Mä mietin niitä, joil on tarve tulla suuremmaksi kuin kukaan muu

Viimeksi maaliskuussa pohdin blogin puolella koiraharrastuksen  vakavuutta. Nyt on taas sen aika, koska aihe on aina ajankohtainen. Vähän eri muodossa vain. Tarkoitukseni ei ole kritisoida muiden suhtautumista ja sitä mitä muut tekevät, vaan vain pohtia asiaa. Jokainen tehköön itse minkä parhaaksi kokee.

Onko tarve menestyä sisäänrakentunut systeemi asiassa kuin asiassa? Yksi tähtää parhaisiin tuloksiin koulussa, toinen työelämässä ja kolmas harrastuksissa. Mutta mikä oikeasti saa meidät tavoittelemaan parasta mahdollista vaihtoehtoa, korkeinta sijoitusta? Asuuko meissä jokaisessa pieni perfektionisti?

Minä en kiistä, ettenkö toivoisi joskus Netan sijoittuvan mätsäreissä. Eiköhän jokainen joskus niin toivo. Mutta en aseta sitä tavoitteeksi. Tavoite ja toive kun eivät ole samoja asioita. Tuntuisi oudolta asettaa tavoitteita harrastukseen, joka on osoittautunut olevan pitkälti arpapeliä.

Sanotaan, ettei pessimisti pety. Koiraharrastuksessakin tulisi kuitenkin löytää kultainen keskitie. Viekö pessimismi ketään yhtään sen pidemmälle kuin optimismi? Olen huomannut, että vaikka pyrkisi edes välillä ajattelemaan positiivisesti tai haaveilemaan, on tietynlainen realismi aina paikoillaan. Niin pystyn ajattelemaan, että en tiedä mitä seuraavassa mätsärissä tulee tapahtumaan. 

Epäonnistumisia ja pettymyksiä tulee aina. Niiltä ei välty, vaikka kuinka yrittäisi aina lopettaa onnistuneeseen suoritukseen tai kääntää ajatuksensa positiivisiksi. Ei-koiramaailman asioita minulla on tapana ajatella aivan liikaa, mutta onneksi koiraharrastuksessa osaan ottaa rennommin. Sekunnin murto-osan verran sijoittumatta jääminen voi harmittaa, mutta en minä sitä vatvo enää samana iltana. Mitä siitä edes hyötyisi?

Agilityssä tulee enemmän analysoitua, mitä tulikaan tehtyä. Kirjoittaminen auttaa. Ja video, vaikka välillä onkin piinaavaa katsella omia mokailuja. Meille agility on vielä sen verran uusi laji, etten osaa edes ajatella asettavani korkeita tavoitteita. Helpommin suunniteltu kuin tehty ja kun kaikki voi olla kiinni aivan mitättömän kokoisesta virheestä, en edes halua yrittää asettaa tavoitteita pärjäämisen suhteen.

Haaveilla saa ja pitää, mutta koiraharrastuksen ei minun mielestäni tulisi koskaan maistua puulta. Jos pettyy siihen, ettei yllä haaveisiinsa, ja koko juttu alkaa ottaa päähän, harkitsisin itse taukoa. Mitä järkeä on tehdä mitään, mistä ei pidä? Jos siis ei lähdetä saivartelulinjalle ja lasketa pakollisia velvollisuuksia. Ja niihinhän ei harrastaminen kuulu.

Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä minulla vain on koira, jonka suhteen on turha realistisesti tähdätä tähtiin. Jollekin muulle se sopii, meille ei. Ainakin sijoitukset tuntuvat aina yhtä mukavilta, kun asioiden antaa mennä omalla painollaan.

Myös tietynlainen kunnianhimo on hyvästä, jos on oikeasti suuria suunnitelmia. Ilman kunnianhimoa ei varmaan helposti pääse valiotavoitteisiin. Minä nostan vain hattua heille, joilla on riittävästi intoa, taitoa ja sitkeyttä saada koiransa vaikkapa tokovalioksi.

Myönnän. Olisi hienoa olla joskus paras kaikista, mutta ei se ole ykköstavoite. Varmasti netti osaltaan vaikuttaa asiaan. Muutamalla klikkauksella pääsee lukemaan tuloksia ja parhaimmillaan niitä pääsee lukemaan suoraan Facebookista. Kai siinä voi helposti tulla jotenkin kateelliseksi ja ajatella haluavansa sama.

Minusta tuntuu, että olen taas hukkaamassa pointtini. Tavoitteita on hyvä olla olemassa, kunhan töitä tekee ensisijaisesta itsensä ja koiransa iloksi sekä itsensä ja koiransa vuoksi, ei pelkkien tulosten vuoksi. Nykymaailma tuntuu valitettavan tuloskeskeiseltä ainakin koulun osalta... Välillä oikeasti alkaa tuntua, ettei ole mitään väliä, kirjoitanko jostain aineesta L:n ilman että sisäistäisin mitään vai sisäistänkö asian mutta kirjoitan vahingossa huonommin. Kai se peilautuu koiramaailmaankin.

Toivon taas vain, ettei kukaan syytä pettymyksistä koiraansa, joka luultavasti on yrittänyt parhaansa. Tuli mitä vaan, minäkin yritän katsoa peiliin ja miettiä, mitä voisi tehdä toisin. Aina se ei vain ole helppoa, kuten ei omien virheidensä myöntäminenkään.