Koiramaailmassa on paljon ikuisuuskysymyksiä, joista varmasti väännetään kättä vielä jatkossakin. Tämä on yksi niistä. Sekarotuinen vai puhdasrotuinen koira? Kumpi onkaan parempi ja jalompi? Mielipiteitä ainakin riittää. Pitäisikö minunkin valita puoleni?
Meillä ei ole ollut vain rotukoiria. Oli sekarotuinen Susku, jonka rotuja ei tiedetty. On Vilkku, jossa on suomenajokoiraa ja jämtlanninpystykorvaa. Puhdasrotuisista koiristamme ennen Nettaa ja Mirua talossamme tepasteli sileäkarvainen collie Piri.
Ala-asteella olin fanaattisesti sekarotuisten puolella, vaikka koirakirjoissa oli myös kivalta näyttäviä rotukoiria. Eihän sekarotuisilla ollut asiaa näyttelyihinkään! Tämä johti myös siihen, että halveksuin syvästi näyttelyitä, vaikken tiennyt mitään koiranäyttelyn kulusta. Minä jopa suunnittelin, kuinka tulisin kasvattamaan vain ja ainoastaan sekarotuisia koiria.
Jossain kohtaa tuli muutos. Hei, eivät ne sekarotuiset olekaan maailman ainoita kunnon koiria, vaikka ne eivät pääsekään näyttelyihin, eivätkä näyttelytkään ole niin huono juttu! Meille tuli sileäkarvainen collie Piri. Pirin jälkeenkään meille ei ole tullut vielä uutta sekarotuista.
Millä tasolla nyt mennään? En kuulu kumpaankaan ääripäähän. En ole fanaattisesti puhdasrotuisten puolella, mutta en myöskään pidä sekarotuisia maailman parhaimpina koirina. Olen kuitenkin tällä hetkellä enemmän puhdasrotuisten puolella. Se ei kuitenkaan näy erityisemmin. Minun oma koirani on puhdasrotuinen ja haaveilen siitä, että seuraavakin koirani on sheltti.
Terveysasioista en jaksa erityisemmin vääntää. Siihen puoleen en ole niin paljoa perehtynyt. Mutta miksi minä silti haaveilen puhdasrotuisista koirista? Yksi syy piilee koiraharrastuspuolella. Kyllähän sekarotuisenkin kanssa voi harrastaa virallisesti tokoa ja agilityä, näyttelyihin ei ole asiaa. Jollain tapaa tykkään näyttelyistä, vaikken niissä usein käykään. Sekarotuinen ei myöskään voi valioitua esimerkiksi agilityssä.
Mutta onko se todella niin, että kun on rotukoira, kaikki koiraharrastuksen ja sen myötä valioitumisen ovet ovat avoinna? Vaikka minun ja Netan harrastus on agility, tarkoittaako se sitä, että Netasta tulee vielä jonain päivänä agilityvalio? Mahdotonta sanoa, mahdotonta tietää, oma rehellinen veikkaukseni on, ettei siitä valiota tule.
Rotukoirissa myös jokseenkin tietää, minkä kokoinen se on aikuisena. Sekarotuisilla voi arvuutella tulevaa kokoa etenkin silloin, kun sen toisen vanhemman rodusta ei ole täyttä varmuutta. Toisaalta Netta on osoittanut, ettei se ihannekoko ole aina se koko, jonka lähelle koira jää. Netta on enemmän kuin sallitut 2,5 cm ihannekorkeutta korkeampi.
Tavallaan sama juttu on luonteessakin. Ja ehkä vähän kaikessa muussakin. Koskaan ei voi täysin tietää, mitä tuleman pitää. Luonne kuitenkin periytyy ja jos ei ole tietoa koiran toisesta vanhemmasta, ei voi arvuutella niin helposti sitä, millainen koira on aikuisena. Ainakin luulen niin, tästä minulla ei vielä omakohtaista kokemusta ole.
Rotukoirapuolella rotuun voi tutustua ennakkoon ja netistäkin löytää helposti tietoa. Mutta kuinka on, jos otat sekarotuisen? Jos törmäät ensimmäistä kertaa elämässäsi koiranpentuihin, joiden emä on jämtlanninpystykorva ja isä suomenajokoira, löydätkö yhtä helposti tietoa siitä, millaisia tällaisen yhdistelmän pennut ovat? Ehkä sitä löytyykin. Aina ei vain osaa etsiä. Eikä se aina käy mielessäkään.
Vilkku on vahinkopentueesta. Jotkut sekarotuiset ovat tarkoituksella teetetyistä pentueista. En kuitenkaan aio ottaa siihen asiaan kantaa tällä kertaa. Ainakin minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että rotukoiraa etsittäessä on helpompi ottaa selvää eri yhdistelmistä. On vaihtoehtoja. Onko sekarotuisten puolella näin?
Vaikka haaveilenkin siitä, että seuraava koirani on sheltti ja että ehkä vielä jonain päivänä joskus hamassa tulevaisuudessa otan sileäkarvaisen collienkin, en pidä mahdottomana ajatuksena sitä, että minulla vielä joskus olisi sekarotuinen koira. Ensin haluan kuitenkin sukeltaa vielä vähän syvemmälle rotukoirien maailmaan oman rotuni, sheltin, kohdalla.
Jos joskus hankin sekarotuisen, en usko siinä olevan pelkkiä metsästyskoirarotuja. Vannomatta paras, mutta toivon niin. Kukaan ei koskaan haluaisi vaihtaa Vilkkua pois. Se on ihana koira ja opettanut paljon. Koen paimenkoirapuolen enemmän omakseni. En tarvitse kuitenkaan paimenkoiraa paimennustehtävään, mutta paimentaustaista keskikokoista sekarotuista voisin harkita. Ehkä sitten joskus.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti