Valloittamaton

PMMP - Valloittamaton

san. Paula Vesala

Suojasta sisämaan

Tahdoin mä vaaralliseen aukeaan

Suonissa pakottaa roihu

Se tukehdu ei nukkumaan

Ja kun pääsin katsomaan

Vapautuvaa ulappaa

Muistin, etten tahdo unohtaa

Toinen etsii onneaan

Toinen onnettomuuttaan

Helppoa ei ole kumpikaan

Jos oisin voinut nauraen

Jäähyväiset vaihtaa

Mut joskus uusi huominen

Eilistään se kaihtaa

Patsaita pelottaa

Ne kääntyvät takaisinpäin katsomaan

Ne palaa satamaan

Ihmiset kivistä saa kuviaan

Kuinka väkivaltainen

Tekosyy on rakkauden

Mitä tehty on nimissä sen

Näytä, kuinka lähdetään

Pelastutaan, hymyillään

Naurulukin sielu jätetään

Jos oisin voinut nauraen

Jäähyväiset vaihtaa

Mut joskus uusi huominen

Eilistään se kaihtaa

Jos tyytyy kuuntelemaan merisään

Ei tunne myrskyn vaaraa veneellään

Ja eessä siellä on vain valloittamaton

En saanut sitä sanomaa

Että se tahtoo tulla

En taivu sitä suremaan

Että se sinne jää

Jos oisin voinut nauraen

Jäähyväiset vaihtaa

Mut joskus uusi huominen

Eilistään se kaihtaa

Jos tyytyy kuuntelemaan merisään

Ei tunne myrskyn vaaraa veneellään

Ja eessä siellä on vain valloittamaton

Soopelisirkus

Kuten ehkä huomasitte, vaihdoin ihan tässä äsken blogin nimen. Blogimme kantaa siis nykyisin nimeä Soopelisirkus entisen nimen Netta's Stage sijaan. Osoitetta en kuitenkaan aio vaihtaa, koska se mutkistaisi asioita jonkin veran.

Tässä on videolla meidän "Soopelishow", jota olen alkanut Netan ja Mirun kanssa työstää. Temppuja kahden koiran kanssa. Aloitettiin tuolla ympäri pyörimisellä. Näistä videoista karsin turhat säätämiset, mutta ehkä joskus tulee video poistetuista kohtauksista. Jos tämä idea siis jatkuu pidempään. Varsin alussahan tämä vielä on.

Ekassa kohdassa, jossa koirat odottivat nameille lähtöä, nousi muistaakseni ensin Netta. Siksi alku näytti tuolta. Osoitin nimittäin kohtalokkaasti namia ja sanoin Netan nimen, minkä Netta sitten vähän tulkitsi eri tavalla. 

Ikävä laskee pellon päälle suruhunnun

Tiedän, että elämää ei voi hallita

Se kulkee minne tahtoo vapaana

Alan tänään sen tajuta

Haloo Helsinki! - Lähtövalmiina

san. Elli Haloo / J. Mykkänen

Tänään on päivälleen viisi vuotta Pirin kuolemasta. Viisi vuotta siitä aamusta, kun äitini tuli herättämään minut ja kertomaan, että Piri on jäänyt auton alle ja kuollut. Viimeisen kerran näin Pirin elossa, kun päästin sen 11.2.2010 ja 12.2.2010 välisenä yönä pois huoneestani. 

Ikävä ja haikeus tulevat ja menevät miten sattuu. Nyt olo on ehkä enemmän haikea. Viisi vuotta on samalla niin pitkä ja niin lyhyt aika. Puoli vuosikymmentä. Sen verran aikaa siitä nyt on. Aika menee niin nopeasti...

Vielä tämän päivän aikana täytyy sytyttää kynttilä Pirille. Haudalle ei juuri nyt pääse, mutta onneksi kynttilän voi aina sytyttää sisällä. 

Tässä alla on tekemäni muistovideo. Enemmän siinä tosin on kuvia, koska minulla on Piristä harmillisen vähän videomateriaalia.

Olen muutaman kerran jo laittanut Pirin kappaleen (Laura Närhi - Jokainen yö) sanat tänne blogiin, joten tällä kertaa en niin tee. Alla on lyriikkablogiini kirjoittamani pätkä kyseiseen kappaleeseen liittyen. 

"Laura Närhen kappale Jokainen yö on minulle tärkeä. En muista, milloin kuulin sen ensimmäisen kerran. Mutta ensimmäinen kerta, kun se jäi mieleeni, on joulukuulta 2010, jos oikein muistan. Muistaakseni myös heti (tai ainakin melkein heti) kyseinen kappale muodosti minulle merkityksensä."

Koska tähdenlentoja

Me kaikki ollaan

Ikuisia, vaikka joskus kuollaan

Jannika B - W2 (Tähdenlentoja)

san. J. Wirtanen / H.M. Paalanen

Lepää rauhassa, Piri.

Soopelirallia

Tänään Miru ja Netta pääsivät treenaamaan pihalla rally-tokoa, alla onkin videota räpeltämisestämme. Ensin vuorossa oli Miru. Älkää kysykö tuosta toisen spiraalin jälkeisestä ihmeellisestä "kierroksestamme" - en itsekään tiedä, miksi siihen suuntaan kaarsimme.

Koiran kiertämisestä niin, että Miru seisoi, ei tullut mitään, niin jätin sen kohdan pois videolta. Samoin kuin 360 asteen käännöksen toiseen suuntaan. Neiti Mursupinaatti kaipaa selvästi takapäänhahmotusharjoituksia... Huomatkaa myös loppukevennyspyörimistemppumme. Pää pyörälle vaan..!

Netan kanssa en edes muistanut ottaa noita koiran kiertämisiä. 360 asteen käännös onnistui myös vain yhteen suuntaan, joten pitää muistaa tasapainotyynyllä harjoitella takapäänhahmotusjuttuja. Mirun kanssa pitää varmaan treenata ihan hallilla, kun mitään vatia ei voi sisällä käyttää liukkaan lattian takia. Netta muuten tuossa yhdessä täyskäännöksessä vähän edisti ja alkoi kääntyä ennen kuin itse käännyin.

Netan kanssa otin myös vähän tokoa, mutta siitä ei ole videota. Lähinnä huomasin, että liikkeestä seisomaan jäämisessä käsimerkki pitää häivyttää, koska ilman sitä Netta ei pysähdy. Ja käsi monesti on Netan nenän edessä kertomassa, että nyt pysähdytään. Luoksetulo meni ihan mukavasti. Käsimerkin häivytystä kaikkeen vaan (kun vaan muistaisi kiinnittää siihenkin huomiota).

Muista, että ilman luottamusta meillä ei oo mitään

Mitenkäs olisi pieni tilannekatsaus tokon ihmeelliseen maailmaan ja vanhoihin sääntöihin. Tässä nyt erinäisten syiden vuoksi voi olla syytä treenata vielä noilla vanhoillakin säännöillä (ei hätää, ei olla menossa viralliseen kokeeseen). Joten miltä näyttää?

Luoksepäästävyys

Jaa-a, jaa-a. Tämän uskon olevan täysin tilanne- ja ihmiskohtaista, että että... Netta voi kyllä väistää, mutta antaahan se mätsärissäkin tuomarin tarkistaa hampaat.

Paikalla makaaminen

Se on se kaksi minuuttia. Voinko luottaa siihen, että Netta kestäisi koemaisessa tilanteessa? Voinko luottaa siihen, ettei se jännityksestä huolimatta vaikka nouse? Entä jos se nousisi ja onnistuisi häiritsemään muita?

Seuraaminen kytkettynä

Riippuu päivästä. Ja ylipäänsä siitä, että opettaisin seuruun kunnolla. Jännitykseen reagoiden Netta tosin luultavasti ei olisi kovin innokas seuraamaan, enkä tiedä, miten tällaisiin asioihiin itse voi tokossa varautua.

Seuraaminen taluttimetta

Sama juttu kuin edellisessä.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä

Tätä ei vielä osata... Muutaman kerran ollaan tehty tätä käsimerkin avulla, mutta se pitäisi saada pois. Sitä paitsi matkassa on voinut olla onnekasta sattumaa.

Luoksetulo

Njoo, Netan pitäisi osata tulla. Jos se vaan jää kiltisti istumaan paikalleen. Jos hajut eivät vie sitä mennessään.

Seisominen seuraamisen yhteydessä

Tämä taitaa tällä hetkellä sujua parhaiten. Ainakin omasta mielestäni.. Toki matkaa pitäisi olla enemmän, mutta yritäpä nyt kotona päästä kauas. Ei ole tilaa. Joskus hallilla sitten. Tai jossain muualla.

Estehyppy

Vanhojen sääntöjen mukaista hyppyä me ollaan treenattu hyvin vähän, mutta kaipa Netta sen oppisi.

Suurin kynnyskysymys on siis saada ensinnäkin käsimerkit pois ja palaset kohdilleen. Ei sen pitäisi olla mahdotonta... Eihän? Mutta miten voin oppia luottamaan siihen, että handlaisin itse koko homman? Että kaikki ei menisi jännityksen takia ihan pipariksi... Sillä siinä vasta olisikin loistavaa tekemistä.

Enitenhän mahdollisia möllitokoja sun muita ajatellessa kuumottaa ajatus siitä, että jokin menee pieleen. Joo, niin voi mennä ja niin varmasti meneekin, mutta en nyt tarkoita niitä pieniä juttuja, vaan jatkuvaa haistelemista tai paikallaolosta nousemista. Vaikka eihän Netta silloin kerrankaan collietokossa noussut, vaikka vieressä ollut koira nousi...

Honey you won't get there if you don't believe.

Christina Perri - Burning Gold

Christina Perri, Kid Harpoon

Miten olisi vain... yrittäminen? Eihän tässä ole mitään suuria suunnitelmia. Me ei olla tavoittelemassa kuuta taivaalta. Entä jos minä vain aliarvioinkin Nettaa? Se on oppivainen. Se on älykäs. Onhan se ennenkin oppinut uutta. Onko kukaan sitä paitsi menettänyt mitään vain yrittämällä?

Mietitäänpä... Meillä on takana 57 mätsäriä. Mietitään, mistä lähdettiin. Netta oli puolivuotias ja vähän arka, eikä se edes tainnut jaksaa seisoa koko aikaa. Miten paljon siitäkin on menty eteenpäin. Ja ties mitä muuta on mahtunut reilun neljän ja puolen vuoden ajalle. 

Niin. Mitä jos kerrankin yrittäisin oikeasti uskoa, että me voitaisiin onnistua oppimaan nämä jutut? Mitä jos kerrankin oikeasti treenaisin Netan kanssa vähän suunnitelmallisemmin tai edes useammin? Mahdoton ajatus, hmm? Onhan tässä jo ennenkin nähty parit ei-koira-asioihin liittyvät jutut, joiden eteen tehty työ kantoi hedelmää. Miksei siis nytkin? 

Muodonmuutoksia vuosien varrella, osa 2: Vilkku

Tällä kertaa muodonmuutospostaukseen on päässyt Vilkku. Se on ehtinyt eniten kokea iän tuomia muutoksia ja onpa sen värikin muuttunut pentuajoista. Ihan joka vuodelta minulla ei postaukseen sopivia kuvia ollut.

2005

Vasemmanpuoleinen kuva on otettu toukokuussa 2005 ja toinen kesäkuun loppupuolella. Värin muutoksen huomaa jo noissa kuvissa. Naamaan on tullut naamari ja vaaleaa väriä on tullut enemmän.

2006

Vilkulla on vielä päässä tuollainen läntti, mutta sittemmin se on jo haalistunut. Musta väri on vetäytynyt jaloistaan pois. Ainakin noissa kuvissa Vilkku antaa itsestään hieman pyylevän vaikutelman (kuvat on otettu joulukuussa 2006).

2007

Ei enää merkittäviä muutoksia värissä. Oikeanpuoleisessa kuvassa Vilkku näyttää taas pulskemmalta ja samalta se näyttää niissä kuvissa, jotka on otettu Pirin tultua. Varsinkin kun nykyiseen olemukseen vertaa.

2009

Vielä on läntti otsassa. Vilkku alkaa näyttää hoikemmalta näissä kuvissa.

2011

Vuonna 2011 Vilkku oli yhdessä vaiheessa laihimmillaan, olisiko painoa ollut vain n. 25 kg. Syynä olivat mahdollisesti madot, koska tilanne muuttui paremmaksi nenäpunkkiin saadun loishäädön myötä.

2013

Ensimmäiset haalistumisen merkit alkoivat varmaan olla jo ilmassa, vaikkei siihen osannut kiinnittää huomiota. Otsan läntti on ainakin haaleampi kuin ennen.

2014

Viime vuonna Vilkusta alkoi selvästi huomata haalistumista. Esimerkiksi sen jaloissa karva on jo alkanut muuttua valkeaksi, samoin kuonossa. Viiksikarvoissa on yhä enemmän valkoista. Varsinaista harmaantumista se ei vielä ole aloittanut. Haalistumisen vain. Mutta Vilkun käytöksestä ei ikinä uskoisi, että kyseessä on melkein kymmenenvuotias koira.

Mätsärivuoden aloitus

Tänään tie vei meidät Rauta-Prisman Eläinmaailman avajaisiin. Tai siis siihen mätsäriin. Olimme ilmoittautuneet jo ennakkoon ja olimme keskikokoisissa koirissa. Mätsäriin osallistuminen ei maksanut mitään ja osallistujia riitti.

Parikehässä saimme sinisen nauhan ja nauhakehässä sijoituimme kolmansiksi. Parikehässä oli tavalliseen tapaan seisotusta, juoksutusta ja kolmiokin tehtiin. Nauhakehässä sitten taas seisotusta ja ympäri kävelemistä sekä ympäri juoksemista. Hienosti Netta jaksoi, vaikka sisämätsärit eivät ole ehkä sen juttu.

Palkinnotkin olivat varsin runsaat. Kuvassa on myös ilmoittautumisen yhteydessä saatuja nameja sekä parit ilmaisnäytteet, jotka saatiin. Saatiin siis kuuden kilon säkki Golden Eaglen ruokaa, joka kaadettiinkin kotona ruokatynnyriin. Namejakaan ei tarvitse vähään aikaan ostaa. Saatiin myös avaimenperä ja tuollainen vinkuva pehmolelu, johon Netta on jo rakastunut. 

Mä näen tyhjän taistelukentän, oon ihan yksin sodassa siellä

Netta pääsi tänään Mirun sijaan hallille tokoon. Tai ei me oikeita tokojuttuja edes tehty. Vähän rally-tokojuttuja vain (spiraali ja pujottelu). Ja ihan vähän temppuja. Tokoinnostus on päässyt hiipumaan ja vaikkei treeneissä mitään vikaa ollut, fiilis oli jotenkin perustasoa.

Mistä tämä nyt taas johtuu? Olihan agilityn suhteen jotain tällaisia(kin) kausia, mutta se tuntui eri asialta. Meidän tokoilumme on ollut niin päämäärätöntä aina tokokurssista alkaen. Soutaa ja huopaa ja niin edelleen. Kotitreenitkin ovat jääneet kokonaan, koska se fiilis on kadonnut jonnekin. Eikä sitä ole aina niin helppoa kaivaa esiinkään, kun Netalla ei nyt ole mitään säännöllisiä treenejä.

Halilla Netta tuntui olevan niin hajujen vietävissä, että... Joo. Ollaan käyty Netan kanssa hallilla peräti kaksi kertaa tänä vuonna. Ei sen pitäisi olla ihmekään, että hajut vievät. En tiedä, paineistuiko se jostain vai ei. Sijaistoiminto tai ei, ei se joka kerta voi olla niin. Välillä tuntuu, että olen sittenkin joskus ylitulkinnut tuota koiraa. Ehkä se vain on niin ahne, että se haluaa löytää tippuneet namit. Tai jotain. Ei selitys sille ehkä olekaan joka kerta sama.

Sitten tulee vain ajatus koko tokon hautaamisesta ja rally-tokoon keskittymisestä. Mutta minähän halusin treenata myös tokoa. Mistä siihen tulee into? Mistä siihen saa juuri oikean asenteen? Sillä asenteiden korjaamisesta kaikessa kai aina on kyse. Mutta entä jos ei osaakaan niin hyvin sopeutua siihen tarkkuuteen, mitä tokossa vaaditaan?

Jotenkin joskus on niin helppo unohtaa, että Netta on oikeasti ensimmäinen koira, jonka kanssa olen tehnyt mitään tokoon viittaavaa. Ensimmäinen koira, jonka koulutus on ollut minun vastuullani. Ensimmäinen oma koira. Ei se siitä miksikään muutu, vaikka Netta täyttää huhtikuussa viisi vuotta. Ja sitten sitä vain ajattelee, mitä olevinaan pitäisi tietää tai osata, vaikkei kukaan mitenkään voi pystyä kaikkeen.

Tässä ei ole kyse siitä, että jokin liike olisi hajonnut. Ei niin ole, kun perusasento on ehkä ainoa, mikä on jotenkuten kasassa. Tai joo, ehkä luoksetulo ja tokon uusi hyppy. Mutta muista ei sitten puhutakaan. Eikä se ole se pointti. Ei ollenkaan. Vaikken enää tiedä muutenkaan, mikä tämän postausken pointti on...

Pitäisi motivoida koiraa ja ennen kaikkea opettaa sitä. Mikä siinä siis mättää? Kyllä minä ne perusteet tiedän. Mistä sitten tulee se ajatus, etten osaisi? Onko kukaan sanonut minulle niin? No ei ole. Onko kukaan sanonut, ettei Netasta ole mihinkään? No ei ole. Kukaan ei ole koskaan sanonut meille mitään sellaista.

Niinpä niin. Siellä syy, mistä sitä etsitään. Oman pään sisällä. Enkä minä ole koiraa syyttänytkään. Se vain on sellainen kun se on. Se haistelee ja on varautunut. Eikä se siitä voi ratkaisevissa määrin muuttua. Sitten taas on Miru. Kaksi melko erilaista koulutettavaa. Toinen on juossut agilityssä ja ties missä. Toinen on vähemmän käynyt eri paikoissa, mutta vaikka se voi läähättää, se ei ole samanlainen hajuimuri. Vaikka eihän sitä tiedä, miten se jännitykseen reagoi...

Minähän tässä olen se, joka näiden asioiden kanssa räpistelee. Ei Netta. Eikä rima edes ole niin korkealla, että sen ylittäminen olisi mahdollista. Koska mitään sellaista ei ole. On vain minä, joka tuntee itsensä joskus tumpeloksi ja osaamattomaksi. Kai tämä sitten vain on näitä tällaisia hetkiä. Niitä kun koiraharrastukseen mahtuu. Aina.

Mä tajuun kaiken vihdoin nyt kun sua ei enää oo

Olisitko ollut etupenkin poika

Vai meitä, jotka aina taakse istuttiin?

Happoradio - Pikkuveli

san. Aki Tykki

Pirin kuolemasta tulee ensi viikon torstaina kuluneeksi viisi vuotta. Ehkä (todennäköisesti) juuri siksi Piri on käynyt mielessäni viime aikoina tavanomaista useammin ja olen tehnyt sille muistovideota. Kuinka nopeasti tällainenkin aika voi vain mennä... 

Piri ei ollut ehtinyt täyttää kolmea vuottakaan. Jos se vielä eläisi, se täyttäisi huhtikuussa kahdeksan vuotta. Jos se vielä eläisi, se olisi jo kastroitu, mutta ehkä harkitsisin sen viemistä mätsäriin. Jos se vielä eläisi, olisi laumakin erilainen. Olisi kaksi iältään vanhojen koirien kategoriaan menevää koiraa sekä melkein viisivuotias Netta.

Millainen Piristä olisi tullut, jos se olisi saanut kasvaa aikuiseksi? Sitä kukaan ei saa koskaan tietää. Se ei päässyt koskaan harmaantumaan. Olisiko se käytökseltään yhtä nuorekas kuin Vilkku on?  Vai olisiko se oman arvonsa tunteva melkein veteraani-ikäinen collie? Olisiko sillä jo ensimmäisiä harmaita karvoja?

On niin paljon kysymyksiä, joihin ei koskaan löydy vastausta, koska vastausten antajaa ei enää ole olemassa. Kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta. Siinä oli Pirin ikä. Nyt tuntuu, että se todellakin oli vain pintaraapaisu yhden koiran elämään. En koskaan saanut oppia tuntemaan Piriä samalla tavoin kuin tunnen Netan.

Mä tajuun kaiken vihdoin nyt kun sua ei enää oo

Haloo Helsinki! - Silmät kii

san. Martti Vuorinen

Mutta vaikka aina voisi jossitella loputtomiin, on se täysin turhaa. Se ei muuta jo tapahtunutta tapahtumattomaksi. Se ei tuo Piriä takaisin meidän luoksemme. Kahden vanhahkon koiran sijaan laumassamme on kaksi lähes samanikäistä - aikuista - koiraa ja yksi vanhahko koira. 

Jos Piri olisi vielä elossa, ei meillä olisi Mirua. Olen aina sanonut niin ja tulen kai aina sanomaankin. Ei meille olisi koskaan tullut neljättä koiraa. Minulle olisi ainoastaan tullut sheltti - ja siinäkin olisi voinut käydä toisin, jos olisin päätynyt vaihtamaan rotua. Ylipäätään on Pirin ansiota, että kiinnostuin shelteistä ja että minulle tuli idea omasta koirasta. 

Entä jos niin ei olisi koskaan käynytkään? Että en olisikaan keksinyt ideaa oman koiran hankkimiseen. En istuisi nyt tässä kirjoittamassa tätä blogia vaan tekisin luultavasti jotain muuta. Minulla ei olisi silloin Nettaa. Mutta olisinko sittenkin saanut sen idean jostain? Kukaan ei voi tietää.

Kuulostaa karulta sanoa näin, mutta ehkä näin lopulta pitikin käydä. Että Piri jätti tämän maailman ja Miru tuli meille. Ehkä asioilla joskus onkin tarkoituksensa, vaikkei aina siltä näytä. Kun ovi sulkeutuu, toinen avautuu ja niin edelleen. Pirin tuhkat haudattiin Suskun haudan lähelle sinä päivänä, kun Netta oli ollut ensimmäisessä mätsärissään.

Jos sen hetken vois muuttaa

Niin -- sä jäisit eloon

Antti Tuisku - Leila

san. Paula Vesala

Ja vaikka tuntuukin siltä, että jotain jäi kesken, ei sitä voisi muuttaa kuitenkaan. Kaikki ei mennyt niin kuin piti. Totta kai varsinkin alussa tuli mietittyä, miksi piti käydä näin, mutta Suskun kuolemaan verrattuna pääsin Piristä helpommin yli. Siltä se ainakin silloin vaikutti. Sanon vieläkin päässeeni siitä yli, vaikka kyyneleet meinaavat vieläkin tulla silmiin, kun alan miettiä asiaa syvemmin.

Kukaan ei haluaisi vaihtaa Mirua pois. On sittenkin mahdotonta ajatella, että sitä ei olisi meillä. Tilanteisiin sopeutuu kuitenkin. Elämässä tapahtuu niin paljon kaikenlaisia asioita. Jos Piri olisi elossa, olisi Miru jonkun muun koira, joka asuisi jossain muualla.

Onhan se toki surullista, että Pirin elämä jäi niin lyhyeksi. Mutta ainakin se sai elää onnellisen elämän. Ja omalla tavallaan se myös opetti jotain. Sen ansiostahan minä sain kipinän koiraharrastukseen. Sen kanssa minä kävin ensimmäistä kertaa mätsäreissä ja näyttelykoulutuksessa. 

Piri oli myös koira, joka vietti kerran yön ulkona karkureissun jälkeen. Se oli koira, joka söi vahvoja kipulääkkeitä, joita sen ei olisi kuulunut syödä. Se oli myös koira, jonka kanssa olin leirillä ollessani 13-vuotias. Sen leirin aikana Piri oppi näyttelyseisonnan. Ja meidät valittiin leirin kehittyjiksi. Kiitos kaikesta, Piri. Olit hieno koira. Lepää rauhassa. 

Nuku rauhassa, näe unta kaunista

Viimeinkin näkemiin

Happoradio - Pikkuveli

san. Aki Tykki

Muodonmuutoksia vuosien varrella, osa 1: Miru

Ulkonäöllisiä muutoksia mahtuu matkaan, kun koira kasvaa. Tämän on päässyt näyttämään muun muassa Miru, joka tässä postauksessa pääsee muodonmuutostaan esittelemään. Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.

2010

Kuvat on otettu toukokuussa 2010 samana päivänä, kun Miru haettin kotiin. Tuolta vuodelta tietysti saisi useampia kasvukuvia Mirusta, muttei postausta voi yhden vuoden kuvilla täyttää... Miru siis oli varsin pieni ja turkkikin oli aika vaalea. Otsassa oli vielä piirto.

2011

Mirun turkki ei vielä ollut tumma, mutta oli se jo tummempi kuin pentuna. Otsassa ollut piirto oli jo kadonnut. Tuon vuoden kuvissa Miru näyttää aika hontelolta nykyiseen olemukseen verrattuna, mutta tuona vuonnahan se täyttikin vasta yhden vuoden.

2012

Tummuminen selvästi oli jo alkanut. Miru myös näyttää näissä kuvissa vähemmän hontelolta kuin vuoden 2011 kuvissa. Ja ehkä myöhemmin Miru on saanut enemmän turkkia kuin mitä sillä viellä vuonna 2011 oli.

2013

Astetta tummempi jo! Ja vähän turkikkaampi kuin kahta vuotta aiemmin. Tulikohan Mirusta tuona vuonna sitten Aikuinen isolla A:lla muutenkin kuin vain henkisesti?

2014

Verrataanpa näitä kuvia pentukuviin! Melkoinen muutos. Tummumisen ja piirron katoamisen lisäksi merkittävämpiä muutoksia ei ole tainnut tapahtua. Tältä vuodelta (2015) Mirusta ei vielä ole naamakuvia, mutta ehtiihän tässä sellaisen ottaa. Pistetään muistiin vaikka synttäripostaukseen...