Ensimmäinen luukku

Netta's Stage -joulukalenteri on täällä kolmatta kertaa! Luvassa on tuttuun tapaan monenlaista. Pysykäähän kuulolla!

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Antipalveluskoira - yksi collieista?

Tänään Netta pääsi collieiden hakutreeneihin. Ennen treenejä minulla ei oikeastaan ollut yhtään hajua siitä, mistä haussa oikein on kyse. Kyllä siitä oli jotain jossain koirakirjoissa lukenut, mutta käytännön kokemus tai tietämys - nolla. Nytpä on.

Koirat treenailivat vuorotellen. Joukossa oli toinenkin, joka ei ollut aiemmin hakua tehnyt. Alkuun meille selitettiin perusideaa (mm. termit "Haamu" ja "Ääni"). Kun hain Netan autosta meidän vuorolle, Netta vähän kiskoikin. Kaikessa yksinkertaisuudessa aloitettiin siitä, että maalimiehet menivät pienen matkan päähän metsään ja kutsuivat Nettaa.

Netta pötkikin innoissaan ja vikkelästi maalimiesten luo. Ei ujostelua, kyllä makkara kelpaa (vaikka Netta oli vahingossa saanut aamuruuan ja käynyt lenkilläkin). Neljä kertaa tämä ja sitten koira autoon. Seuraavalla kierroksella taas samaa, joskin nyt jo puolipakenevia. Kyllä oli Netalla vauhtia. Tokalla kerralla hihnakin saatiin valjaista irti, alkuun kun hihna oli juuttunut valjaisiin. Kerran Netta pääsi jopa otteestani irti vahingossa ja pinkoi maalimiehen luo.

Oli hauska ja mielenkiintoinen päivä. Treenien päätteeksi käytiin vielä kävelemässä pieni lenkki. Netan onneksi kukaan ei ollut erityisemmän kiinnostunut Netasta. Lenkin jälkeen piti puhdistaa auto lumesta ja suunnata kotiin. Kerrankin (talvisään) treenit, joissa ei tullut kylmä. Mätsäreiden yhteydessä sekin on koettu, että on kylmä kylmä kylmä ja varpaat jäässä. 

Nyt oli vain lumesta märkiä varusteita ja piti viedä penkinsuojus saunaan kuivumaan. Ekan vuoronsa jälkeen Netta oli autossa kiivennyt kuskin penkille. Avasin takaoven, ei koiraa. Ei toistanut samaa temppua uudelleen. Tiedä sitten, mikä siihen edes oli syynä. 

Nameiksi suositeltiin jotain superherkkua. Pitää soveltaa agiinkin. Kissanruokaa tai hyytelöruokaa ostamaan siis! Ja jostain pieniä pakasterasioita, meillä kun on sellaisia isoja. Haku nimittäin vaikutti kivalta. Ehkä Mirukin pääsee joskus, kunhan saan sille jonkun seuraksi vuorojen välillä. Mukavaa myös Netan kannalta. Laji, josta ei tarvitse tai edes voi ottaa harrastuspaineita, kun shelteillä ei palveluskoirakokeisiin asiaa ole.

Oikeaa aikaa tuleeko koskaan ja mitä se tarkoittaa?

Pentukuumetta ja ajatuksia toisen uuden koiran ottamisesta, niistä olen tänne aiemmin kirjoittanut. Pentukuume on kuitenkin kroonista, eikä se koskaan parane. Tai ehkä silloin, kun on se pentu. Mutta kun vuosia kuluu, alkaa pentukuume taas riehua.

Minä olen lyönyt mielessäni lukkoon suunnitelmia, haavekuvia, unelmia. Haaveita seuraavasta koirasta. Olen satunnaisesti vilkuillut kasvattajien sivuja ja KoiraNettiä. Olen laskenut, paljonko rahaa tarvitsen ennen kuin voin pennun ottaa. Ja mikä tilanne silloin pitää olla.

Tilannekysymykseen ainoa vastaus tällä hetkellä on ei nyt, mutta joskus tulevaisuudessa. Sitten kun on oma kämppä. Sitten kun tietää, millaista on elää yksin edes yhden koiran kanssa. Tulevaisuudessa. Laaja määrite. Vaikea on tietää myös, kuinka kauan menee, ennen kuin tulee mahdollisuus.

Tietyllä tapaa ulkopuolisten voi varmaan olla vaikea ymmärtää haaveilua uudesta pennusta. Miten opiskelijan aika riittää, miten riittää raha? Siksi se säästäminen ja se, että yrittää löytää töitä, kun sen aika on. Ajan riittämistä en omalla kohdallani osaa epäillä. Kulutan mielelläni aikani koirajutuissa.

Totta kai pitää miettiä, että ottaa koiran tilanteeseen, jossa sen hoitaminen onnistuu. Mutta voiko aina tietää etukäteen, mitä elämässä tapahtuu? Ei. Voinko minä suunnitteluista huolimatta tietää, millaista elämäni on kymmenen vuoden päästä? En. Eikä voi kukaan muukaan. 

Minulla on tapana miettiä asioita liikaa. Jos mietin liikaa pentuasiaa ja sopivaa tilannetta, karkaavatko mahdollisuudet lopulta käsistäni, kun sen aika on? Jos miettii kaikki mahdolliset uhkakuvat, uskaltaako enää koskaan ottaa uutta koiraa? Vai onko vain helpompi pitää nykyinen koira ja erakoitua sen kanssa jonnekin? 

Sepä se, mistä minä loppujen lopuksi tiedän, milloin on oikea aika pennulle? Mikä on tarkka määrite? Kahta koiraa pienellä ikäerolla en itselleni koulutettavaksi ottaisi. Vaikka Netan ja Mirun ikäero on pieni, on Mirun koulutus ollut äitini vastuulla. Millainen ikäero on sitten sopiva? Vai onko siihen mitään kaavaa?

Ajan miettimisen lisäksi moni muu asia alkaa askarruttaa mieltä, jos miettii tarkemmin. Koiran terveys. Asia, jota ei voi täysin varmaksi tietää, vaikka suku olisi terve. Kaikki on arvaamatonta. Susku eli melkein 16-vuotiaaksi, Piri ei ehtinyt täyttää edes kolmea vuotta, kun se jäi auton alle.

Eivät mahdolliset kauhukuvat ja jossittelut estä minua hankkimasta toista koiraa joskus. Jos palaan vielä aikatilanteeseen opiskelujen suhteen, voidaan alkaa saivarrella. Mistä koskaan tietää, mihin aika riittää? Tai mitään muutakaan... ja niin edelleen.

Ristiriitaista tässä tilanteessa on se, että haavekuvieni koira on ollut sheltti. Nyt mielessäni on pyörinyt sileäkarvainen collie enkä todellakaan tiedä syytä siihen. Mistä tämä johtuu? Olen minä ajatellut ottavani nahkan ehkä kymmenen vuoden päästä, mutta ei sen nyt tarvitsisi mieleen tulla.

Jo kulkemisten sun muiden kannalta uskoisin sheltin olevan minun kohdallani parempi valinta seuraavaksi koiraksi. Ehkä jopa Netan kannalta. Se on tottunut Vilkkuun ja Miruun, mutta niiden kanssa se on kasvanut. Vieraista isommista koirista se ei juuri välitä.

Ehkä tämä vain menee ohi. Tai sitten ei. Ei kaikkea voi koskaan saada. Pointtini oli pohtia sopivaa ajankohtaa ja eksyin sheltteihin ja nahkoihin. Ehkä vielä joskus tulee tilaisuus ottaa vakavasti haaveet nahkasta. 

Messarin etukäteisfiilistelyä

Joulukuu lähestyy ja samalla lähestyy Messari. Kolme päivää koiranäyttelyhulinaa, saas nähdä jaksanko joka päivä mennä. Tämän lisäksi matkapäivät. Messarissa olen ollut aiemmin viime vuonna (molemmat päivät) sekä kaksi vuotta sitten (Helsinki Winner). Nyt on käytössä kolme kokonaista päivää ja aikaa katsoa ja tehdä melkeinpä mitä vaan.

En vielä osaa sanoa, menenkö joka päivä katsomaan shelttejä vai en. Yleensä en ilman omaa koiraa kovin pitkään jaksa kehää pitkään seurailla - ja minullahan ei ole koiraa, jonka Messariin voisi viedä. Ehkä yritän käydä katsomassa shelttejä edes jonain päivänä. Riippuu vähän oheisohjelmasta.

Perjantaina kiinnostaa eniten paneelikeskustelu (Harrastuksesta ammatti?). Jos olen tulkinnut oikein, lauantaina ja sunnuntaina on samat luennot. Siispä lauantain voisi omistaa luennoille. Silloin olisi muutama kiinnostava. Pitää lähempänä pähkäillä, minne menee.

Ohjelma nyt vain sattuu vaikuttamaan tosi kivalta. Sunnuntaiaamusta on koiratanssikisa, jota on ehdottomasti pakko mennä katsomaan (kuten aina ennenkin). Sitten lisätään vielä kaikki näytökset ja muut. Pitää varmaan tehdä "lukujärjestys", johon merkitsee missä mitäkin on. Viime vuonnakin tuntui, että kivaa ohjelmaa olisi ihan liikaa eikä kaikkea kuitenkaan pääsisi katsomaan.

Ja ne myyntipisteet. Mitähän kaikkia tarjouksia siellä onkaan... Kun vain ei tekisi liikaa heräteostoksia, mutta uskoisin kiertäväni alueen läpi monen monta kertaa jo yhden ainoan päivän aikana. Silloin ainakin varmasti näkee, mitä kivaa tarjolla on.

Kaksi vuotta sitten ostin shelttiaiheisen numerolapunpidikkeen, shelttiavaimenperän, shelttikännykkäkorun, nahkacollieavaimenperän ja koirien joulukalenterin. Viime vuonna ostokset olivat pienemmät, Hau-Hau:n nameja, Berran lelu ja Toppapomppa. 

Muistan kahden vuoden takaisesta HeWistä sen, että kävin katsomassa koiratanssikilpailua (HTM) ja tosi hyvällä luennolla, jonka aiheena oli koirien kuvaaminen. Viime vuonnakin oli koiratanssikilpailu, josta jäi alku näkemättä, koska menimme junalla ja kilpailu oli jo alkanut. Lisäksi viime vuonna oli Vappu Alatalon luento, jolta harmillisesti jouduin lähtemään kesken.

Onneksi aika kuluu nopeasti. Huippua! Tällaista on olla koiraihminen, joka on kerran päässyt Messariin... sillä silloin sinne tahtoo uudestaan. Ei haittaa, vaikka korvissa soisi koko yön, kun se vaan on Messari. Ja se on kerran vuodessa. Ensi vuonna olisi sitten maailmanvoittajanäyttely Helsingissä ja joulukuussa normaali Messari. Melkoisesti ohjelmaa.

Treenimursu

Tänään Miru pääsi käymään collieiden tokossa. Varsinaisia tokohommia ei sinällään tehty, mutta temppujuttuja. Jalkojen välissä kävelyä ja uutena jalkojen välissä peruuttamista. Pitää ryhdistäytyä ja treenata kotonakin, että tulee edistystä. Ja että joskus pääsee häivyttämään namikättäkin pois.

Lisäksi harjoittelin Mirun kanssa sitä, että se kosketti nenällään kättäni ja peukalon kosketusta. Molemmissa piti vain miettiä palkkaamista ja sitä, mihin namin laittaa, kun lopulta kosketus oli pelkkä hipaisu - ja Mirun katse oli namien suunnalla. Ainakin tietää, miksi se tekee mitään temppuja. Niin, ja vähän kierimisharjoitustakin. Pyörimisiä myös.

Lopuksi oli vielä pieni paikallaolo. Tai pieni ja pieni. Lyhyt matka kuitenkin. Kerran tai kaksi Miru taisi nousta, jolloin palautin sen ja sitten se pysyikin paikallaan, vaikkei makuuasentoa ehkä kehuttaisi maailman tyylikkäimmäksi. Aktivointimielessä tätä onneksi tehdäänkin.

Siinäpä Mirun kuulumisia. Eilen (?) Vilkku teki vähän temppuja toisten ollessa ulkona. Vilkulle voisi opettaa uusia temppuja ihan vain, että todistaisi vääräksi väitteen, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Netan temput täällä on jo nähty videolla, mutta ehkä Vilkkukin pääsee joskus esittämään taitojaan kameran eteen.

Netan salatut elämät: jakso 6

Vähän uuttakin

Tänään oli aikaa käsitöiden tekemiselle, koska postilaatikkoon oli tullut Antassun paketti. Tilasin tarvikkeet hihnaan ja samalla uuteen näyttelyhihnaan. Sain myös molemmat työt tänään valmiiksi. Näyttelyhihnasta tuli hiukan muita näyttelyhihnoja lyhyempi, mutta ei se mitään. Värimaailma tuskin tulee kenellekään yllätyksenä.

Hihnan tein grip-polypropeeninauhasta. Se oli alkuperäinen syyni tilauksen tekemiseen. Aluksi ompelukone toimi ihan kiltisti, mutta sitten se alkoi katkoa lankaa. Mutta piti vain jatkaa (himputin kone ja sen omat oikut). Nytpä on uusi hihna mm. agilityyn. Salama vääristi kuvan värejä, hihna on oikeasti tummempi.

Pintaa syvemmälle (Miru)

Julkaistu Mirun entisessä blogissa su 23.9.2012 klo 11:11.

PINTAA SYVEMMÄLLE

Oli maaliskuu vuonna 2010. Vasta edellisessä kuussa Piri (Final Fantasy's Creative Spirit), nahkapoika oli kuollut jäätyään auton alle vajaan kolmen vuoden iässä (4.4.2007-12.2.2010). Pirin siskolle (Final Fantasy's Completely Mine) oli tulossa pentuja ja pentue syntyi 10.3.2010. Pennuista kaksi osoittautui olevan pinoja. Toinen oli trikkiuros ja toinen soopelinarttu.

Minulle oli etsinnässä shelttipentu juuri samana vuonna. Vanhemmat kuitenkin luottivat siihen, että hoitaisin sheltin, ja niin päätettiin ottaa tämä pinatyttö, joka sai nimekseen Mirun. Äitienpäiväviikonloppuna pentua lähdettiinkin hakemaan ja lauantaina palattiin kotiin pentu mukana.

Miru oli nirso. Nappulat eivät oikein maittaneet, mutta kasvattaja oli sanonut maksalaatikon maittavan ja sitä Mirulle annettiin. Joskus myös nappuloita syötettiin sille, kun ne eivät kupista tuntuneet sen suuhun katoavan. Vielä syksylläkään Miru ei ollut ahmatti, mutta jossain vaiheessa tapahtui muutos. Nykyisin Mirulle kelpaa paljaaltaan lähes kaikki (mutta ei matolääketabletti).

Toukokuussa Miru tosin nuolaisi astianpesuainetta astianpesukoneesta. Googlailtiin, mitä piti tehdä, ja seurattiin ohjeita. Ei saanut oksetuttaa. Ihmeteltiin tosin, miksi ihmeessä moinen nirsoilija nuolaisi astianpesuainetta, kun ruoka ei kelvannut?!

Pentuna Mirulla oli tapana riehua iltaisin olohuoneessa. Se siis esimerkiksi kieriskeli selällään. Sitä se tosin tekee joskus nykyisinkin marinan säestämänä. Kesäkuussa Mirun ja Vilkun kaveriksi tuli myös shelttineiti Netta. Miru ja Netta olivatkin (ja ovat yhä) hyviä kavereita. Miru kurmuuttaa Nettaa, mutta metsälenkeillä Netta saa Mirun kierähtämään selälleen.



Miru oppi jo pentuna menemään Netan petiin. Niin se tekee oikeastaan vieläkin, vaikka peti on sille aivan liian pieni. Se vain kääriytyy petiin kerälle ilmeisesti osoittaakseen, että voi tehdä mitä tahtoo.

Miru ja Netta ovat kovin samannäköisiä nykyään. Pentuna Netta oli pörröinen ja Miru vaaleampi, nykyisin niiden väritys on suunnilleen samaa sävyä (paitsi että tänä syksynä Mirun turkki näyttää aiempaa tummemmalta). Turkkikin on samantapainen. Yksi liian pitkäkarvainen ja sitten sheltti, jolla on niukka turkki.

Onpahan Mirua ja Nettaa luultu emoksi ja pennuksi. Syynä on juurikin samannäköisyys, mutta eri kokoisuus. Siinä saa vain selittää, että nämä ovat eri rotua. Toisella on vain liian pitkä turkki ja toisella tavallista lyhyempi. 



Miru ei tuhonnut pentuna kai mitään merkittävää, kun mieleeni ei ole jäänyt mitään. Tuolien alla olevia poikkipuita se tosin järsii yhä, samoin pahveja äidin työhuoneessa. Voi olla, että se on säikähtänyt pureskelua erään tapauksen takia. Kuulin Mirun haukkuvan vanhempieni makuuhuoneessa ja menin katsomaan. Hyvä että menin, haukkumiseen kun oli syynä kipinöivä johto. Ilmeisesti Miru oli järsinyt sitä ja sitten se säikähti kipinöintiä.

Miru ja Netta olivat samalla pentukurssilla syksyllä. Netta jatkoi tokon alkeiskurssille, Miru ei vielä. Miru kävi tokon alkeiskurssin viime vuonna. Miru oli myös mukana, kun Netta kävi ekaa kertaa rokotuksissa.

Miru tituleerataan laiskaksi. Sen motto on: "Älä seiso, jos voit istua, äläkä istu, jos voit maata". Usein Miru röhnöttää jossakin eikä haluaisi siirtyä. Ruokakupin kilinä ja oletettu ruuanjako saa Mirun tosin liikkeelle heti.

Mirun kuvaaminen on toisinaan hyvinkin mielenkiintoista. Jos sille heittää kepin veteen, se ei hae sitä, jos se menee liian syvälle, ja jää innoissaan odottelemaan, josko jotain heitettäisiin. Miru tykkää liikaakin siitä, jos sille heitetään lelu tai keppi ja se haluaisi lisää lisää lisää heittokertoja. Se kiihtyy myös vetoleikeistä. Nyt ollaankin yritetty tehdä älyllisesti vaativampia tehtäviä, kuten lelun etsintää.

Onpa Miru päässyt leirielämänkin makuun. Kesäkuussa 2011 koirilla oli nenäpunkkeja ja menin lainakoiran kanssa leirille (muuten olisin ottanut tietysti Netan, mutta nenäpunkit..). Leiriepäonni vainosi Nettaa myös syksyllä, kun oli Kolin leiri, jossa oli valokuvausta ja kivien maalausta. Netalla oli juoksut. Otin sitten mukaan Mirun. Oli meillä häkki, Pirin aikana ostettu iso metallihäkki, ja se pääsi käyttöön. Ihan nätisti Miru siellä oli.

Vähän Miru taisi tosin vähän vinkua ja yöllä se oli levoton. Yövyttiin siis Kolilla hotellissa ja siellä oli samaan aikaan häät. Ilmeisesti äänet saivat Mirun vähän levottomaksi.

Siinäkin mielessä Miru on vähän laiska, ettei sen tee talvella ollenkaan mieli kahlata umpihangessa. Se kulkee mieluiten valmiita polkuja ja jos polku on peittynyt lumeen, se kulkee ihmsiten takana. Muutenkin se välillä hidastelee poluilla.  

Miru ei myöskään ole aivan yhtä ketterä, kuin Netta. Siksi pitää vähän sorakuopillakin katsoa, ettei Miru mene turhan jyrkille kohdille. Mirulle mieluisampaa puuhaa onkin leikkiä Netan kanssa vaanimisleikkejä sekä kuljettaa ja vetää keppejä ja leluja.

Miru ei harrasta mitään. Mätsärit ovat vähän olleet mielessä, mutta silti on pientä epäröintiä, koska jos Netta ja Miru ovat samassa luokassa ja saavat samanvärisen nauhan ja.. Miru kävi kerran näyttelykoulutuksessa ja kun nami ei ollut naaman edessä, se kiljui muiden juostessa. Vihainen se ei ole. Pirikin oli samanlainen, liikkuminen oli ärsykkeenä.

Mirun paimennusvietti kohdistuu esimerkiksi autoihin ja pyöräilijöihin, koska ne vilahtavat ohi nopeasti. Tätä on alettu kitkeä. Kaikki autot eivät tosin saa Mirussa aikaan samaa reaktiota. Tämä on asia, jota tosiaan kitketään, koska se ei ole hyvä juttu... Pitää varmaan ehdollistaa Miru naksuttimeen ja selittää naksutinkoulutuksesta vähän äidille.



Lisäsin Mirulle heinä- ja elokuun kuvia galleriaan.

http://aniline.kuvat.fi/#/kuvat/Miru/2012/Heinäkuu/

http://aniline.kuvat.fi/#/kuvat/Miru/2012/Elokuu/

Mua ei voi muuttaa, ei voi

Jokainen täällä itse valitsee tiensä, syytä toisten ei tarvitse tietää

Koirat elämäntapana. Helppo kyseenalaistaa, jos ei tiedä mistä on kyse, ei ole samassa elämäntilanteessa tai ei osaa samastua. Usein vaikuttaa siltä, että jos harrastaa urheilua, on se normaalia. Jääkiekko, jalkapallo, lentopallo, mikä tahansa laji, ei kyseenalaistettavaa. Ei, vaikka miten olisi treenejä tai kisamatkoja. Mutta entä sitten koirat? Koiratreenit, epäviralliset ja viralliset kisat. Koira vain sattuu olemaan eläin.

Koiran pitäminen maksaa. Rahaa saa uppoamaan esimerkiksi ruokiin, herkkuihin, tarvikkeisiin, harrastuksiin ja eläinlääkärikäynteihin. Ei kestä kauaa, kun koiran kulut ylittävät sen ostohinnan. Jos menee matkalle, pitää miettiä, minne koira menee matkan ajaksi ellei se pääse mukaan. Koira tuo vastuuta. Siitä täytyy huolehtia. Se täytyy ruokkia ja ulkoiluttaa. Sitä ei voi jättää yksin kotiin liian pitkäksi aikaa. Kaiken kukkuraksi koira vielä saattaa tuhota erinäisiä asioita. Siis miten kukaan voi haluta tällaisen elämän?

Ei negatiivisia puolia voi piilotella tai lakaista maton alle kuin niitä ei olisikaan. Kolikolla on aina kaksi puolta. Koira tuo elämään paljon positiivista. Harrastuksissa voi pitää hauskaa. Matkustelu ei ole mitenkään pakollista. Asiat on mahdollista järjestellä koiran ehdoilla. Koira pakottaa lenkille, vaikka sataisi vettä tai olisi kolmekymmentä astetta pakkasta. Koira tuo iloa ja riemua omistajalleen. Omistajalleen se ei ole vain koira.

Luulisin, että yksi yleisimmistä ihmettelyn aiheista on se, että haluan ottaa Netan mukaani kun menen opiskelemaan. Mutta miten aika riittää? Mitä jos ei saa sopivaa asuntoa? Mitä jos, mitä jos, mitä jos. Ei se ole ongelma, jos siitä ei tee ongelmaa. Tässä maassa on koirallisia opiskelijoita. Heillä riittää aika. Entä sitten työssä käyvät ihmiset, riittäähän heilläkin aika. Asunnon saaminen voi olla vaikeaa, mutta ainakin minä jaksan uskoa, että sopiva löytyy joskus. 

Koira vie aikaa, mutta se on kaiken viedyn ajan arvoinen. Omasta mielestäni en luovu mistään, vaikka minulla on Netta. Menetänkö minä muka oikeasti jotain, jos pyörin viikonloppuna koirajuttujen parissa enkä mene baariin? Tekeekö se minusta jotenkin oudon, että ostan ennemmin koiralleni pannan kuin itselleni uuden T-paidan?

Siinä missä jotkut käyvät salilla, minä olen seissyt yli tunnin kylmässä säässä vesisateessa kehän laidalla hakeaksi vain yhden muovinauhan. Ja olen vielä maksanut siitä. Olen maksanut myös siitä, että pääsen koirani kanssa vieraalle paikkakunnalle hakemaan vieraalta ihmiseltä paperille kirjoitetun arvostelun koirastani. Niinpä niin, loogista, eikö totta?

Tämä on elämäntapa. Jos joku ei ymmärrä, niin sitten ei ymmärrä. Lemmikki, perheenjäsen, harrastuskaveri tai elämäntapa. Noihin neljään ryhmään voisin karkeasti koiran pitämisen luokitella. Rajat voivat olla häilyvät ja luokittelusta saisi kirjoitettua paljon. 

Toisen elämäntavan arvostelusta ei ole mitään hyötyä, jos elämäntapa ei aiheuta henkilölle itselleen tai muille harmia. Jos minä haluan tehdä asiat omalla tavallani ja pysytellä koirakuvioissa, ei minun päätäni noin vain voi kääntää. Tekeekö jokin esimerkiksi agilitystä huonomman kuin jostain perinteisestä urheiluharrastuksesta? Agilitykin on urheilua.

Siinä ei ole mitään pahaa, jos käyttää rahansa koiraan. Joku toinen käyttää sen vaatteisiin ja joku toinen matkusteluun, ei kyse ole mistään sen isommasta. Ei siinä ole mitään ongelmaa, vaikka koira elää lyhyemmän elämän kuin ihminen. Kaikki me eletään täällä vain kerran. 

Jokainen tekee omat valintansa. Pitääkö niitä perustella muille? Pitääkö kaikkea "erilaista" perustella? Jos ei pidä salmiakista, ei kukaan ihmettele. Mutta jos minä sanon, etten erityisemmin välitä suklaasta, voi joku hyvinkin hämmästellä. Kaikkihan pitävät siitä! Joo, paitsi minä. Eikä kukaan ihmettele, jos joku kertoo katsoneensa viikonloppuna jääkiekkoa. Mutta varmasti joku ihmettelee, jos kerron olleeni agilitykisoissa.

Onko yksikään elämäntapa aina helppo ja mukava? Se jää jokaisen oman harkinnan varaan. Ihmisten arvomaailmat ovat niin erilaiset ja kaikki tekevät työtä eri asioiden eteen. Vastoinkäymisiä tulee aina. Koirissa hankalinta on niistä luopuminen.

Tämä koirahullu aikoo jatkossakin miettiä asioita koiransa kannalta, kuluttaa viikonloppunsa koirajuttuihin, treenata illalla, seistä kehän laidalla muovinauhan takia ja maksaa kaikista maksullisista koirajutuista, jos siltä tuntuu. Se on minun valintani. Ja ennen kaikkea se on minun elämääni.

Postauksen kuvat © minä, äiti & Minna