Ala-asteella lähes aina mainitsin Kouluvuoteni-kirjassa toiveammatikseni kennelin pitäjän tai koirien kasvattajan. Eräs variaatio oli myös koiranhoitaja loman aikana. Koirahoitolaa varmaan tarkoitin. Rehellisesti sanottuna yllätyin, kun kasvattaja oli toiveammateissani kasiluokalla. Dogsitterkurssille menoa harkitsin jo ennen kuin täytin vaaditun iän ja sinne sitten meninkin vuonna 2009.
Kennelin pitäjä tai kasvattaja tarkoittivat minulle yhtä ja samaa. Ei minulla edes ollut tietoa asiasta, kunhan se kuulosti hyvältä. Ja sitten minkä kukin lukee ammatiksi, antaa sen nyt olla. Ideani oli muistaakseni vielä perin nerokkaasti kasvattaa vain sekarotuisia koiria, koska mielsin näyttelyn täysin typeriksi, kun sekarotuisilla ei ollut niihin asiaa. Niin se maailmankatsomus muuttuu...
Muistan jopa tehneeni eräänlaisia glemmareita piipunrassista ja ajatelleeni pistäväni ne kennelin myymälään myyntiin. Tietokoneen arkistoista löysin esimerkiksi vuonna 2004 tekemäni Word-tiedoston myynnissä olevista sekarotuisista pennuista. Jostain muustakin Word-tiedostosta minulla on hatara mielikuva, mutta tähän hätään en saa kaiveltua sitä esiin ja palautettua sitä muistiini. Eläköön loogiset otsikoinnit vuosina 2004 ja 2005!
Nyt en rehellisesti sanottuna näe itseäni kasvattajana koskaan. Toki joskus on ollut vaiheita, jolloin olen ajatellut, että olisipa jokin kiva kennelnimi tai että kylläpäs keksisin pennuille hyviä nimiä. Tosin... Olihan minulla jokin kennelnimi-idea silloinkin, kun siinä ekaluokan kieppeillä haaveilin kultaisestanoutajasta. Se jäi vain haaveeksi.
Mikä sitten muutti kaiken? Miksi asiat muuttuivat? Miksi useamman vuoden haave sai vähitellen unohtua ja lopulta hautautua kokonaan muiden juttujen alle? Olen usein ajatellut luokittelevani elämäni ajanjaksoihin "ennen Nettaa" ja "Netan tultua", mutta se ei ole niin mustavalkoista. Tämän asian kanssa sillä ei suoraan sanottuna ole yhtään mitään tekemistä.
Taas päästään mukavasti kesän 2008 leiriin. Ei se muuttanut vain käsitystäni näyttelyistä ja koiraharrastuksesta tai aiheuttanut ketjua, jonka seurauksena Netta nyt nukkuu omassa pedissään. Leirin ohjelmaan kuului muun muassa erään kasvattajan luento koirien kasvattamisesta. Kyseinen luento avasi silmäni ja sai minut näkemään kasvattamisen uudessa valossa. Muistan vieläkin jotenkin sen, kun tajusin, ettei kasvattaminen ollutkaan aivan sitä mitä minä luulin.
Oli hyvä, että palasin asian suhteen takaisin maan pinnalle. Taisin jopa mainita kotonakin, miten tajusin koko jutun. Ei se tietenkään estä pientä harmitonta haaveilua, mutta ajatuksen tasolle kaikki tulee luultavasti jäämään. Kun olen tajunnut enemmän asioita koiramaailmasta, olen myös tajunnut, ettei kasvattaminen ehkä koskaan tule oikeasti olemaan se minun juttuni.
Moni asia kasvattamisessa vaikuttaa vaikealta tai monimutkaiselta. Jokainen kokee sen omalla tavallaan. Moni asia vaikuttaa palapeliltä, jota ei välttämättä koskaan saa ratkaistua. Terveys, luonne, ulkonäkö. Minua myös huolestuttaisi vastuu pentujen kohtalosta. Mistä minä osaisin tietää, että aivan kaikki pennut saavat varmasti hyvän kodin? Ei sitäkään voi tietenkään aina ennakkoon tietää, mutta kuitenkin.
Lisäksi opittavaa riittää jo muutenkin. Ainahan jokainen voi oppia uutta, muttei kaikki rotukoiramaailmassa ole minulle vieläkään selvää - mutta onko kenellekään muullekaan selvää aivan kaikki? Vaikuttaa siltä, että kasvattaminen vaatii paljon. Eikä sekään, kuten muukaan elämä ilman koiria tai koiren kanssa, ole aina auvoista ja iloista.
Ei sillä, en koe yhtään meidän nykyisistä koirista jalostuskoiriksi (eikä kotona kukaan muukaan taida niin ajatella). Vilkku ja Netta on steriloitu. Miru tullaan steriloimaan ilmeisesti seuraavien juoksujen jälkeen, kunhan ne joskus alkavat. Voin vain kuvitella, jos Vilkkua ei oltaisikaan steriloitu. Oliskohan se onnistunut juoksuisena karkaamaan ja saamaan karkureissun seurauksena pentuja? Niinpä niin.
Netan kohdalla steriloinnin syy pentuasian lisäksi oli puolen vuoden juoksuväli. Nyt ei ole siitä huolta. Netta ei koskaan juoksujen aikaan vinkunut tärppipäivinä tai muutenkaan osoittanut erityisempää lisääntymisviettiä. Netan juoksujen huomaamnien ei olisikaan ollut helppoa, ellei olisi suunnilleen osannut odottaa milloin ne alkaisivat, sillä ei Netta muutenkaan vaikuttanut poikkeavan normaalista itsestään. Mirukaan ei ensimmäisten juoksujen aikaan käyttäytynyt erikoisemmin, mutta toisten juoksujen aikana se vinkui tärppipäivinä.
Se siitä juoksuasiasta sitten. Sen verran siitä pennuttamisesta, etten Netan kohdalla kokenut sitä muutenkaan tarpeelliseksi. En halua kuulostaa tylyltä, muttei ehkä aivan kaikkia koiria tarvitsekaan pennuttaa. Mutta millaisen koiran haluan seuraavaksi? Rotuhan olisi edelleen sheltti. Terve ja hyväluonteinen. Netta on opettanut, ettei koiran koolla tai ulkonäöllä ole niin väliä (vaikka Nettaa nättinä pidänkin). Se on loppujen lopuksi aika pieni juttu eikä tärkeimpien asioiden listalla. Jokaisella on omat ihanteensa ja onhan nätti koira kiva juttu, mutta terveyskin on tärkeä. Ja vaikka kasvattaminen ei kuulosta minulle sopivalta, voisin silti harkita joskus sijoituskoiraa, jos sellaiseen tulisi mahdollisuus.
Aika aikaa kutakin. Tämä edelleen koirahullu ei ole suuntaamassa lukion jälkeen opiskelemaan mitään eläimiin liittyvää vaan jotain ihan muuta. Niin ne unelma-ammatit muuttuvat. Joskus se voi olla se kasvattaja tai koirahoitolan pitäjä, myöhemmin taas jotain vieraisiin kieliin liittyvää. Väkisinhän ihminen kasvaessaan jotenkin muuttuu ja samalla muuttuvat myös ajatukset. Toki jotkin asiat pysyvät samoina, mutta ei muutos ole aina huono juttu.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti