Mitäs sitten, kun maisema vaihtuu?

Kuinkas sitten käykään, kun ensi vuonna on tarkoitus vaihtaa maisemaa? Mitä tapahtuukaan, kun omakotitalo vaihtuu kerrostaloon? Jos kaikki siis vain menee, niin kuin on suunniteltu. Jos löydän asunnon, johon koiran saa ottaa mukaan. Ja silloinkaan Netta ei heti alussa tule muuttamaan, vaan vähän myöhemmin. Kun nyt vain kaikki järjestyisi niin kuin toivon. Sitä vain ei voi vielä tietää.

Jos nyt hetkeksi unohdetaan realiteetit ja hypätään ajassa niin, että minulla olisi opiskelukaupungissani asunto, johon koiran saa. Jospa hypätään ajassa niinkin paljon, että Netan on aika asettua taloksi. Sillä on edessään aikamoinen määrä muutoksia, kun asumismuoto muuttuu näinkin paljon.

Miten se sopeutuu kerrostaloelämään? Entä jos se haukkuu liikaa? Entä jos kaupunkielämä ei sovikaan sille, mitä silloin tehdään? Kysymysten lista on loputon, jos sitä niin haluaa miettiä. Mutta olen sen verran sinisilmäinen, että ajattelen kaiken sujuvan. En halua heti kättelyssä tyrmätä koko ideaa sanoan, että ei se nyt varmasti sopeudu.

Totta kai sopeutuminen on eniten mietityttävä tekijä. Etenkin haukkumisen osalta. Netta osaa joskus olla todella rasittava, kun se haukkuu, vaikka Miru ja Vilkku olisivat lopettaneet. Tästä haukkumisesta voisi oikeasti tulla isoin ongelma, eihän kukaan nyt jaksa päivittäin kuunnella koiran haukkuvan.

Ensi vuoden yhdeksi tehtäväksi olen ottanut sen, että Netta alkaisi vähentää turhaa haukkumista. Tähän täytyy tehdä toimintasuunnitelma, koska haukkumista esiintyy niin erilaisissa tilanteissa. Ainakin pitää yrittää.

Kyllähän koiran luulisi vähitellen sopeutuvan rapun ääniin. Mutta miten Netta reagoi esimerkiksi ovikellon soittamiseen, jos se on yksin kotona? Vähän vaikea sanoa, kun täällä sillä on kuitenkin Miru ja Vilkku niin sanotusti tukena ja turvana. Ja mitä rapun ääniin tulee, vanhaa kunnon radiovinkkiä voi varmasti kokeilla.

Miten ainoan koiran elämä sopii Netalle? Sekin mietityttää välillä, mutta etenkin tässä kohtaa uskon Netan sopeutumiskykyyn. Pakkohan johonkin on uskoa ja luottaa, muuten voisi pelkällä pessimistisyydellä jättää koko koiran kotiin.

Entä sitten kaikki matkustamiset niin paikallisliikenteessä kuin Joensuusta opiskelukaupunkiin? Mihin tahansa päädynkin, tulee matkaan kulumaan aikaa. Paitsi jos en pääse mihinkään kolmesta ensimmäisestä vaihtoehdosta ja jään Joensuuhun opiskelemaan. Siinä vain on sellainen pieni juttu, että Joensuu on oikeasti viimeinen vaihtoehto. Sitä en halua liiemmin ajatella. Kyllä tässä alkaa jo olla aika vaihtaa maisemaa ainakin hetkeksi.

Koiraharrastuspuoli on sitten oma osansa koko jutusta. Mätsäreitä sun muita löytyy varmasti. Pakkohan siihen harrastuspuoleen on muuallakin päästä kiinni, vaikka mitään säännöllistä treenimahdollisuutta emme oikeastaan mihinkään tarvitse. Eri asia tietysti sitten, jos ja kun joskus mahdollisesti tulee pentu (mikä onkin asia erikseen).

On monta liikkuvaa osaa. On monta muuttujaa. Miksi minä sitten haluan Netan mukaan? Siksi, että se on minun koirani. Kuten jo aiemmin kirjoitin, haluan edes yrittää. En vain pystyisi kuvittelemaan täysin koirattomia opiskeluvuosia. Netta kuitenkin on vasta viisivuotias siinä vaiheessa. Ei se ole sopeutumisen kannalta mahdoton ikä ainakaan minun mielestäni.

Mutta ei hätää. Meillä on jo varasuunnitelma, jos Netta ei sopeudukaan. Silloin se tulee vanhempieni luokse asumaan. Tämä on sovittu juttu. Ja tämä on myös viimeinen vaihtoehto. Että ei tässä olla ihan soitellen sotaan lähdössä, vaikka ajatukseni Netan sopeutumiskyvystä ovatkin varsin optimistiset.

Aika näyttää, miten kaikki tulee menemään ja miten kaikki tulee järjestymään. Vain aika näyttää, sopeutuuko Netta. Uskon, että varasuunnitelma täytyy olla, mutta liikaa ei kannata ajatella. Minä ainakin haluan nähdä Netalla konkreettisen paikan elämässäni silloinkin, kun opiskelen. Enkä usko koiran omistamisen olevan pois mistään olennaisesta. Sehän on elämäntapa.