Pentukuumetta ja ajatuksia toisen uuden koiran ottamisesta, niistä olen tänne aiemmin kirjoittanut. Pentukuume on kuitenkin kroonista, eikä se koskaan parane. Tai ehkä silloin, kun on se pentu. Mutta kun vuosia kuluu, alkaa pentukuume taas riehua.
Minä olen lyönyt mielessäni lukkoon suunnitelmia, haavekuvia, unelmia. Haaveita seuraavasta koirasta. Olen satunnaisesti vilkuillut kasvattajien sivuja ja KoiraNettiä. Olen laskenut, paljonko rahaa tarvitsen ennen kuin voin pennun ottaa. Ja mikä tilanne silloin pitää olla.
Tilannekysymykseen ainoa vastaus tällä hetkellä on ei nyt, mutta joskus tulevaisuudessa. Sitten kun on oma kämppä. Sitten kun tietää, millaista on elää yksin edes yhden koiran kanssa. Tulevaisuudessa. Laaja määrite. Vaikea on tietää myös, kuinka kauan menee, ennen kuin tulee mahdollisuus.
Tietyllä tapaa ulkopuolisten voi varmaan olla vaikea ymmärtää haaveilua uudesta pennusta. Miten opiskelijan aika riittää, miten riittää raha? Siksi se säästäminen ja se, että yrittää löytää töitä, kun sen aika on. Ajan riittämistä en omalla kohdallani osaa epäillä. Kulutan mielelläni aikani koirajutuissa.
Totta kai pitää miettiä, että ottaa koiran tilanteeseen, jossa sen hoitaminen onnistuu. Mutta voiko aina tietää etukäteen, mitä elämässä tapahtuu? Ei. Voinko minä suunnitteluista huolimatta tietää, millaista elämäni on kymmenen vuoden päästä? En. Eikä voi kukaan muukaan.
Minulla on tapana miettiä asioita liikaa. Jos mietin liikaa pentuasiaa ja sopivaa tilannetta, karkaavatko mahdollisuudet lopulta käsistäni, kun sen aika on? Jos miettii kaikki mahdolliset uhkakuvat, uskaltaako enää koskaan ottaa uutta koiraa? Vai onko vain helpompi pitää nykyinen koira ja erakoitua sen kanssa jonnekin?
Sepä se, mistä minä loppujen lopuksi tiedän, milloin on oikea aika pennulle? Mikä on tarkka määrite? Kahta koiraa pienellä ikäerolla en itselleni koulutettavaksi ottaisi. Vaikka Netan ja Mirun ikäero on pieni, on Mirun koulutus ollut äitini vastuulla. Millainen ikäero on sitten sopiva? Vai onko siihen mitään kaavaa?
Ajan miettimisen lisäksi moni muu asia alkaa askarruttaa mieltä, jos miettii tarkemmin. Koiran terveys. Asia, jota ei voi täysin varmaksi tietää, vaikka suku olisi terve. Kaikki on arvaamatonta. Susku eli melkein 16-vuotiaaksi, Piri ei ehtinyt täyttää edes kolmea vuotta, kun se jäi auton alle.
Eivät mahdolliset kauhukuvat ja jossittelut estä minua hankkimasta toista koiraa joskus. Jos palaan vielä aikatilanteeseen opiskelujen suhteen, voidaan alkaa saivarrella. Mistä koskaan tietää, mihin aika riittää? Tai mitään muutakaan... ja niin edelleen.
Ristiriitaista tässä tilanteessa on se, että haavekuvieni koira on ollut sheltti. Nyt mielessäni on pyörinyt sileäkarvainen collie enkä todellakaan tiedä syytä siihen. Mistä tämä johtuu? Olen minä ajatellut ottavani nahkan ehkä kymmenen vuoden päästä, mutta ei sen nyt tarvitsisi mieleen tulla.
Jo kulkemisten sun muiden kannalta uskoisin sheltin olevan minun kohdallani parempi valinta seuraavaksi koiraksi. Ehkä jopa Netan kannalta. Se on tottunut Vilkkuun ja Miruun, mutta niiden kanssa se on kasvanut. Vieraista isommista koirista se ei juuri välitä.
Ehkä tämä vain menee ohi. Tai sitten ei. Ei kaikkea voi koskaan saada. Pointtini oli pohtia sopivaa ajankohtaa ja eksyin sheltteihin ja nahkoihin. Ehkä vielä joskus tulee tilaisuus ottaa vakavasti haaveet nahkasta.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti