Ajatuksia kasvattamisesta

Olen aina aika ajoin herännyt ajattelemaan koirien kasvattamiseen liittyviä asioita, vaikken rehellisesti sanottuna näe itseäni kasvattajana edes joskus vuosien kuluttua. Ainahan sellaisia ajatuksia välillä on (suomeksi sanottuna hyviä nimi-ideoita), mutta ajatuksen tasolle se saa minun kohdallani jäädäkin. 

Päätin nyt kuitenkin kerätä näitä ajatuksiani paremmin kasaan tänne blogin puolelle, koska muuten kaikki jäisi ehkä vain yksittäisiksi harhaileviksi mietteiksi. Pitkästä aikaa pohdintapostaus siis, johan edellisestä on aikaa. 

Joku saattaa muistaa, kun kerran kirjoitin kasvatusajatusten muuttumisesta. Tiivistetysti haaveilin pitkään koirien kasvattamisesta tietämättä millaista se edes oikeasti oli. Kuusi vuotta sitten koiraleirillä oli luennoimassa kasvattaja ja silloin tajusin asian oikean laidan. 

Yksi ilmiö tuntuu olevan halu saada oman koiran pentu. Tavallaan pystyn käsittämään tämän, mutta toisaalta en voi sanoa, että käsittäisin sen täysin. En näe mitään pahaa siinä, jos haluaa jättää pentueesta yhden pennun itselleen, jos koira on ollut jalostukseen sopiva (ja yhdistelmä tietysti järkevä). Mutta sitä en ymmärrä, jos pennut halutaan teettää juuri siksi, että saisi omasta koirastaan pennun. 

Pienenä ilmoitin äidilleni hankkivani Susku-koirallemme pennun kuultuani, ettei Susku voisi saada pentuja. Se oli aikaa yli kymmenen vuotta sitten. Yksikään koiramme ei ole saanut pentuja. Kaikki on steriloitu ja Piri olisi kastroitu, jos se ei olisi jäänyt auton alle. 

En tiedä, tuleeko omia koiria katsottua jotenkin kriittisemmin silmin, mutten koskaan ole nähnyt syytä teettää pennut esimerkiksi Netalle. Ei, ei, ei. Puhumattakaan riskeistä tai pennuille sopivien kotien löytämisestä tai muusta vastaavasta. Niin suuri vastuu. 

Entä sitten varsinainen kasvattaminen? Sopivan uroksen löytäminen nartulle ja koiran jalostuskelpoisuus noin yleensä (ei puhuta nyt jalostustarkastuksista tai näyttelyistä). Tässä kohdassa pudistelen päätäni hämmentyneenä; en minä luultavasti ymmärtäisi tällaisista asioista niin paljon, kuin kasvattajan on syytä ymmärtää. 

Ajan saatossa olen paremmin alkanut ymmärtää koirien terveyasioita. Hyvä kun tiesin lonkka- ja silmäasiat Nettaa etsiessäni. Olinkohan muusta kuullutkaan? Nyt osaan antaa enemmän arvoa terveystarkastuksille ja arvostaisin sitä, että mahdollisimman paljon tutkittaisiin muutakin kuin pakolliset silmät ja lonkat. Viime vuonna (vihdoin) käytin Netan virallisissa tutkimuksissa ja seuraava koira tulee menemään niihin jo nuorempana. Sitten kun se koira joskus vuosien päästä tulee. 

Sivuraiteille tässä taas ollaan menossa... En tiedä, onko tämä ajatusmalli jotenkin naiivi, mutta mielestäni jalostuksessa terveysasiat tulee ottaa huomioon ja joustaa ennemmin jostain muusta. Tietenkään kaikesta ei voi loputtomiin joustaa, mutta jostain pikkuasioista kaiketi voi. 

Sitten pentuemäärät. Kuinka monta pentuetta on tarpeeksi tai jopa liikaa yhdelle koiralle? Kuinka monta kertaa urosta voi käyttää jalostukseen niin, että se on järkevää? Mielestäni suuri pentuemäärä yksittäistä koiraa kohti kuulostaa jotenkin pelottavalta. 

Myös erinäiset asiat ovat vahvistaneet ajatustani siitä, etten kasvattajaksi halua ja ehkä sen on tästä teksistä paikoitellen rivien välistä lukenut. Tietäisinkö tarpeeksi? Ymmärtäsinkö tarpeeksi? Osaisinko tarpeeksi? Pystyisinkö siihen? Rehellisesti sanottuna en usko. 

Ehkä sen vain kuuluu mennä niin. Ei kaikkien tarvitse olla kasvattajia. Ehkä ajatukset muuttuvat vuosien kuluessa. Ainakin niihin voi tulla lisää syvyyttä ja uusia ulottuvuuksia. Ehkä ajattelen parin vuoden kuluttua toisella tavalla joistain kasvattamiseen liittyvistä asioista. Sen näkee sitten.