Run, run, run, as fast as you can. You can't cath me, I'm a gingerbread man.

Yllättäen oltiin agiliitämässä tänään. Alla ratapiirrosta, jos se nyt suunnilleen tuollainen oli... Paljon säätämistä (milloin ei olisi?). Jospa tässä vain itsellekin tulisi vauhtia, kun Netta on alkanut juosta entistä nopeammin. Tehtiin rataa joka tapauksessa pätkissä ja lopulta käännettiin pussia niin, että Netta älysi helpommin mennä sinne.

Lisäksi oli pakkovalssiharjoitusta eli pakkovalssi kolmosesteen kohdalla. Alkuun taas sitä meille tuttua säätämistä. Pitää vaan vastaavissa tilanteissa muistaa huutaa "Tässä!" ajoissa.

Lopuksi vielä putkeen ja hyppysuoralla eteenlähettämistä. Alkuun Netta ei tajunnut, kun ei aikoihin olla otettu, mutta sittenhän se sujui jo paremmin.



PSST. Sheltinomistajat, huomasittekos jo shelttien terveyskyselyn?

And all along I believed I would find you

Koirahistoriani, osa 5

Toistaiseksi viimeinen postaus sarjassamme Koirahistoriani. Vuorossa on kukas muukaan kuin Netta, tämän blogin päätähti. Netan tuloon olin valmistautunut huolellisesti jo vuonna 2008 saatuani idean sheltistä. Myös siinä 2008-2009 kieppeillä tuli hankittua ekat tarvikkeet tulevalle pennulle. Tuolloin nimi-ideatkin vielä vaihtelivat päivittäin.

Tämä päähänpisto osoittautuikin kestävämmäksi kuin kukaan olisi uskonutkaan. Ei se ollutkaan enää pelkkä päähänpisto, ei se ollutkaan enää pelkkä pieni haave koirasta vaan toteuttamisen arvoinen juttu. Se oli haave omasta koirasta ja se haave myös toteutui.

Pentua hankkiessa matkaan tuli pieni mutka. Äitini taisi jo ehdottaa, että otettaisiin jotain muuta rotua oleva koira. Äidillä oli ehdotuksena pumi ja minä katselin koirakirjasta colliejuttuja, mutta päätin kuitenkin pysyä sheltissä. Tavarat oli hankittu nimenomaan sheltin kokoiselle koiralle.

Kyllähän se odottaminen kannatti. Päätöstäkään en ole päässyt katumaan. Kuultiin Netan kasvattajasta, käytiin katsomassa pentuja ja valittiin Netta. Pennun nimeksi oli jo samana vuonna vakiintunut Netta, koska isäni oli puhunut pennusta Nettana ja tartuttanut sen kaikkiin muihinkin.

Enää edessä oli odottamista. Netta päätettiin hakea kotiin rippijuhliani seuraavana päivänä, että se saisi tutustua uuteen kotiinsa rauhassa. Välillä mieleen hiipi kaikenlaista jossittelua, mutta eipä Netan ottamista ole tullut kaduttua. Kuinka sitä voisikaan katua?

Netan kanssa on tehty ensimmäisen koiran virheitä, mutta ollaan me jossain onnistuttukin. Netta täyttää tänä vuonna kolme vuotta ja siihenkin aikaan on mahtunut paljon kaikenlaista. Ainakin omat koirankoulutustaidot ovat kehittyneet ja olen oppinut lukemaan Nettaa paremmin. Muun muassa kehäkäytöksessä on tullut huimaa edistystä, kun katsoo, mistä lähdettiinkään liikkeelle.

Pakollinen loppubiisi.

Christina Perri - A Thousand Years

Heart beats fast

Colors and promises

How to be brave?

How can I love

When I'm afraid to fall?

But watching you stand alone

All of my doubt suddenly goes away somehow

One step closer

I have died everyday waiting for you

Darling, don't be afraid

I have loved you for a thousand years

I'll love you for a thousand more

Time stands still

Beauty in all she is

I will be brave

I will not let anything

Take away what's standing in front of me

Every breath

Every hour has come to this

I have died everyday waiting for you

Darling, don't be afraid

I have loved you for a thousand years

I'll love you for a thousand more

And all along I believed I would find you

Time has brought your heart to me

I have loved you for a thousand years

I'll love you for a thousand more

One step closer

One step closer

I have died everyday waiting for you

Darling, don't be afraid

I have loved you for a thousand years

I'll love you for a thousand more

And all along I believed I would find you

Time has brought your heart to me

I have loved you for a thousand years

I'll love you for a thousand more

En tohdi koskaan olla niiden mukana

Koirahistoriani, osa 4

Pirin (4.4.2007-12.2.2010) sisko Emma sai 11.3.2010 pentuja. Soopeli pinanarttu onnistui jotenkin valloittamaan meidät ja toukokuussa haimme sen kotiin. Tuolloin Miru (Final Fantasy's Edge Of Heaven) oli nirso. Oikeasti nirso. Käänne ahmatiksi taisi tapahtua vasta Netan tultua taloon. Nyt kukaan ei uskoisi, että tuollainen ruuan perään hosuja olisi voinut olla nirso.

Noin yleisesti ottaen Miru on aina ollut rauhallinen. Se on käyttäytynyt aikuismaisemmin paljon ennen Nettaa, eikä Netasta kai koskaan aikuista koiraa tulekaan. Miru mieluiten makoilee, kun taas Netta etsii tekemistä välillä turhankin omatoimisesti.

Collein hankkiminen ei ollut alkuperäinen tarkoitus. Minulle oli tulossa sheltti. Koko juttu ei olisi käynyt varmaan käynyt mielessäkään, jos Piri olisi vielä elänyt. Miru ei todellakaan tullut Pirin korvikkeeksi tai tilalle, ei yksikään koira voi korvata toista. Kaipa kohtalo vain puuttui peliin. Elämä olisi aika erilaista, jos olisi vain Netta ja Vilkku.

Netalla ja Mirulla on puolitoista kuukautta ikäeroa. Äiti on kouluttanut Mirua, minä Nettaa. Ne olivat samassa pentukoulussa ja sen jälkeen ne eivät samoissa koulutusjutuissa ole olleetkaan. Joka tapauksessa Netta ja Miru ovat kasvaneet yhdessä ja niillä on täysin omat leikkinsä. Ne saattavat lenkillä kuljettaa keppiä yhdessä, vetää keppiä ja painia. Netta saa Mirun heittäytymään selälleen leikin tiimellyksessä.

Kamalammin en Mirulle ole temppuja opettanut, mutta jotain voisi varmaan keksiä. Äiti kyllä opetti Mirun pentukurssilla lipaisemaan kielellään käskystä ja kävihän Miru tokokurssin. Lisäksi olen opettanut Mirulle näyttelyseisomista ties mistä syystä X.

Mirun rauhallisuudesta vielä sen verran, että sitä eivät asiat paljoa hetkauta. Mirun ei omasta mielestään tarvitse siirtyä muiden edestä, onhan se oikeasti Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Ruhtinatar Miru. Miru myös kulkee mieluiten poluilla ihmisten takana. Ainakin, jos polku on lumessa... Eihän sitä nyt umpihangessa voi kulkea!

Tällä kertaa oli tosi vaikea keksiä kappaletta tähän loppuun. Onneksi kaveri auttoi ja saatiin jotain Mirullekin. Ehkäpä tämä voisi olla kuin Mirun suusta?

PMMP - Kuvia

san. Paula Vesala ja Mira Luoti

kun toiset sätkivät elossa, elossa

en tohdi koskaan olla niiden mukana

kun ovat kaikessa mukana, mukana

mä tahdon katsella vain kauniita kuvia

ja kun mä katslen kuvia, kuvia

niin silloin voisin minäkin huutaa:

"Oon elossa!"

minulla on valta

sinut valitsin

on pian pysäytetty hetki

laitettuna laatikkoon

sulle sielujeni seinään paikan varasin

mustaan huoneeseeni vein

ja kahdestaan sun kanssas oon

Ei se ollutkaan hukkareissu

Tänään oltiin Joven mätsärissä Tiedepuiston parkkihallilla. Ajattelin eilen, kannattaako mennä sinne palelemaan. Tänään sitten päätettiin mennä. Oli kylmää ja pidin hanskoja kädessä niin kauan kuin oli mahdollista. Saatiin sininen nauha ja sen jälkeen suuntana oli luonnollisesti nauhakehä.

Nauhakehässä juostiin ja seisotettiin. Huomasin, että meitä oli kehässä enää neljä. Ai, että me sijoituttaisiin. Ehkä kolmanneksi tai neljänneksi. Vaan kuinkas siinä kävikään? Sijoituttiin ekaksi! Vielä piti odotella vähän sinisten BIS-kehää. Siinä oli kolme koiraa, koska sinisten paras veteraani oli ilmeisesti jo lähtenyt. Tultiin kolmansiksi. Netan eka BIS-sijoitus ja eka kerta, kun voitettiin ruokapussi.

SIN BIS3

Man kann von uns halten was immer man da will

Koirahistoriani, osa 3

Nyt on vuorossa Vilkku (11.3.2005-) saapui meille vappuna 2005. Olin innostunut kaneista, koska "kavereillakin oli!" ja vanhemmista tuntui, että voisi olla sopiva aika ottaa toinen koira. Muistan, kun kävin isäni kanssa Citymarketissa ja ilmoitustaululla oli ilmoitus myynnissä olevista sekarotuisista koiranpennuista. Isä soitti sinne ja sittemmin käytiin katsomassa pentuja. Harmaa narttupentu hurmasi meidät. Muistankin, kun erään koulupäivän aikana isäni laittoi minulle viestin, että otamme sen harmaan narttupennun.

Vilkun nimikin on oma lukunsa. Minulla oli varsin mielenkiintoinen nimi-idea ja muutenkaan nimestä ei meinattu päästä yksimielisyyteen. Ei, ennen kuin radiosta soi joku Maija Vilkkumaan kappale ja pentu päätettiin nimetä Vilkuksi.

Vilkku toi jo pentuna pellolta jonkun linnunraadon. Lisäksi Vilkku onnistui kaivamaan jostain jonkun lehmän tmv. luun. Se oli myös täynnä tarmoa ja intoa. Pakko tässä kai on myöntää, että se on rauhoittunut niistä ajoista. Ainakin jonkun verran.

Vilkku on ollut varsin erilainen tapaus kuin mitä Susku oli. Karkureissuja, kaikessa "hyväntuoksuisessa kierimistä", mitähän vielä... Vilkun koulutukseen en pahemmin ole osallistunut, koska ikää minulla oli sen tullessa kymmenen vuotta. Lenkitin Vilkkua joskus yksin, mutta se loppui siihen, kun sen voimat kasvoivat. Muistan joutuneeni kerran soittamaan lenkiltä äidille, kun Vilkku kiskoi kamalasti. Aloin lenkittää Vilkkua uudestaan siinä 2008-2009 kieppeillä.

Tänä vuonna Vilkku täyttää kahdeksan vuotta. Toisin sanoen se rikkoo veteraanikoirien rajapyykin, mutta miksikään vanhukseksi sitä ei voi vielä kutsua. Tarmoa löytyy vielä. Joskus iltaisin Netan ja Mirun ollessa tarhassa vähän aikaa on Vilkun vuoro tehdä temppuja. Istu, tassu, toinen, maahan, väsyttääkö, kieri. Lisäksi Vilkku tykkää siitä, kun se saa etsiä nameja.

Yhteen aikaan Vilkku myös leikki innokkaasti vetoleikkejä, nykyisin ei niinkään. Se kyllä ottaa lelun, jos saa kiinni, mutta ennemmin se haluaa, että sitä ajetaan takaa. Sellaisia leikkejä leikittiin joskus Vilkun ollessa nuorempikin.

Nyt Vilkku katselee minua sängyltäni vähän epäluuloisen näköisenä. Olen ilmeisesti sen verran monta kertaa vilkaissut sitä tätä postausta kirjoittaessani. Vilkun kanssa on tehty omat virheensä, mutta kertaakaan kenenkään mielessä ei ole käynyt siitä luopuminen. Ei tietenkään. Sehän on perheenjäsen.

Kappalevalinnaksi päätyi Rammsteinia. Täältä löytyy kyseisen kappaleen suomennos siltä varalta, että kaikki lukijat eivät saksaa osaa.

Rammstein - Haifisch

Wir halten zusammen

Wir halten einander aus

Wir halten zu einander

Niemand hält uns auf

Wir halten euch die Treue

Wir halten daran fest

Und halten unseren Regeln

Wenn an uns Regel lässt

Under der Haifisch, der hat Tränen

Und die laufen vom Gesicht

Doch der Haifisch lebt im Wasser

So die Tränen sieht man nicht

Wir halten das Tempo

Wir halten unser Wort

Wenn einer nicht mithält

Dann warten wir sofort

Wir halten die Augen offen

Wir halten uns den Arm

Sechs Herzen, die brennen

Das feuer hält euch warm

Under der Haifisch, der hat Tränen

Und die laufen vom Gesicht

Doch der Haifisch lebt im Wasser

So die Tränen sieht man nicht

In der Tiefe ist es einsam

Und so manche Zähre fliest

Und so kommt es, dass das Wasser

In den Meeren salzig ist

Mann kann von uns halten

Was immer man da will

Wir halten uns schadlos

Wir halten niemand still

Under der Haifisch, der hat Tränen

Und die laufen vom Gesicht

Doch der Haifisch lebt im Wasser

So die Tränen sieht man nicht

In der Tiefe ist es einsam

Und so manche Zähre fliest

Und so kommt es, dass das Wasser

In den Meeren salzig ist

Under der Haifisch, der hat Tränen

Und die laufen vom Gesicht

Doch der Haifisch lebt im Wasser

So die Tränen sieht man nicht

And just remember that nothing's made to last

Koirahistoriani, osa 2

En jaksa edetä kronologisessa aikajärjestyksessä, koska kaikki muuttuisi sekavaksi. Vilkun vuoro on siis joskus, mutta pysytään edesmenneissä. Vuorossa on siis Final Fantasy's Creative Spirit aka Piri (4.4.2007-12.2.2010). Pirin tarinan voit lukea täältä.

Piri. Voi Piri. Koira, joka vaikutti niin paljon koiraharrastukseeni. Yksi pieni koiraleiri, joka muutti kaiken. Tarvittiin yksi leiri, jotta minut saatiin innostumaan koiranäyttelyistä, joista en aiemmin ollut edes kiinnostunut. Koiraharrastuskärpänen puri minua ja Pirin ansiosta innostuin shelteistä.

Piri siis tuli meille Vilkun ollessa kaksivuotias. Piri on eka uroskoira, joka meidän perheessä on ollut. Samaten se oli eka rotukoira. Koska Pirin tullessa näyttelyt eivät meitä innostaneet, päätettiin korvien antaa olla ja jäädä sellaisiksi kuin ne jäisivät.

Pirin kanssa tuli koettua parit leirit ja mätsärit. Käytin myös joskus Piriä lenkillä yksikseni ja hyvin se hallinnassa pysyi, vaikka painoa sillä oli luultavasti lähemmäs 30 kiloa. Toisaalta, pysyihän minulla tuolloin jo taas Vilkkukin hallinnassa.

Jossain vaiheessa minulla oli ajatuksena aloittaa agility Pirin kanssa, mutta se jotenkin jäi. Piri ei olisi luultavasti ollut oikea koira siihen, se kun oli vähän flegmaattinen. Ruuasta se joka tapauskessa ja piti paljon. Se oli pennusta asti Ahmatti isolla A:lla. Oli vain muutama ruoka, jota se ei syönyt. Kerran se söi särkylääkkeitä, mutta onneksi selvittiin säikähdyksellä. Silloin sen piti syödä hiilitabletteja ja yhden niistä se söi ilman, että tablettia oli pyöräytetty voiastiassa.

Kerran Piri vietti yön ulkona. Se oli karannut Vilkun kanssa ja Vilkku oli palannut kotiin ilman sitä. Seuraavana päivänä naapurimme oli saanut sen kiinni. Jäljistä päätellen Piri oli käynyt kotipihassa ja Vilkku oli sen takia tuhonnut yhden kynttilän... Myös yhdellä toisella karkailukerralla Piri oli haahuillut jonkun matkan päässä kotoa.

Vilkun ja Pirin kahden koiran laumassa Piri oli pomo. Niillä ei oikeastaan tainnut olla kamalammin rähinöitä, ellei joitain harvoja ruokarähinöitä lasketa. Kun äidin kaverin koira oli meillä hoidossa, Piri kulki niin varpaillaan ja ylvään näköisenä, kuin vain saattoi.

Pirin elämä jäi lyhyeksi sen jäätyä auton alle helmikuussa 2010. Jollain tapaa en osannut surra sitä aivan samalla tavalla kuin Suskua. Piri lähti niin nuorena, mutta jos haluaa uskoa kohtaloon, voi ajatella, että kaikella onkin tarkoituksensa. Jos Piri eläisi, meillä ei olisi Mirua.

Tähänkin loppuun piti etsiä joku kappale. Mieleni olisi tehnyt valita taas Laura Närhen Jokainen yö, mutta se on jo tullut esille ja tulee esille taas helmikuussa Pirin muistopostauksessa. Tässä Indican kappaleessa oikeastaan vain kertosäe sopii asiaan, mutta kelvatkoon tähän.

Indica - In Passing

(san. Jonsu & Rory Winston)

Little sister

Playing hide and seek

Even though mama told you I'm really gone

If you miss me

Sneak a peek at my diary

Or read the beak-a-boo sky that lights the night

I'll say this once

Light up the night, stardust!

When it hurts inside

Read all the signs

Follow

It's okay to feel down

And just remember

That nothing's made to last

I know you're sad

That too will pass

That too will pass

In passing

Little sister

Ignore local news

Papers come from trees we'll never climb

What a joke!

They made me look so sad

That bad bad lake's okay

It washed my hair

And the waves said

Light up the night, stardust!

When it hurts inside

Read all the signs

Follow

It's okay to feel down

And just remember

That nothing's made to last

I know you're sad

That too will pass

That too will pass

That too will pass

That too will pass

That too will pass

In passing

Light up the night, stardust!

When it hurts inside

Read all the signs

Follow

It's okay to feel down

And just remember

That nothing's made to last

I know you're sad

That too will pass

That too will pass

In passing

In passing

Light up the night, stardust!

When it hurts inside

Read all the signs

Follow

It's okay to feel down

And just remember

That nothing's made to last

I know you're sad

That too will pass

That too will pass

In passing

Light up the night, stardust!

When it hurts inside

Read all the signs

Follow

It's okay to feel down

And just remember

That nothing's made to last

I know you're sad

That too will pass

That too will pass

That too will pass

That too will pass

That too will pass

You'll recall all that

Till one day

You too will pass

Ethän pelkää pimeää

Koirahistoriani, osa 1

Päätin nyt tulla vähän laajemmin kirjoittelemaan koirahistoriastani. Koirahistoriani alkoi tosiaan jo synnyttyäni, koska perheessämme oli tuolloin sekarotuinen Susku (9.12.1990-10.9.2006). Tämä ei ole Suskun koko tarina, mutta sen voi lukea täältä. Kamalasti aikaisia koiramuistoja Suskusta ei nyt tule mieleen, vaikka muistan joitain muita asioita, joita tapahtui ollessani ehkä kolmevuotias. Joka tapauskessa Susku esiintyy vanhoissa kuvissa ja onpa minulla koneellakin jotain vanhempien ottamia kuvia Suskusta.

No joo. Mennäänpä asiaan. Olin siis varsinainen koirafani ja joskus ala-asteella oli "Kaikki koirat on ihania, tuitui!"-vaihe. Koulurepussa oli koiran kuva ja pehmokoiria oli melkoinen läjä. Ne ovat yhä tallessa. Sain vuonna 2003 synttärilahjaksi koirakirjan, se on vieläkin tallessa. Sieltä tuli katsottua monet koirajutut. Toki muitakin lapsuuden koirakirjoja on tallessa, mutta tuo tulee ekana mieleen.

Yksi Suskuun liittyvä tapaus tapahtui jollain synttäreilläni ala-asteella. En muista, montako vuotta silloin täytin. Joka tapauksessa teemana taisivat olla eläimet ja ohjelmassa oli aarteenetsintää. Aarre sijaitsi paikassa, jonka vihje oli: "Aarteen on vienyt vanha koira, mutta se väsyi synttäritohinaan ja kömpi koiranpetiin uinumaan". "Vanhan koiran" oli tarkoitus olla vanha koirapehmoleluni, joka oli minulla unileluna. Olin kuitenkin ottanut sen mukaan kouluun, koska koulussa oli lelupäivä ja äiti oli laittanut uudemman pehmolelun tuuraamaan sitä. Suskukin oli kuitenkin löytänyt tiensä aarteen luokse.

Sain joskus lenkittää Suskua, kunhan en ylittänyt tietä. Ikää minulla oli tuolloin kai seitsemän vuotta ja jälikäteen voisi ajatella, että miksi ihmeessä minun annettiin ulkoiluttaa Suskua yksin? Susku oli arka ja kiltti, eikä täällä silloin ollut niin paljoa vastaantulijoita liikenteestä puhumattakaan.

Muistan myös joskus alakouluikäisenä yrittäneeni opettaa Suskua hyppäämään renkaan läpi ja ilmeisesti se onnistui... Jonkun verran. Tassun antamisen se taisi osata jo ennestään. Nyt kun muistelemisen makuun päästään, niin muistan yhden kerran, kun Susku näykkäisi minua. Se oli täysin omaa syytäni, koska härnäsin sitä silloin. En kuitenkaan ilmeisemmin kamalammin tilanteesta säikähtänyt?

Ekana koulupäivänä (?) piirretty kuva Suskusta

Tiesin myös Suskun olevan aika vanha ja pidin sitä kylän vanhimpana koirana sillä hetkellä. Ehkä se ei ollutkaan kaukana totuudesta. Pakko muuten paljastaa yksi järkyttävä muisto. Joskus pienenä halusin ottaa talvilenkille mukaan pulkan, jos Susku vaikka kuolisi matkan aikana. Mistähän moinen idea minulle tuli?

Suskun kuolema oli minulle kova isku. Suskuhan siis halvaantui ja se piti lopettaa. Ikää minulla oli tuolloin 11 vuotta. Muistan tajunneeni, että Susku pitäisi lopettaa. Muistan sen asian takia itkemisen vanhempieni sängyssä. Seuraavana päivänä en mennyt kouluun, vaan kuuntelin Tiktakin levyä ja Suskun biisi löytyi. Se on Tiktakin Siivet. Sen kuunteleminen tekee minut joskus vieläkin haikeaksi.

Olihan se ymmärrettävää, että ensimmäisen koiran kuolema on kova isku, kun siihen on niin kiintynyt. Siitäkin päästiin vähitellen yli, enkä enää oikeastaan ajattele Suskua. Osa muistoistakin alkaa vähän hämärtyä, kun sen jälkeen on tapahtunut niin paljon kaikkea.

Suskun 14-vuotissynttärit

Ajattelin päättää jokaisen koirahistoriapostauksen jonkun kappaleen sanoituksiin. Tehdään näin siis nytkin.

Diandra - Prinsessalle

(san. Paula Vesala)

keinutan, kuuntelen

sut suojaan peittelen

keinutan

myöhä on

jo kuulen aallokon

ethän pelkää pimeää

siel on monta kynttilää

ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

yötä vasten vaikka lähdet

jatka vain vaikka on

se suuri suunnaton

kohti valkeata rantaa

laivaan mun laulujen

sä kuljet tietäen

ettet pelkää enempää

siel on monta kynttilää

ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

ethän pelkää pimeää

siel on monta kynttilää

nuku vain jos väsyttää

vielä valvon vierellä

ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

ja lohtu on mulle

että siellä on kaikki sulle

Vauhdikkaampi agi-Netta part 2

Tänään oltiin taas agissa. Itsenäisinä esteinä olivat rengas, kujakepit ja keinu. Rengasta ja keinua tehtiin pari kertaa, kujakepeillä Netta yritti oikaista (viimeksi ei tehnyt niin). Tekniikkaharjoituksena oli persjättöharjoitus, jossa Nettaan tuli ihan kivasti vauhtia. Kun piti lähteä ekan esteen siivekkeen kohdalta, piti jo jättää Netta kauemmaksi, etten jäänyt jälkeen.

Rata oli suurin piirtein tuollainen, kuin tässä alla. Kolmosesteen kohdalla oli jaakotus, jota harjoiteltiin ennen koko radan tekoa ja sehän sujui aika hyvin. Koko ratakin sujui hyvin, mutta kuinkas ollakaan, vitoshypyn jälkeen Netta jäi selkäni taakse. Uusiksi hypyltä ja meni paremmin, rata vielä kerran uusiksi ja kerran neloselta loppuun. Eikä tällä kertaa tullut ihmeellisiä säätämisiä (rasti seinään!).

Se yksi ja ainoa, ainutkertainen

Olen kertonut täällä joskus sen, miten Netta tulikaan meille. Miten kaikki lähtikään yhdestä 13-vuotiaan "Hei äiti mie haluun sheltin, sheltit on sellasia ja tällasia ja tollasia!"-jutusta ja miten päädyttiinkään itse Nettaan. Sitä en jaksa enää toistaa, se on minusta kertovalla blogisivulla, jos se jotakuta erityisesti sattuu kiinnostamaan.

Tätä rodunvalintaa en ole katunut. Totta kai tutustuin koirakirjojen perusteella shelttiin. Helposti koulutettava ja älykäs, sellaiseksi tätä rotua kirjoissa kehuttiin. Ulkonäkö ja koko olivat sopivia. Siinä perusteluja, miksi alunperin päädyin shelttiin.

Shelttiporukkaan olen tutustunut parin viime vuoden aikana. Olen oppinut, että shelttejä on paljon erilaisia ja niin koot kuin luonteetkin vähän vaihtelevat. Tykkään shelteissä muun muassa siitä, että ne ovat aika terveitä. Silmäsairauksia ja muuta tietysti esiintyy, mutta ei mikään rotu nykyisin taida täysin terve ollakaan. Netalla on pentuna todettu silmissä CH. Lisäksi shelteissä tykkään ulkonäön lisäksi luonteesta ja kätevästä koosta.

Nettaa ottaessa päädyin syystä tai toisesta soopeliin, vaikkakaan värillä ei tainnut olla niin väriä. Soopeleissa tykkään itse vähän tummemmista soopeleista. Pitkän aikaa suosikkivärini oli blue merle. Se on edelleen kaunis väri. Voi merlet sentään... Mutta nyt olen alkanut tykästyä trikkeihinkin. Shelteillä tykkään tosi paljon kunnon valkoisesta kauluksesta.

Ei liene yllätys, että sitten joskus tuleva toinenkin koirani tulee olemaan sheltti. Pitkään haaveissa oli merlenarttu, mutta nyt sen rinnalle on oikeasti ilmaantunut haave trikkiuroksesta. Uros vai narttu, siinä miettimistä, kun uuden koiran hankinta koittaa. Nartullahan on tietysti juoksut, mutta uroksella taas voi naapurustosta riippuen olla juoksu ainainen. Narttujen ja urosten luonteiden eroista en tässä rodussa juurikaan tiedä.

Sinälläänhän seuraavaa koiraa hankkiessa sukupuoli ei tule olemaan este. Netta on steriloitu, eli uroskin voisi ihan hyvin tulla. Trikki tai merle, narttu tai uros, se on sen ajan pulma. Tai mikä nyt sattuukaan lempparivärini silloin olemaan. Sehän voi vaihtua taas soopeliin.

Toistaiseksi ainakin sheltti on minulle Se Rotu, jonka kuvia katsoessani kuolailen nähdessäni upeita ilmestyksiä. Taitaa se vain olla sellainen rotu, joka minulle sopii. En ainakaan osaisi kuvitella itselleni kultaistanoutajaa, jollaisesta kymmenen vuotta sitten haaveilin, muutaman vuoden takaisesta welsh corgi pemroke-haaveesta puhumattakaan. Shelttien lisäksi pidän tällä hetkellä myös sileäkarvaisista collieista. Ehkä sitten joskus... Mutta siihen asti sheltit ovat sydämessäni.

Antaudun, antaudun, muu saa mennä mutta minä pidän sun

Tiistaina on edessä agi. Perjantaina Vilkulla on aika eläinlääkärille, koska sen jalassa oleva patti tuntuu kasvaneen vähän ja halutaan saada varmuus siitä, onko se rasvapatti vai. Mirulla on juoksut ja tällä hetkellä nimenomaan tärpit menossa.

Päätin tulla kirjoittamaan yhdestä aiheesta, mistä minun on tehnyt mieli kirjoittaa. Jokaisella on varmasti niitä hetkiä, kun oma koira on maailman paras kaikkine vikoineen ja puutteineen. Että koira tuntuu täydelliseltä, vaikkei mikään ole oikeasti täysin täydellistä. Netan tapauksessa tämä näkyy siinä, että tuntuu, että koulutuksessa on jollain tapaa onnistunut ja että Netta on minulle juuri sopiva koira, niin kuin se onkin.

Sitten on taas niitä hetkiä, kun koiran huonot piirteet ärsyttävät enemmän, kun koirassa tuntuu olevan hyvin paljon huonoja puolia ja kaikenlaisia vikoja. Uskokaa pois vain, kyllä se Netankin kohdalla on joskus niin. Varmasti jokaisen koiran kohdalla on niin.

Aloitan tällä kertaa kertomalla Netan ärsyttävämmistä piirteistä. Se haukkuu välillä paljonkin. Tätä ei moni uskoisi, koska yleensä Netta on niin rauhallinen vieraissa paikoissa. Viimeisillä agikerroilla se on kuitenkin välillä odotellessaan haukkunut. Kotona Netta haukkuu kiihtyessään tai jos se haluaa esimerkiksi ulos (vaikka se olisi juuri siellä ollut). Välillä haukkumisen kitkeminen tuntuu tosi vaikealta. Kotiin tullessa Netta hyppii ja yrittää haukkumalla komentaa muita huomaamaan sen. Yritän siinä tilanteessa olla huomaamatta sitä, kunnes haukkuminen loppuu.

Ehkä ärsyttävimmäksi asiaksi Netassa nimeäisin roskiksen levittelyn. Jos vessan ovi jää sopivasti raolleen, voi olla varma, että roskiksen sisältö on lattialla. Siksi säilytän myös huoneeni roskista Netan ulottumattomissa. Pitäisi kai ostaa ainakin vessaan kunnollinen roskis. Seuraavaa Ikean reissua odotellessa siis.

Lisäksi Netta tykkää räätälöidä vaatteita, erityisesti housuja. Onhan se tietysti oma vika, kun ne koiran ulottuville joskus jäävät, mutta ärsyttävää se silti on. Viimeisimpien tuhotöiden listassa ovat legginsit, joihin Netta söi reiän. Syksyllä Netta söi reiän farkkuihin. Siis nimenomaan söi, eikä vain pureskellut. Miksi muuten housuihin ilmestyy reikä, jota ei voi järkevästi paikata?

Namien toivossa Netta on rei'ittänyt parien housujen taskut sekä yksien farkkushortsien toisen taskun. Onneksi se reikä ei ole näkyvä. Ihmettelin vain, kun shortsien taskuista tippui nameja ja kas kummaa, pikkuinen räätäli oli iskenyt saadakseen koirankeksejä nameista. Netalla on myös tapana yrittää saada nameja kaikista taskuista, joissa niitä vain on. Myös muilta kuin oman perheen jäseniltä.

Netta on vieraita kohtaan varautunut. En kuitenkaan sanoisi sitä varsinaisesti araksi. Joskus se ei ohitustilanteissa uskalla liikkua. Se on kuitenkin vieraissa tilanteissa loppujen lopuksi utelias. Se ei syöksy suin päin vieraiden luokse, mutta menee kauan, ennen kuin vieraat koirat voivat voittaa sen suosion itselleen.

Netassa on sopivasti virtaa. Se saa joskus lenkeillä riehuhepuleita. Agilityssä se vauhdikas Netta ollaan nähty kerran, mutta ehkä se siitä. Netta ei myöskään hössötä turhaan ja osaa matkustaa autossa rauhallisesti. Sen se on saanut oppia lukuisilla mätsärireissuilla. Mätsärit puolestaan ovat varmasti tehneet hyvää Netalle, jos muistetaan, millaiset lähtökohdat ekan mätsärin kohdalla olivat.

Netta on iso sheltiksi, mutta kätevän kokoinen silti. Sen kanssa pystyy vielä hyvin matkustamaan bussissa tai junassa, ja autossa sen voi laittaa turvavaljaissa takapenkille. Se ei jää Vilkun ja Mirun jalkoihiin. Agissa se on sopivankokoinen medi. Turkkiakaan Netalla ei liiaksi ole, mutta olisiko se Netta, jos se olisi turkikkaimpien shelttien joukossa?

Onpa Netta myös pohjattoman lojaali ja ystävällinen omaa laumaansa kohtaan. Se on iloinen ja pirteä. Se saa vauhtia Miruunkin. Netta myös palkkaantuu nameista helposti, leluista sitten vähemmin. Agissa ollaan huomattu sama ongelma kuin joissain mätsäreissä - Netta haistelee maata keskittymättä muihin. Sekin ongelma pitäisi vielä kitkeä jotenkin.

Kaikkine vikoineen ja puutteineen Netta on silti aina Netta. Sitä ei voi, ei saa eikä pidä koskaan unohtaa. Se on aina ihana, ärsyttävä, iso, kalju, räätäli, tihulainen, räksyttäjä ja niin edelleen. Se on hyvä ensimmäinen koira. Kaikki tämä, koska se vaan on niin Netta ♥

Anna Puu - Antaudun

san. Heimo Hatakka

rahat karkaa käsistä

nimet hukkuu mielestä

nyt mä koitan keksiä miksi sinuun rakastuin

kun arki ajaa tankilla keittiöön kovat piipussa

etsin jotain valkoista, jota voisin heiluttaa

antaudun

antaudun

muu saa mennä

mutta minä pidän sun

antaudun

nuoruus lakkaa huomenna

tänään taikka torstaina

enkä jaksa tanssia enää aamukuudelta

kun loppu tulee lopulta olkkariin karmit kaulassa

me mennään hetki piilosta kunnes se löytää mun

antaudun

antaudun

muu saa mennä

mutta minä pidän sun

antaudun

antaudun

muu saa mennä

mutta minä pidän sun

näin käy täällä meille

armon luusereille

ei voi kuin laulaa kimpassa

paremman puutteessa

antaudun

antaudun

muu saa mennä

mutta minä pidän sun