksi heijastimen käyttö on niin tärkeää. Autoilijalla ei ole mitään taikakeinoja huomata pimeässä jalankulkijaa, joka ei käytä heijastinta - ja uskokaa pois, ne katuvalot eivät edistä näkyvyyttä merkittävästi.

Koiralenkkien lisäksi pimeässä täytyy näkyä muutenkin. Minun pitää kaivaa toisen takkini taskusta hihan ympärille laitettava heijastin, sillä en koe tulevani kovinkaan hyvin nähdyksi yhden ainoan heijastimen voimin, kun palaan yliopistolta kotiin. Pitää siis kaivella lisää heijastimia takkia varten. Repussa heijastin jo killuukin.

Että niin. On tämä melkoinen nolouden multihuipentuma, kun näkyy pimeässä, voi hyvänen aika sentään. Kyllä nyt kaikki varmasti potevat sietämätöntä myötähäpeää, kun joku tekee parhaansa näkyäkseen pimeässä. Mitenkähän tämän asian kanssa nyt tulisi elää? Varmaan tulisi linnoittautua sisälle asuntoon häpeämään tätä toimintaa. 

 Minun mielestäni noloa on se, että aikuiset ihmiset asennoituvat tällaiseen asiaan pitämällä sitä nolona. En ymmärrä. En voi ymmärtää, enkä halua edes yrittää ymmärtää. Siksi toivonkin, että joka ikinen blogin lukijoista - ja muistakin - huolehtii omasta näkyvyydestään pimeässä. Ollaan vaikka sitten voi-niin-noloja, kunhan kukaan ei aiheuta näkymättömyydellään vaaratilanteita.