Elämäni koirat 1/5
Facebookissa on pyörinyt Elämäni koirat -nimeä kantava haaste. Ja koska ainakin kaksi kertaa olen nähnyt haasteen yleisesti ilmaan heitettävän, päätin tarttua siihen. Milloin ei muka olisi hyvä idea kirjoittaa elämänsä koirista?
Ensimmäisenä vuorossa on liki 16-vuotiaaksi elänyt sekarotuinen Susku. Se oli perheemme ensimmäinen koira ja ikää sillä oli minun syntyessäni reilut neljä vuotta, se kun oli syntynyt joulukuussa ja minä maaliskuussa.
Susku ei ollut minulle linkki koiraharrastusten maailmaan, enkä varsinkaan ala-asteen alkuvuosina ollut perillä koiraharrastuksista muutenkaan. Kerran tosin olin möllitokoa katsomassa, mutta siinä se sitten olikin. Mitä nyt joskus ala-asteella yritin opettaa Suskua hyppäämään hulavanteen läpi. Ja taisi se hypätäkin.
Vilkun tullessa taloon vappuna 2005 Susku ei ilahtunut. Se vietti aluksi paljon aikaa eri puolella taloa kuin Vilkku, mutta lopulta se sopeutui. Ja vaatiihan se sopeutumiskykyä, kun vilkas pentu tykkäisi roikkua hännässä kiinni. Eikä Susku pelkästään sopeutunut, vaan se myös piristyi.
Olin 11-vuotias, kun syyskuussa 2006 Susku piti lopettaa oletetun halvaantumisen vuoksi. Suskun kuolema oli minulle todella vaikea juttu, olihan minun kohdallani kyse ensimmäisestä koiran menettämisestä. Siitä yli pääseminen vei aikaa. Ja tällä hetkellä on melkein vaikea käsittää, että Suskun kuolemasta tuli syksyllä kuluneeksi kahdeksan vuotta.
Facebookissa on pyörinyt Elämäni koirat -nimeä kantava haaste. Ja koska ainakin kaksi kertaa olen nähnyt haasteen yleisesti ilmaan heitettävän, päätin tarttua siihen. Milloin ei muka olisi hyvä idea kirjoittaa elämänsä koirista?
Ensimmäisenä vuorossa on liki 16-vuotiaaksi elänyt sekarotuinen Susku. Se oli perheemme ensimmäinen koira ja ikää sillä oli minun syntyessäni reilut neljä vuotta, se kun oli syntynyt joulukuussa ja minä maaliskuussa.
Susku ei ollut minulle linkki koiraharrastusten maailmaan, enkä varsinkaan ala-asteen alkuvuosina ollut perillä koiraharrastuksista muutenkaan. Kerran tosin olin möllitokoa katsomassa, mutta siinä se sitten olikin. Mitä nyt joskus ala-asteella yritin opettaa Suskua hyppäämään hulavanteen läpi. Ja taisi se hypätäkin.
Vilkun tullessa taloon vappuna 2005 Susku ei ilahtunut. Se vietti aluksi paljon aikaa eri puolella taloa kuin Vilkku, mutta lopulta se sopeutui. Ja vaatiihan se sopeutumiskykyä, kun vilkas pentu tykkäisi roikkua hännässä kiinni. Eikä Susku pelkästään sopeutunut, vaan se myös piristyi.
Olin 11-vuotias, kun syyskuussa 2006 Susku piti lopettaa oletetun halvaantumisen vuoksi. Suskun kuolema oli minulle todella vaikea juttu, olihan minun kohdallani kyse ensimmäisestä koiran menettämisestä. Siitä yli pääseminen vei aikaa. Ja tällä hetkellä on melkein vaikea käsittää, että Suskun kuolemasta tuli syksyllä kuluneeksi kahdeksan vuotta.
"Niiden siivet eivät lentää saa
Niiden silmät itkeä ei voi milloinkaan
Iäisyyden ne vaihtais milloin vaan
Sun paikkaas päällä maan"
Tiktak - Siivet
San. E. Sarmo
 |
| © äiti tai isä |
Ei kommentteja
Lähetä kommentti