Järki lyö tunnetta turpaan

Pentukuume on piinannut minua aina silloin tällöin. Olen kuitannut asian mielessäni huomauttamalla itselleni, että korkeintaan parin vuoden päästä, kun asun omillani. Kun olen ensin asunut jonkin aikaa Netan kanssa ja tiedän, millaista elämä on yhdenkin koiran kanssa. Kuulostaapa helpolta.

Tässä kuussa kuitenkin tajusin jotain olennaista asiaan liittyen. Jos kaikki menee hyvin, pääsen ensi vuonna opiskelemaan haluamaani paikkaan jonnekin päin Suomea. Haluamiini opintoihin taas sisältyy ilmeisesti tietyn pituinen jakso ulkomailla opiskelua.

Aiemmin en jaksanut miettiä, missä vaiheessa opintoja kyseinen jakso olisi. Kuulemma se on toisena tai kolmantena opintovuotena. Ei myöhemmin. Netta voi mennä silloin vanhemmilleni hoitoon ja niin voisi toinen koira, jos minulla sellainen silloin olisi, mutta se olisi hyvin nuori.

Tajusin, ettei minun kannata ottaa pentua ennen kuin kyseinen ulkomailla oleilu on ohi. Olisiko minun järkeä ottaa pentua ja viedä se Netan kanssa hoitoon, vaikka se ei siinä vaiheessa pentupentu olisikaan, vaan varmaan vuoden ikäinen? Sillä pennun ikäisen pennun hoitoon vieminen siksi aikaa ei kuulostaisi minulle sopivalta vaihtoehdolta.

Jos opintojen kanssa käy hyvin, pennun ottaminen olisi mahdollista aikaisintaan siinä 2017-2018 kieppeillä. Muutama vuosi lisää odottelua. Mutta olisi sen arvoista. En nimittäin halua tehdä asian suhteen liian hätiköityjä päätöksiä.

Ja jos kaikki edelleen menisi putkeen, Netalla olisi ikää ainakin seitsemän vuotta kun pentu tulisi. Tai kahdeksan. Veteraani tai melkein veteraani ainakin iän kertovan numeron puolesta. Miten se suhtautuisi pentuun? Ei kai pentu vaikuttaisi sen elämään negatiivisesti? En tosin usko, että Netasta koskaan tulee täysin hillityn hallittua mummokoiraa. Varmasti se säilyttää aina pilkkeen silmäkulmassaan.

Koirien kanssa on vain sellainen pikkujuttu, ettei koskaan tietenkään voi tietää, mitä tapahtuu. Eikä minkään muunkaan jutun suhteen, mutta mutta. Koiraharrastus vetää kuitenkin puoleensa ja jos odottaisin pennun ottamisessa niin pitkään, että Netta saisi elää vanhuutensa ilman sitä, voisi mennä kauan. Entä jos koira eläisikin kahdeksanvuotiaasta vielä kahdeksan vuotta lisää ja täyttäisi 16? Olisi aika pitkä aika odottaa.

Enempää en halua ahdistaa itseäni ajattelemalla ikäasiaa. En halua vielä ajatella sitä, milloin omalla koiralla on aika täynnä. Kolikolla vain sattuu olemaan kaksi puolta ja pitää valita kahdesta pahasta pienempi paha. Uskoisin kuitenkin, että pennusta voisi olla Netalle myös seuraa. Vilkkukin piristi Suskua jonkin verran.

Harrastamispuoli, niinpä niin. Tuntuisi oudolta vetäytyä harrastusmaailmasta kokonaan pentua odotellessa. Optimistisesti ajateltuna olisi kiva, jos olisi yksikin koira, jonka kanssa voisi harrastaa. Kahden koiran kanssa voisivat jo mätsäritkin mennä mielenkiintoisiksi.

Ei tämä ainakaan turhalla vatvomisella selviä ja koulutuspuolen ynnä muun takia olen kallistunut siihen, että odotan muutaman vuoden lisää. Toimittakoon Netta harrastuskoiran virkaa (mahtavan perheenjäsenen roolin sivussa), sillä on vielä aikaa.

"Järki lyö tunnetta turpaan", lauletaan Haloo Helsingin Carpe Diem -biisissä. Kyseinen lausahdus kuvaa tilannetta erinomaisesti. Vaikka kuinka tekisi mieli yrittää saada pentu mahdollisimman nopeasti, täytyy joskus pelata järjellään ja ajatella.

Totta kai tilannetta katsotaan uudestaan silloin, kun sen aika on. En minä pentua vielä silloin ota, jos tilanne on aivan mahdoton. Koskaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu, mutten silti usko, että alustavista suunnitelmista ja haaveista olisi suurta haittaakaan.