Mä oon liian vanha ja liian nuori

On olemassa sellaisia harrastuksia, jotka kuuluu aloittaa jo nuorena, jos niissä aikoo edetä. Ainakin se on olettamus. Sellaisiin harrastuksiin luokitellaan useat urheilu- ja musiikkiharrastukset. Vaan miten on koiraharrastuksen laita? Eihän se kuulu sellaisiin harrastuksiin, vai kuuluuko?

Oikeastaan ei. Ei varmaan ainakaan kaikille innostus koiraharrastukseen ole syttynyt jo pienenä, vaikka olisi koirahullu ollutkin. Jokainen vuosi koiraharrastuksen parissa tuo lisää kokemusta, mutta se kokemus ei ole sidonnainen ikään. Sehän tässä onkin hienoa, että täysin uuteen lajiin voi perehtyä omasta iästä riippumatta.

Okei, parashan minäkin olen puhumaan, kun ei tuota ikää ole niin paljoa kertynyt. Mutta silti. Peli ei ole menetetty, jos ei ole päässyt pienestä asti juoksentelemaan mätsäreissä tai muissa koiratapahtumissa. Minä en koskaan pienenä osallistunut esimerkiksi lapsi ja koira -kilpailuun. En edes tiedä, oliko sellaisia meidän lähellä. Ehkä ei.

Tietysti käsitys koiraharrastuksesta muuttuu ja tietyt asiat muuttuvat mielessä realistisiksi. Haaveita on ja pitääkin olla, mutta realistisuus on erilaista kuin vaikka kymmenisen vuotta sitten. Silloinhan minä halusin kultaisennoutajan, josta tulisi tosi hyvin koulutettu tai jotain. Sen sijaan innostuin näyttelyihin. Ensimmäinen oma koirani olikin sheltti. Suurin näyttelyinnostus hiipui ja tilalle saapui uusi kiinnostus agilityyn. Elämä on.

Mutta vaikka iällä ei periaatteessa pitäisi olla niin paljoa merkitystä, tuntuu se silti merkittävältä. Eikä vain siksi, että kun on saavuttanut täysi-ikäisyyden ja ajokortin, pääsee vapaammin kulkemaan koiratapahtumiin eikä tarvitse aina kysellä kyytiä. On varmaan myös niin, ettei nuorempia harrastajia aina oteta niin vakavasti.

Jotain koiraharrastuksen ikäkriisiä olen potenut koiraleireihin riippuen. Tuntuu, että leirit ovat aina vain nuoremmille ja omaan ikäluokkaan kuuluvat jäävät rannalle ruikuttamaan. Ei pitäisi valittaa. Pirin kanssa pääsin osallistumaan kolmelle leirille. Ja nyt kun Netan kanssa haluaisin osallistua, ikä tuppaa olemaan ongelma. Siis leirien yläikäraja. Ja leiripaikkojen sijainti.

Asiahan on niin, että kesäkuun 2011 lopussa Netan olisi pitänyt päästä koiraleirille kanssani. Mutta voihan nenäpunkki. Menin lainakoiran kanssa, muttei se ollut sama asia kuin oma koira. Syyskuun alussa samana vuonna oli leiri Kolilla. Netan juoksujen vuoksi menin Mirun kanssa ja vaikka se oman perheen koira onkin, ei se ole sama kuin Netta.

Asian ydin on se, että haluaisin osallistua leirille leiriläisenä, en järjestäjänä. Tuntuu, että nuorten koiraleireillä on paljon kivaa ohjelmaa. Eikä siihen iän vuoksi aina pääse osalliseksi. Yksi haaveeni on, että pääsisin Netan kanssa koiraleirille. Ehkä ensi vuonna. Shelttileirejähän olisi myös ollut tarjolla, mutta viime vuonna se olisi ollut Ilosaarirockin kanssa päällekkäin ja tänä vuonna olin silloin Saksassa. Taas voi todeta, että elämä on ja hyvää kannattaa odottaa. Aina ei onni suosi.

Mutta missä ovat ne tälle ikäluokalle tarkoitetut leirit? Jotenkin kaipailisi juuri sitä ohjelmaa, mitä esimerkiksi sillä Hyvärilän leirillä oli tarjolla. Agilityä, rallytokoa, näyttelyharjoituksia... Voihan haikeus. Ja niiden yläikärajojen suhteen tuntuu, että on liian vanha. Koska ei pääse niille leireille. Ja sitten ajatukset junnaavat paikallaan...

Ja kuitenkin muun koiraharrastuksen suhteen tämä ikä ei tunnu paljolta. Meillä on ollut aina koiria, mutta oma koira minulla on ollut kolme vuotta. Ei se niin paljoa ole. Tosin siihen voidaan ynnätä Pirin kanssa koetut mätsärit ja leirit, neljän vuoden takainen dogsitterkurssi ja dogsitterhommat, joista on myös tullut koirakokemusta.

Eihän 18 vuotta ikää ole vielä paljoa mitään. Ei se ole tuntunut mitenkään kovin erikoiselta. Ihan vain... samaa tavallista elämää, jos ei lasketa sitä, että nyt on tosiaan se ajokortti eikä tarvitse pyytää vanhemmilta kyytiä joka paikkaan. Ehdottomasti hyvä juttu koirahommissa varsinkin, kun treenit on kerran viikkoon ja siihen ynnätään kaikki muut jutut.

Kai se on niin, ettei ne vuodet, vaan se kokemus. Kenellä tahansa on varmasti koiraharrastuksessa vielä paljon koettavaa. Omallakin kohdalla edessä on vielä pitkä polku, ennen kuin oikeasti tajuaa mistään mitään. Jos tajuaa silloinkaan. Tämäkin on vain niitä ikuisuuskysymyksiä.



© Minna

En minä harmittele sitä, etten pienenä päässyt niihin lapsi ja koira -kilpailuihin tai etten heti pienenä päässyt tutustumaan kaikkiin koiraharrastuksen saloihin. Se oli vielä silloin vähän hämärä maailma minulle, en minä siitä paljoa tiennyt. Kunnes sitten koiraharrastuksen makuun pääsin. Tämä kun on sellainen harrastus, että jos sille antaa pikkusormen, se vie koko käden mukanaan.

Välihuomautuksena, että onko vuodesta 2008 muka oikeasti viisi vuotta. On siitä. Viisi vuotta sitten olin 13-vuotias. Ihan oikeasti. Tämä koko juttu tuntuu absurdilta. Viiteen vuoteen on mahtunut niin paljon kaikkea. Myös se yksi toteutunut haave, Netta.

Ikäkysymykseen vielä sen verran, että koiraharrastuksessa myös tutustuu eri-ikäisiin ihmisiin. Koulussa tutustuu lähinnä suunnilleen samanikäisiin. Tuttavapiiristä koiraharrastukseen liittyen löytyy esimerkiksi kolme vuotta nuorempia ihmisiä. Epäilenpä, ettei heihinkään olisi tullut tutustuttua, ellei kyseessä olisi  yhteinen harrastus. Harrastus yhdistää.

Ehkä vain kamppailen tulevat vuodet sen suhteen, olenko liian vanha leireille ja apua apua. Se varmaan jatkuu aina, kunnes leirille pääsen.. Sillä viime vuonnakin kaksi leiriä peruuntui. Mutta kerrytellään tässä ikää lisää niin omistajalle kuin koirallekin ja katsotaan, mitä elämä tuo tullessaan.