Iäisyyden ne vaihtais milloin vaan sun paikkaas päällä maan

Kymmenen vuotta sitten oli ehkä siihenastisen elämäni surullisin päivä. Tai oikeastaan ilta. Sinä päivänä olin äitini kanssa alpakkanäyttelyssä Joensuu Areenalla tietämättä, mitä illalla olisi edessä. Vieläkin jossain on varmaan tallessa sieltä ostettu alpakkamaskotti.

Ensimmäisellä koirallamme Suskulla oli tuolloin reilut viisitoista vuotta ikää. Se oli kuulunut elämääni aina. Olihan se ollut perheessä jo ennen minun syntymääni. Se oli arka, mutta kovin kiltti ja nöyrä koira. Vilkun tulo oli virkistänyt Suskua, vaikka se aluksi viettikin kaksi viikkoa toisella puolella taloa. Nyt Vilkun tulosta oli kulunut jo yli vuosi.

Sinä iltana Susku meni Vilkku perässään minun huoneeseeni. Yhtäkkiä se ei enää päässytkään ylös. Ilmeisesti se halvaantui. Oli selvää, ettei ollut kuin yksi vaihtoehto. Onneksi saimme kiinni tutun eläinlääkärin, joka pystyi tulemaan luoksemme. Silloin nimittäin oli sunnuntai-ilta.

Seuraavana päivänä Susku haudattiin. Samana päivänä aloin kuunnella CD-soittimeltani musiikkia. Siellä oli sisällä Tiktakin Myrskyn edellä -levy. Siitä päivästä alkaen Tiktakin Siivet on ollut Suskun kappale. Siksi kyseinen kappale myös aikanaan saattoi saada kyynelkanavat auki.

Suskun kuolema oli minulle äärimmäisen kova paikka ja surin sitä todella pitkään. Kyllähän ensimmäisen lemmikin poismeno koskettaa. Niin kuin muidenkin lemmikkien poismeno. Se ei ole "vain koira", vaikka joku niin voisi ehkä ajatella.

Niin aika on vain kulunut ja saanut parantaa haavat. En ole pitkään aikaan ajatellut Suskua. Mutta se oli niin kiltti. Muistan, kuinka Vilkku roikkui sen hännässä kiinni. Muistan, kun yritin opettaa sille agilityä pihalla. Muistan, kun käytin sitä kävelyllä. Tietyt asiat muistaa aina vain. 

Reissu-Netta

Viime viikkoa edeltävänä viikonloppuna Netta oli käymässä Etelä-Suomessa ja teimme kavereideni ja Netan kanssa retken Nuuksion kansallispuistoon. Silloin sää vielä suosi ja aurinko paistoi; nyt syksy tuntuu toden teolla tulleen. Niin se kesä vain meni.

Tämä blogi on elänyt viime syksystä asti melkoista hiljaiseloa. Niin se elää jatkossakin. Olen nyt syksyllä lähdössä vaihtoon Itävaltaan (asiasta lisää toisessa blogissani), joten varsinaisten koirakuulumisten parissa palaillaan maisemiin todennäköisesti vasta joululomalla.

Kuudennet blogisynttärit

Joskus on hyvä miettiä, mistä oikein on lähdetty. Soopelisirkuksen tarina alkoi kuusi vuotta sitten Vudatuksessa nimellä Netta's Stage. Sitä nimeä blogi kantoi myös muutettuaan kesällä 2012 Bloggeriin, kunnes helmikuussa 2015 uudeksi nimeksi tuli Soopelisirkus.

Aloittaessani tämän blogin pitämisen olin 15-vuotias. Olin vastikään saanut ensimmäisen oman koirani. Nyt olen 21-vuotias, ja Netta asuu vanhempieni luona. Blogi on siis elänyt erinäisten vaiheiden mukana. Onhan matkaan mahtunut koiraharrastusinnon syttyminen, agilitykausi, harrastuksen kyseenalaistaminen, kotoa muuttaminen ja lopulta harrastuksen hiipuminen.

Vaikka Netta ei enää asu luonani, on lukijoita silti myös säilynyt, vaikka blogin kulta-ajat ovat jo takanapäin. Bloggaamisen lopettamisessa en vieläkään näe mitään järkeä, sillä onhan minulla edelleen välillä asioita, joita voin postata tänne. On kuitenkin ollut väistämätöntä, että tärkeysjärjestykset ovat muuttuneet. Siispä oma blogini on muuttunut ensisijaiseksi blogikseni, vaikka esimerkiksi kaksi vuotta sitten asetelma oli hyvin toisenlainen.

Soopelisirkus on ollut kiinteä osa elämääni. Se on myös Netan kasvutarina. Se on osoittanut Netan kehityksen, minkä lisäksi Miru on päässy enemmän mukaan. Enpä olisi silloin 15-vuotiaana uskonut, millaisia vaiheita tämä blogi tulisi käymään läpi. Kiitos kaikille, jotka ovat pysyneet matkassa mukana, tulleet matkaan mukaan myöhemmin tai edes jollain tavoin osallistuneet. Tästä on hyvä jatkaa.

Tilastopuoli

Tehdäänpäs blogisynttäreiden kunniaksi sama kuin viime vuonna. Lukijoita on Bloggerin kautta 68 ja Bloglovinin kautta seitsemän. Instagramia ei enää Netalla ole, mutta Facebookissa tykkäyksiä on edelleen 19. Tämä on blogin 1087. postaus. Blogger kertoo katselukertojen määräksi 101 576.

TOP 10 katsotuimmat postaukset

1. Ohje: näin teet näyttelyhihnan

2. Ohje: näin teet paracord-hihnan

3. Ohje: puolikuristava panta ketjukurralla

4. Ohje: koirankeksit

5. Hurtta Lifeguard -treeniliivi vs. Berra Pro Light -treeniliivi

6. On aika kysymysten

7. MUSH B.A.R.F. Vaisto - ilmainen ateria

8. Kysy, ehdota, toivo, äänestä!

9. Kysy Netalta!

10. Jos agilityä seurattaisiin yhtä suurella innolla kuin jääkiekkoa...

Miru kommentoi säätiloja

-30 °C

Liian kylmä, todellakin liian kylmä. Varpaat jäätyy. Ei voi liikkua metriäkään.

-20 °C
Liian kylmä. En tykkää yhtään. Minä jäädyn.

-10 °C
Kylmä. Varpaat jäätyy.

-5 °C
Hrr. Varpaat alkaa jäätyä.

0 °C
Liian viileää. Ei kelpaa.

5 °C
No juu. Melkein hyvä.

10 °C
Ihan hyvä. Kai. Lämpimämmäksi ei saa mennä.

15 °C
Lämmintä, lämmintä... Hohhoijaa.

20 °C
Lämpöä piisaa. Kohtahan täällä paahtuu.

30 °C

Tännehän paahtuu jo! Liian kuuma. Ei kelpaa.

Auringonpaiste

Riippuu lämpötilasta. Pakkasella ei hyvä, helteellä ei hyvä, sopivassa lämpötilassa kelpaa.

Vesisade

Ei kelpaa missään tilanteessa. Hyi, hyi ja hyi.

Lumisade
No ei ole kyllä oikein hyvä tämäkään.

Tuuli
No kai se menettelee. Riippuu mistä roikkuu.

Pilvipouta
Erittäin jees. Riippuu tosin lämpötilasta.

Tänään ajatukset siihen vein, tänään tiedän että oikein silloin tein

Netta Vantaalla

Netta kotikotona

Yli neljäsataa kilometria välimatkaa. Melkein seitsemän kuukautta koiratonta elämää. En ole katunut sitä päätöstä. Netta on siellä, minne se kuuluukin. Kotonaan.

Ei kaikki aina mee niinku kelaa

Jatkuvasti päässä pyörivät koirajutut, ainaiset koiratapahtumat ja tietysti se koirablogi. Sellainen olin joskus. Koiraharrastuksessa oli omat ylä- ja alamäkensä, mutta siinä oli aina oma viehätyksensä. Blogin päivitystahti oli aktiivinen ja joskus kauan sitten blogi oli melkein jopa pakkomielle. Koiraharrastus muodosti ison osan elämästäni, vaikka se aiheutti välillä hyvin erilaisia tunteita.

Kaikki kuitenkin muuttui. Viime syksynä muutin opintojeni perässä Joensuun seudulta pääkaupunkiseudulle. Syyskuun puolivälissä hain Netan tänne. Halusin uskoa, että se sopeutuisi tänne. Mutta se ei sopeutunut. Se lähti vanhempieni luokse joululomalle ja päätin, että sen kannalta olisi parempi jäädä sinne pysyvästi.

Täällä Vantaalla en koskaan ehtinyt rakentaa mitään koiraharrastuselämää. Se jäi Joensuuhun, missä käydessäni olen nyt kaksi kertaa käynyt collieporukan treeneissä. Joensuun seudulla siihen harrastuselämään pääsi tavallaan juurtumaan, kun koirakuvioissa tuli pyörittyä aika paljon.

© äiti

Nyt ei ole harrastussuunnitelmia. Miten voisi ollakaan? Ainoa tavoite on saada Mirulle joskus rally-tokosta viimeinen koulutustunnukseen vaadittava tulos, mutta muuten en ole ajatellut mitään. Siinä missä joskus ajattelin koiratapahtumia paljonkin, en ole pitkään aikaan oikeastaan suonut niille ajatustakaan.

Samaten minulla oli haave toisesta omasta koirasta, jonka olisi ollut tarkoitus tulla opiskeluaikana. Nyt minulla ei ole ollut minkäänlaista pentukuumetta. Pennut ovat söpöjä ja aikuiset koirat kivoja, joo, mutta silti... Ei. Toisen oman koiran aika voi olla joskus, mutta se on sitten kaukana tulevaisuudessa. Hyvin kaukana.

Voin rehellisesti sanoa, ettei koiran ottaminen sopisi elämäntilanteeseeni tällä hetkellä mitenkään. Ehkä näkemykseni olisi erilainen, jos Netta olisi sopeutunut ja olisin vielä koirallinen. Kuka tietää. Nyt fakta on vain se, että muutakin tekemistä riittää.

© äiti

Kaikki ei vain aina mene niin kuin suunnitteli tai ajatteli. En koskaan ajatellut olevani joskus koiraton. Kaksikymmentä vuotta elämässäni perheessämme oli aina ollut ainakin yksi koira. Sitten yhtäkkiä minun piti sopeutua koirattomaan elämään. Ja minä sopeuduin.

Nyt koiranomistajuus ei määritä minua. En enää leimaa itseäni koiraharrastajaksi. Tavallaan se on hassua. Itsehän minä itseni leimasin koiraharrastajaksi. Kun nyt määrittelen itseni, ei koiranomistajuus ole ensimmäisenä mielessäni. Ennemmin sanoisin, että olen 21-vuotias saksan kääntämisen opiskelija. Humanisti. Siinäpä uusia lokeroita.

Mikään ei ole kiveen hakattua. Kaikki on nyt niin kuin on. Koirattomanakin olen tyytyväinen elämääni. Koirattomuus oli ehkä aluksi outo ajatus, mutta se on tuonut elämääni uusia mahdollisuuksia. Kuka tietää, ehkä jokin olisi toisin, jos olisin edelleen koirallinen. Mutta jossittelu on turhaa.

Jos koiramme kävisivät kouluja...

Tämä on jatkoa postauksille Jos Netta, Miru ja Vilkku olisivat ihmisiä... sekä Koiramme bilepersoonina. Mitenkäs olisi, jos koiramme olisivat ihmisiä? Mitä kouluja ne kävisivät ja millaisia oppilaita ne olisivat?

Vilkku

Peruskoulun Vilkku rämpisi läpi sähläten samalla kaikkea muuta. Alakoulussa se ei oikein malttaisi istua paikallaan saati sitten keskittyä kunnolla aiheeseen, jota ollaan käsittelemässä. Yläkoulussa se taas ei malttaisi keskittyä. Se olisi myös oppilas, joka unohtaa jatkuvasti jotain kotiin.

Kokeet Vilkku muistaisi vasta niitä edeltävinä iltoina. Kokeisiin lukeminen tosin olisi sille muutenkin tuntematon käsite, eivätkä sanakokeet tai kappaleiden lukeminen kiinnostaisi sitä yhtään. Läksyt se tekisi aina muistaessaan. Tunneilla se kyllä tekisi osan tehtävistä, kunnes sen mielenkiinto herpaantuisi jonnekin muualle. Se olisikin huolimattomuutensa takia usein jälki-istunnossa ja puhutteluissa, vaikka laiska se ei olisi.

Peruskoulun jälkeen Vilkku ei jaksaisi lähteä kolmeksi vuodeksi lukioon ja sen jälkeen jatkamaan opiskelua jonnekin muualle, vaan se valitsisi ammattikoulun ja kouluttautuisi käytännönläheiseen ammattiin. Ammattikoulussa se myös muistaisi tehdä läksynsä ja hoitaa velvollisuutensa.

Miru

Peruskoulussa Miru olisi se, joka ei juuri koskaan laittaisi tikkua ristiin minkään asian suhteen. Se luikertelisi kaikista tehtävistä läpi mahdollisimman vähällä vaivalla, koska sen motivaatio olisi aina jossain muualla. Alakoulussa se ehkä jaksaisi vielä olla innokas, mutta yläkoulussa sen motivaatio olisi niinkin korkealla, että se löisi päänsä kattoon.

Kokeisiin Miru alkaisi lukea mahdollisimman myöhässä, mutta se onnistuisi silti saamaan hyviä numeroita. Sanakokeisiinkin se pänttäisi vain hetki ennen niiden alkua. Laiskuudestaan huolimatta Miru ei unohtelisi tavaroitaan tai juuri mitään muutakaan, joten jälki-istunnoissa sitä ei nähtäisi.

Peruskoulun jälkeen Miru menisi lukioon arvottuaan hetken lukion ja kaksoistutkinnon välillä löytämättä ammattikoulusta mieluisaa alaa. Lukiosta se suoriutuisi samalla tavoin kuin peruskoulusta. Lukion jälkeen se jatkaisi joko ammattikorkeakouluun tai yliopistoon opiskelemaan itselleen ammatin, joka takaisi sille työn, jossa sen ei tarvitsisi tehdä paljoa.

Netta

Peruskoulussa Netta olisi hieman ujo, mutta myös tarmokas. Se tekisi vaaditut tehtävät edes jotenkuten ja kokisi suuria tunnontuskia vastatessaan väärin. Sen motivaatio olisi yleensä keskivertotasolla. Välillä se tosin unohtelisi kirjojaan ja kirjoitusvälineitään kotiin.

Kokeisiin Netta pyrkisi lukemaan ajallaan, vaikka välillä senkin ote lipsuisi. Pikkujuttuihin se ei jaksaisi panostaa aivan niin paljoa. Se joutuisi muutaman kerran jälki-istuntoon unohtelujensa takia, mutta muuten se ei kohtaisi koulussa ongelmia.

Mirun tavoin Netta jatkaisi lukioon, jossa se panostaisi parhaansa mukaan hauskanpitoa unohtamatta. Siellä se pähkäilisi pitkään eri opiskelupaikkavaihoehtojen välillä. Lopulta Netta pitäisi välivuoden, jonka jälkeen se menisi ammattikorkeakouluun opiskelemaan.

Da Mursu rally-tokourallaan taas askeleen edellä

Maaliskuussa sain tosi hyvän idean ilmoittaa Miru Joan rallykisoihin. Netan päätin jättää ilmoittamatta, koska se olisi mennyt avoimeen luokkaan ja millä treenimäärällä me oltaisiin sekin mahdollistettu. Tosin Mirunkin kanssa treenit olivat sitä, että kisapäivän aamuna eli eilen palauteltiin mieleen asioita.

Odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kun nyt vaan tulisi hyväksytty rata. Rata ei onneksi ollut vaikea. Kertaakaan ei tarvinnut juosta tai mennä hidasta vauhtia. Oikein Mirulle sopiva rata kaikin puolin varsinkin tällaisen pitkän tauon jälkeen.

No, ratamme ei ollut katastrofi. Aluksi Miru oli vähän hankala saada sivulle, mutta rata sujui mukavasti. Miru ei yrittänyt kiertää minua niin kuin ekoissa kisoissa. Ensimmäisellä kyltillä (pujottelu edestakaisin) lähti yksi piste syynä taluttimen kiristyminen, kontrollin puute ja erittäin vino asento. Tällä kyltillä me törmättiinkin toisiimme. 

Kolmannella kyltillä (istu, kierrä koiran ympäri) lähti myös yksi piste. Syy sille oli erittäin vino asento ja epätarkasti suoritettu liike. Seuraavan kerran pisteitä viidennellä kyltillä (istu, yksi askel ja istu, kaksi askelta ja istu, kolme askelta ja istu). Siinä  oli jotain ongelmaa, joten päätin uusia kyltin ja pisteitä lähti siitä kolme. Lopulta pisteitä läht 10, koska askeleet menivät väärin.

Seitsemänneltä kyltiltä (askel oikealle) lähti yksi piste vinouden takia ja yhdeksänneltä kyltiltä (liikkeestä maahan) yksi piste hitaan temmon ja epätarkasti suoritetut tehtävän vuoksi. Muuten mitään erikoista ei tapahtunut. Olin tyytyväinen Mirun rataan, koska menihän se nyt vallan erinomaisesti treenin määrän ja Mirun yleisen treenitaustan (treenaamattomuustaustan) huomioon ottaen.

Radan jälkeen kuumottelin vähän sitä, aloitinko sen uusitun kyltin uusimisen oikeasta kohdasta. No, aloitin. Pisteitähän meille napsahti 79, mikä merkitsi hyväksyttyä tulosta. Tuomarin kommenteissa luki: "Hyvä rata. Mukavaa rauhallista ohjaamista." Hyvä Miru! Nyt puuttuu enää yksi tulos koulutustunnuksesta.

Emmekä elää voi omillamme

Koiraton on sangen postaamaton

Postaustahti hiljeni syksyllä, eikä se ole tiheämmäksi muuttunut. Kun Netta ei asu täällä, minulla ei ole mitään kerrottavaa, eikä minulla ole kuviakaan. Käydessäni Pohjois-Karjalassa tulee hyvällä tuurilla räpsittyä kuvia, joita voi hetken verran lisäillä blogiin. Sitten on... Pelkkä hiljaisuus. En kuitenkaan aio lopettaa tätä blogia näiden kaikkien vuosien jälkeen. Jatketaan vain vähän eri muodossa kuin ennen.

Torstaina Miru täytti kuusi vuotta ja Vilkku huimat yksitoista vuotta. Toivottavasti edessä on vielä monen monta vuotta. Vilkkua ei ikä tosin paina, eikä vanhuutta huomaa sen tahdista ollenkaan. Se ei ole varmaan koskaan kuullutkaan vanhan koiran arvokkuudesta. Sitä arvokkuutta on tässä talossa ollut vajaat kymmenen vuotta sitten kuolleella Suskulla. Piri taas ei koskaan siihen ikään päässyt. Mirun tosin voin hyvin kuvitella ah-niin-arvokkaaksi vanhukseksi, onhan se nytkin kovin omanarvontuntoinen.

Eilen kävimme Lotta-bedlingtoninterrierin kanssa lenkillä ja saimme jopa ihmeen hyvän yhteiskuvan koirista. Se on kuulkaas pienestä kiinni, että useamman koiran saa samaan kuvaan ja että kuva onnistuu. Tällä kertaa muistettiin, että namien pitäminen käsissä ei aiemminkaan edesauttanut tilannetta.

Olin pohtinut Netalle pääsiäiseksi agilitykisoja, mutta en minä nyt jaksa. Mölleissä olisi kiva käydä, mutta saisi olla aika hyvä tuuri, jos möllit olisivat juuri silloin kun olen käymässä Itä-Suomessa. Noo, eiköhän tilaisuuksia vielä tule.

Olen kaavaillut molempien soopeleiden ilmoittamista rally-tokokisaan huhtikuulle Liperiin. Netta oli treenatessa niin tarmokas, että kaipa sen kanssa voisi lähteä avointa luokkaa kokeilemaan. Mirulle taas haluaisin saada sen koularin. Pääsiäisenä pitää tosin kaivella jostain Mirun kisakirja ja rokotustodistus, koska ennen niiden löytymistä en viitsi Mirua minnekään ilmoittaa (koska olisi noloa, jos niitä ei löytyisi).

Toukokuussa taas olisi Lieksassa rallykisat. Voi hyvin olla, että ainakin Netta lähtee sinne. Ehkä Mirukin. Netta nyt on helpoin mukaan otettava, koska sen uskaltaa jättää autoon tai häkkiin odottamaan pelkäämättä että se hajottaa jotain tai murtautuu ulos. Mutta katsotaan nyt, onhan tässä vielä aikaa miettiä. Miru kun tarvitsisi jostain kolmannetkin kisat, jotta koulari olisi mahdollinen saavuttaa.