Ethän pelkää pimeää

Koirahistoriani, osa 1

Päätin nyt tulla vähän laajemmin kirjoittelemaan koirahistoriastani. Koirahistoriani alkoi tosiaan jo synnyttyäni, koska perheessämme oli tuolloin sekarotuinen Susku (9.12.1990-10.9.2006). Tämä ei ole Suskun koko tarina, mutta sen voi lukea täältä. Kamalasti aikaisia koiramuistoja Suskusta ei nyt tule mieleen, vaikka muistan joitain muita asioita, joita tapahtui ollessani ehkä kolmevuotias. Joka tapauskessa Susku esiintyy vanhoissa kuvissa ja onpa minulla koneellakin jotain vanhempien ottamia kuvia Suskusta.

No joo. Mennäänpä asiaan. Olin siis varsinainen koirafani ja joskus ala-asteella oli "Kaikki koirat on ihania, tuitui!"-vaihe. Koulurepussa oli koiran kuva ja pehmokoiria oli melkoinen läjä. Ne ovat yhä tallessa. Sain vuonna 2003 synttärilahjaksi koirakirjan, se on vieläkin tallessa. Sieltä tuli katsottua monet koirajutut. Toki muitakin lapsuuden koirakirjoja on tallessa, mutta tuo tulee ekana mieleen.

Yksi Suskuun liittyvä tapaus tapahtui jollain synttäreilläni ala-asteella. En muista, montako vuotta silloin täytin. Joka tapauksessa teemana taisivat olla eläimet ja ohjelmassa oli aarteenetsintää. Aarre sijaitsi paikassa, jonka vihje oli: "Aarteen on vienyt vanha koira, mutta se väsyi synttäritohinaan ja kömpi koiranpetiin uinumaan". "Vanhan koiran" oli tarkoitus olla vanha koirapehmoleluni, joka oli minulla unileluna. Olin kuitenkin ottanut sen mukaan kouluun, koska koulussa oli lelupäivä ja äiti oli laittanut uudemman pehmolelun tuuraamaan sitä. Suskukin oli kuitenkin löytänyt tiensä aarteen luokse.

Sain joskus lenkittää Suskua, kunhan en ylittänyt tietä. Ikää minulla oli tuolloin kai seitsemän vuotta ja jälikäteen voisi ajatella, että miksi ihmeessä minun annettiin ulkoiluttaa Suskua yksin? Susku oli arka ja kiltti, eikä täällä silloin ollut niin paljoa vastaantulijoita liikenteestä puhumattakaan.

Muistan myös joskus alakouluikäisenä yrittäneeni opettaa Suskua hyppäämään renkaan läpi ja ilmeisesti se onnistui... Jonkun verran. Tassun antamisen se taisi osata jo ennestään. Nyt kun muistelemisen makuun päästään, niin muistan yhden kerran, kun Susku näykkäisi minua. Se oli täysin omaa syytäni, koska härnäsin sitä silloin. En kuitenkaan ilmeisemmin kamalammin tilanteesta säikähtänyt?

Ekana koulupäivänä (?) piirretty kuva Suskusta

Tiesin myös Suskun olevan aika vanha ja pidin sitä kylän vanhimpana koirana sillä hetkellä. Ehkä se ei ollutkaan kaukana totuudesta. Pakko muuten paljastaa yksi järkyttävä muisto. Joskus pienenä halusin ottaa talvilenkille mukaan pulkan, jos Susku vaikka kuolisi matkan aikana. Mistähän moinen idea minulle tuli?

Suskun kuolema oli minulle kova isku. Suskuhan siis halvaantui ja se piti lopettaa. Ikää minulla oli tuolloin 11 vuotta. Muistan tajunneeni, että Susku pitäisi lopettaa. Muistan sen asian takia itkemisen vanhempieni sängyssä. Seuraavana päivänä en mennyt kouluun, vaan kuuntelin Tiktakin levyä ja Suskun biisi löytyi. Se on Tiktakin Siivet. Sen kuunteleminen tekee minut joskus vieläkin haikeaksi.

Olihan se ymmärrettävää, että ensimmäisen koiran kuolema on kova isku, kun siihen on niin kiintynyt. Siitäkin päästiin vähitellen yli, enkä enää oikeastaan ajattele Suskua. Osa muistoistakin alkaa vähän hämärtyä, kun sen jälkeen on tapahtunut niin paljon kaikkea.

Suskun 14-vuotissynttärit

Ajattelin päättää jokaisen koirahistoriapostauksen jonkun kappaleen sanoituksiin. Tehdään näin siis nytkin.

Diandra - Prinsessalle

(san. Paula Vesala)

keinutan, kuuntelen

sut suojaan peittelen

keinutan

myöhä on

jo kuulen aallokon

ethän pelkää pimeää

siel on monta kynttilää

ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

yötä vasten vaikka lähdet

jatka vain vaikka on

se suuri suunnaton

kohti valkeata rantaa

laivaan mun laulujen

sä kuljet tietäen

ettet pelkää enempää

siel on monta kynttilää

ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

ethän pelkää pimeää

siel on monta kynttilää

nuku vain jos väsyttää

vielä valvon vierellä

ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

ja lohtu on mulle

että siellä on kaikki sulle