Netta pääsi tänään Mirun sijaan hallille tokoon. Tai ei me oikeita tokojuttuja edes tehty. Vähän rally-tokojuttuja vain (spiraali ja pujottelu). Ja ihan vähän temppuja. Tokoinnostus on päässyt hiipumaan ja vaikkei treeneissä mitään vikaa ollut, fiilis oli jotenkin perustasoa.
Mistä tämä nyt taas johtuu? Olihan agilityn suhteen jotain tällaisia(kin) kausia, mutta se tuntui eri asialta. Meidän tokoilumme on ollut niin päämäärätöntä aina tokokurssista alkaen. Soutaa ja huopaa ja niin edelleen. Kotitreenitkin ovat jääneet kokonaan, koska se fiilis on kadonnut jonnekin. Eikä sitä ole aina niin helppoa kaivaa esiinkään, kun Netalla ei nyt ole mitään säännöllisiä treenejä.
Halilla Netta tuntui olevan niin hajujen vietävissä, että... Joo. Ollaan käyty Netan kanssa hallilla peräti kaksi kertaa tänä vuonna. Ei sen pitäisi olla ihmekään, että hajut vievät. En tiedä, paineistuiko se jostain vai ei. Sijaistoiminto tai ei, ei se joka kerta voi olla niin. Välillä tuntuu, että olen sittenkin joskus ylitulkinnut tuota koiraa. Ehkä se vain on niin ahne, että se haluaa löytää tippuneet namit. Tai jotain. Ei selitys sille ehkä olekaan joka kerta sama.
Sitten tulee vain ajatus koko tokon hautaamisesta ja rally-tokoon keskittymisestä. Mutta minähän halusin treenata myös tokoa. Mistä siihen tulee into? Mistä siihen saa juuri oikean asenteen? Sillä asenteiden korjaamisesta kaikessa kai aina on kyse. Mutta entä jos ei osaakaan niin hyvin sopeutua siihen tarkkuuteen, mitä tokossa vaaditaan?
Jotenkin joskus on niin helppo unohtaa, että Netta on oikeasti ensimmäinen koira, jonka kanssa olen tehnyt mitään tokoon viittaavaa. Ensimmäinen koira, jonka koulutus on ollut minun vastuullani. Ensimmäinen oma koira. Ei se siitä miksikään muutu, vaikka Netta täyttää huhtikuussa viisi vuotta. Ja sitten sitä vain ajattelee, mitä olevinaan pitäisi tietää tai osata, vaikkei kukaan mitenkään voi pystyä kaikkeen.
Tässä ei ole kyse siitä, että jokin liike olisi hajonnut. Ei niin ole, kun perusasento on ehkä ainoa, mikä on jotenkuten kasassa. Tai joo, ehkä luoksetulo ja tokon uusi hyppy. Mutta muista ei sitten puhutakaan. Eikä se ole se pointti. Ei ollenkaan. Vaikken enää tiedä muutenkaan, mikä tämän postausken pointti on...
Pitäisi motivoida koiraa ja ennen kaikkea opettaa sitä. Mikä siinä siis mättää? Kyllä minä ne perusteet tiedän. Mistä sitten tulee se ajatus, etten osaisi? Onko kukaan sanonut minulle niin? No ei ole. Onko kukaan sanonut, ettei Netasta ole mihinkään? No ei ole. Kukaan ei ole koskaan sanonut meille mitään sellaista.
Niinpä niin. Siellä syy, mistä sitä etsitään. Oman pään sisällä. Enkä minä ole koiraa syyttänytkään. Se vain on sellainen kun se on. Se haistelee ja on varautunut. Eikä se siitä voi ratkaisevissa määrin muuttua. Sitten taas on Miru. Kaksi melko erilaista koulutettavaa. Toinen on juossut agilityssä ja ties missä. Toinen on vähemmän käynyt eri paikoissa, mutta vaikka se voi läähättää, se ei ole samanlainen hajuimuri. Vaikka eihän sitä tiedä, miten se jännitykseen reagoi...
Minähän tässä olen se, joka näiden asioiden kanssa räpistelee. Ei Netta. Eikä rima edes ole niin korkealla, että sen ylittäminen olisi mahdollista. Koska mitään sellaista ei ole. On vain minä, joka tuntee itsensä joskus tumpeloksi ja osaamattomaksi. Kai tämä sitten vain on näitä tällaisia hetkiä. Niitä kun koiraharrastukseen mahtuu. Aina.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti